Kuuntelimme Ukon kanssa radiosta ohjelmaa, jossa äänessä oli äänen perusteella Maaret Kallio. Tovin kuunneltuamme selvisi, että ohjelmassa oli mukana myös Maaretin veli Jarno ja sitten vielä Mika-niminen mies. Maaret Kallio on psykoterapeutti, joka on tullut tutuksi monista tv-ohjelmista ja kirjoittamistaan kirjoista. Miespuolisten tittelit eivät tulleet ilmi eikä ollut tarvettakaan. Mietittiin Ukon kanssa, että loppujen lopuksi ei ole niin väliä kuka puhuu, vaan mistä puhuu ja miten.
Tämä kolmikko puhui asiaa. Keskustelussa oli puheenaiheena mukana myös Ukraina ja yleisesti sodan aiheuttamat tuhot ja kärsimykset ja miten ihminen ylipäätään selviää kaikkein hirveimmistäkin kokemuksista.
Ihminen on kautta historian selvinnyt. Muuten emme olisi enää lajina olemassa. Yksilö on selvinnyt omista traumoistaan ja yhteiskunnat sodista, luonnonkatastrofeista, kulkutaudeista. Vaikka suurimman kärsimyksen hetkellä voi tuntua, että tästä en selviä, useimmiten toivo ja toiveikkuus vievät ihmistä eteenpäin.
Toivo ja epätoivo eivät ole ihmisen tunteita, vaan ikäänkuin meihin sisäänrakennettuja mekanismeja. Se, kuinka jaksamme niiden varassa tai niistä riippumatta elää, vaihtelee ihmisen elämän aikana ja toiveikkuus ja toivottomuus kuuluvat poikkeuksetta jokaisen ihmisen elämänvaiheisiin.
Ihminen pystyy varautumaan pahimpaan. Ihminen pystyy myös suunnittelemaan vaihtoehtoisia toimintatapoja vaaratilanteen varalle. Kun ihminen tietää asioiden todellisen tilan, hän pystyy valmistautumaan. Ja jos pahin mahdollinen osuu kohdalle, ihminen voi tarttua valmiina oleviin oljenkorsiin.
Epätietoisuus laajentaa pelkoja. Kun ei tiedä, ihminen käy uhkaa läpi pahimman mahdollisen kautta. Kun sitten totuuden myötä uhka asettuu mittasuhteisiin, on asian kohtaaminen hieman helpompaa. Tämän olen omakohtaisesti tämän kevään aikana kokenut. Kun en tiennyt mikä minua oikein vaivasi, ajattelin, että se on pahinta mahdollista, kuten aivokasvain. Pelkäsin kuolevani. Kun sain diagnoosin, olo helpottui huomattavasti ja pystyin rakentamaan tiedon ja toivon varaan suunnitelmia paremman tulevaisuuden varalle.
Monesti ihminen vaikeuksien keskellä sanoo, ettei kestä yhtään enempää. Ja sitten tulee uusi isku ja ihminen kestää vielä senkin. Jostain tulee voimia, jossain häämöttää pieni toivon kipinä.
Aina välillä käy kuitenkin niin, että joku meistä ei todellakaan kestä enää yhtään enempää ja murtuu, tekee omat lopulliset ratkaisunsa. Silloin elämä on saattanut näyttäytyä täydellisen toivottomalta, mustaakin mustemmalta, pelkältä pimeydeltä. Olisiko tilanne voinut muuttua, jos olisi kestänyt vielä pienen matkan?
Ihminen voi selvitä sellaisista tilanteista, joista etukäteen ajateltuna voisi ajatella, että kukaan ei voi niistä ikinä selvitä. Silloin ihminen on kulkenut vaikeimman osan matkaa eteenpäin vievän toivon varassa. Jonain päivänä kaikkein pahin on jäänyt taakse.
Kuuntelin jokin aika sitten Maaret Kallion kirjan toivosta, josta kirjoitin postauksenkin. Voit lukea postauksen tästä: Voimana toivo. Maaret lukee kirjan itse ja kirja löytyy ainakin BookBeatin valikoimista.
Kuva: Pixabay
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
