Hävitys - tapauskertomus, Finlandia-voittaja 2022

Iida Rauman kolmas romaani palkittiin Finlandia- palkinnolla kaunokirjallisuuden sarjassa tänä vuonna. Kirja on paksu, sivuja on 400. Mutta kuuntelin sen BookBeatista äänikirjana. Siellä sen kuunteleminen kesti yli 13 tuntia, vaikka lukija pajatti tekstiä menemään sellaista tahtia, ettei taukoa meinannut löytyä, jos piti kuuntelu hetkeksi katkaista.

Kirjahan kertoo koulukiusaamisesta ja -väkivallasta sekä muusta sortamisesta, jota lapsiin kohdistetaan. Näin yhdellä lauseella sanottuna. Välillä teksti tuntuu aika puuduttavaltakin, varsinkin ensimmäisen luvun aikana. Toisen luvun aikana vasta teksti pääsee kunnolla vauhtiin. Tai sitten on niin, että se ensimmäinen luku pitäisikin kuunnella uudestaan sen jälkeen, kun on koko kirjan kuunnellut. En kyllä siihen aio lähteä, sen verran suuri määrä hyviä kirjoja odottaa BookBeatissa kuuntelemistaan.

Kirjan tapahtumat, ainakin suuri osa niistä on tapahtunut kirjan kirjoittajalle itselleen. Sitähän ei kukaan voi tietää, ovatko ne tapahtuneet juuri sellaisina ja onko ehkä jotain liioiteltu. Mutta varsin karmeaa luettavaa se paikoitellen on. Onkohan näitä asioita koskaan sanottukaan näin suoraan? Henkistä väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta, sortoa, mitätöimistä, fyysistäkin väkivaltaa. Tekijöinä alakoulun oppilaat toinen toisilleen yksin sekä ryhmässä sekä opettaja ja muut koulun aikuiset yksin sekä ryhmässä.

Omassa koulussani en muista havainneeni tai kokeneeni missään tapauksessa noin kovaa koulukiusaamista, mutta olinkin koulussa 20 vuotta aikaisemmin ja pienemmällä paikkakunnalla kuin kirjoittaja. Meidän kouluissamme käytös ainakin oppilailla toisiaan kohtaan oli suorastaan sivistynyttä tämän kirjan kirjoittajan kokemuksiin verrattuna. 

Mutta sen sijaan jotain tuttuja välähdyksiä tulee mieleen omilta kouluajoilta, kun kirjoittaja kertoo opettajansa edesottamuksista. Kuvauksen mukaan opettaja vaikuttaa täysin ammattitaidottomalta. ”Opettajakin on vain ihminen”, sanotaan kirjassa. Kyllä, mutta silti ei hän saa toimia oppilaitaan kohtaan niin, että joku tai jotkut traumatisoituu lopuksi iäkseen. 

Ja varsinkin samankaltaisia kytköksiä tulee mieleen myöhempinä aikoina työelämästä. Kirjailija puhuukin hahmonsa äänellä, että opettajalla on aivan liian paljon valtaa oppilaisiinsa nähden. Samaa mieltä olen työpaikan lähiesimiehestä, jolla usein on aivan liian paljon valtaa työpaikallaan. Se on vahingollista koko yhteisölle ja yritykselle, jos sitä valtaa käyttää siihen ja esimiestyöhön kykenemätön ihminen. Mutta ei nyt mennä siihen enempää. Tulipahan vaan mieleen.

Suvi Ahola kirjoittaa Helsingin Sanomissa julkaistussa arvostelussaan: "Koulu on vain esimerkki laitoksesta, joka ei voi muuta tehdäkään kuin alistaa: hauras hierarkia pakottaa "yhteishenkeen", joka edellyttää sekä autoritaarista johtamista että yleisen pahan olon suuntaamista syntipukkeihin. Näitä - aina jollain lailla erilaisia - yksilöitä kiusataan yhteisvoimin, ja se taas voimaannuttaa yhteisöä entisestään, saa sen pitämään käytöstään luonnollisena ja legitiiminä."

Tuossa kappaleessa on tiivistettynä iso osa kirjasta. Kirjan hahmo A. sanoo osuvasti, että aikuisten kesken vastaavanlaiset tapahtumat ovat rikoslain alaisia, mutta koululaisten kesken sama asia on vain "koulukiusaamista", johon ei pystytä puuttumaan, halutaanko edes.

Hävitys on myös mielenkiintoinen ja mittava selostus Turun ja lähialueen historiasta sekä rakennuksista. Jos olisin turkulainen tai muuten paremmin kaupunkia tunteva, kirja olisi varmasti siinä suhteessa vielä mielenkiintoisempi. Kirjailija on tehnyt perusteellisen pohjatyön ja kirjoittanut kirjaansa kuusi vuotta. Sen kyllä huomaa. Mitään ei ole sanottu puolinaisesti ja kieli on selkeää. Lukija on selväsanainen, paitsi hetkittäin ehkä vähän monotoninen.

Kirja on Finlandiansa varmasti ansainnut, mutta en ole lukenut muita ehdokkaita vielä ainakaan. Voittajan valintaan saattoi vaikuttaa myös valinnan tekijän tausta turkulaisena pappina ja piispana sekä ev.lut. kirkon edustajana, joka haluaa ehkä kirkastaa ja uudistaa kirkosta saatavaa kuvaa queer-kulttuurin (?) hiljaisessa hyväksymisessä. Niinpä en yhtään yllättynyt siitä, että kirjassa oli homoseksuaalisuus taustalla vaikuttamassa.

Kuvat: Suomalainen kirjakauppa

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Keskinkertaisuuden ylistys

Keskinkertaisuudella on pitkät perinteet ainakin Pohjoismaissa. Ihmiset ovat erilaisia ja hyväksymme sen, ainakin meidän pitäisi hyväksyä. Kullakin on omat vahvat puolensa. Joku on musikaalisempi, toinen on parempi urheilemaan, jollain on hyvä muisti ja joku toinen taas on kielellisesti lahjakkaampi kuin toinen. Ja se on ok. Mutta että joku on älykkäämpi kuin joku toinen, sitä on vaikeampi hyväksyä. Haluaisimme olla yhtä älykkäitä. 

Joidenkin määritelmien mukaan älykkyys ei ole yksi kokonaisuus eikä siten mitattavissa. Se pitäisi ensin jakaa eri muodoiksi, kuten sosiaalinen älykkyys tai kielellinen tai matemaattinen älykkyys. Jos joku on kielellisesti hyvin älykäs, hän voi olla todella heikko vaikkapa pallopeleissä, vaikka joku toinen älykkö pärjää niissäkin paremmin. Klassisen määritelmän mukaan älykkäitä ihmisiä yhdistää kyky omaksua tietoa, ratkaista ongelmia ja ajatella loogisesti.

Älykkyyttä pyritään mittaamaan useilla erilaisilla testeillä. Vielä ei ole keksitty ihanteellista maailmanlaajuista älykkyystestiä, joka ottaisi huomioon testattavan etnisen ja sosioekonomisen taustan, koulutuksen ja sukupuolen. Testin tekeminen voi vaikeutua, jos testattavan henkilön kulttuurissa ei esimerkiksi käytetä kynää ja paperia. Testitulokseen saattavat vaikuttaa elämän normaalit tapahtumat, kuten rakkaushuolet tai talousvaikeudet tai vaikka unen tai ravinnon puute. 

Nykyisillä testeillä tehtyinä, jos älykkyysosamäärä jää alle 70:n, ihmisellä sanotaan olevan lievä älyllinen kehitysvamma. Luokituksia löytyy syvään älylliseen kehitysvammaan asti. Älyllisen kehitysvamman vuoksi ihmisen voidaan katsoa olevan rikosoikeudellisesti syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen. ÄÖ-skaalan alimmat arvot otetaan siis lainsäädännöllisesti huomioon yhteiskunnassa, mutta ei ylimpiä arvoja, vaikka nekin voivat saada aikaan vaikeuksia, esimerkiksi koulukiusatuksi joutumista tai turhautumista liian hitaasti etenevään opetukseen. Einsteinkin oli koulukiusattu, ilmeisesti älyllisen poikkeavuutensa vuoksi.

Korkea älykkyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin viisaus. Viisaus menee pidemmälle, koska se käsittää myös elämänkokemuksen ja elämäntaidot. Älykkyydessä on kyse oppimisen potentiaalista, ei siitä, mitä ihminen todellisuudessa on oppinut.

Peruskoulujärjestelmä perustuu keskitason oppilaiden kyvyille. Jos lapsen älykkyys poikkeaa selvästi keskitasosta, hän on vaarassa jäädä ulkopuoliseksi. Hyvät älynlahjat eivät aina auta menestymään kaikessa ja siksi myös keskitasoa älykkäämmät lapset voivat tarvita apua koulussa. Jos älykäs lapsi ratkaisee tehtävän hetkessä ja muu luokka tarvitsee enemmän aikaa, opetus etenee älykkään lapsen kannalta liian hitaasti. Älykäs lapsi oppii helposti huonoja työskentelytapoja, koska ei pääse käyttämään koko potentiaaliaan. 

Voisiko älykkäimmille lapsille antaa heidän oppimistasonsa mukaista sopeutettua opetusta kuten niille oppilaille, joilla on oppimisvaikeuksia? Olisimmeko valmiit erottelemaan oppimiseliitin jo alaluokilla ja päästää synnynnäiset erot kasvamaan suuremmiksi? Nykyinen keskinkertaisuutta suosiva ja tasapäistävä peruskoulujärjestelmä ei anna tähän mahdollisuutta. 

Osaisimmeko luopua elitismin pelosta ja ottaa älykkyys paremmin hyötykäyttöön? Miksi mennään keskinkertaisuuskärki edellä, eikä anneta älykkäille yksilöille sitä mitä he tarvitsevat? Yhdenvertaisuus ei toteudu älykkäimpien lasten kohdalla verrattuna niihin lapsiin, joilla on oppimisvaikeuksia. 

Ja juu, kyllä. Sivistyneen yhteiskunnan merkki on heikoimmista huolehtiminen. Älykkäimmät lapset voivat olla yhtä lailla heikkoja. Monesti mielletään, että älykkäät lapset ovat ”paremmista” perheistä. Ja tottahan on, että älykkyys jossain määrin periytyy. Materiaalinen hyvinvointi ja näennäiset turvaverkot eivät kuitenkaan ole tae sille, että perhe ja lapsi voisivat hyvin ja olisivat vahvoja. 

Älyllisesti lahjakkaita lapsia löytyy kaikista sosioekonomisista taustoista. Nykyinen keskikertaisuuden suosiminen tuhlaa älyllisiä voimavarojamme. Millaisia tiedemiehiä ja -naisia älykkäimmistä oppilaistamme kuoriutuisi, kun he pääsisivät asiaan perehtyneiden ammattilaisten opetukseen? Heidät pitäisi vain löytää ja ohjata heille riittävälle oppimisen tielle, jossa ei tarvitse turhautua keskinkertaisia odotellessa. Nämä huippuälykkäät saattavat hyvinkin olla juuri niitä koulukiusattuja tai muulla tavoin syrjäytyneitä siinä missä lastenkotilapset tai huostaanotetut, jotka helposti mielletään koulukiusatuiksi. Kun huippuälykkäiden erityisopetus kustannettaisiin yhteisillä verovaroilla, kuten oppimisvaikeudellistenkin opetus, olisiko kenelläkään syytä väittää, ettei toimittaisi yhdenvertaisuuden periaatteella?

Meitä keskinkertaisia tallaajia kyllä riittää tavallisiin kouluihin ja ammatteihin.

Islantilaisten kansalliseepoksessa Eddassa on keskinkertaisuuteen liittyen seuraavanlainen runo:

Jonkin verran

täytyy miehen tietää

vaikkei olla liian viisas.

Viisaan miehen rinnassa

on sydän harvoin suruton,

kaikkitietäväinen kun on oltava.

Teksti on peräisin 1200-luvulta, joten keskinkertaisuus on ollut kovaa valuuttaa jo viikinkien aikoihin, joista Edda kertoo. Oliko siihen aikaan edes mitään keinoa, millä poikkeavan korkea älykkyys olisi tullut esiin?

Mitä mieltä sinä olet keskinkertaisuuden suosimisesta? Pitäisikö älykkäitä tukea nykyistä enemmän ja antaa heille erityisopetusta? Jos niin tehtäisiin, olisiko se eriarvoistavaa? Olisiko se joltain toiselta pois?

Kuvat: Pixabay

Lähteenä on käytetty: Kaja Nordengen: Ainutlaatuiset Aivot, Bazar Kustannus Oy 2018. Norjankielinen alkuteos Hjernen er strjernen. Ditt eneste uerstattelige organ, 2016. Suomennos Susanna Paarma.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty

Kun katumus ei riitä

Joka ikinen kerta, kun kuulen puhuttavan koulukiusaamisesta, muistuu mieleeni oma kokemukseni alaluokilta.

Olimme kolmannen luokan keväällä sydän pakahtuen hyvästelleet opettajamme, jonka tiesimme syksyllä vaihtavan toiseen kouluun. Pelolla ja jännityksellä odotimme koulun ja neljännen luokan alkua ja uutta opettajaa. Sehän voisi olla ihan kuka ja millainen tahansa.

Parveilimme koulun pihalla odottaen syksyn ensimmäistä kellojen soittoa ja sen tapahduttua ryntäsimme kiireesti luokkaan odottamaan opettajaa paikalle.

Olimme asettuneet istumaan pulpettien ääreen, kun luokan ovi kävi ja sisään astui tiukkaan nutturaan ja pyöreisiin silmälaseihin, siniseen paitapuseroon ja puolihameeseen sonnustautunut, ruskeisiin läskipohjakenkiin solahtanut vanhalta näyttävä nuori gasellinsilmäinen naisopettaja. Selvästi arastellen ja hiljaisin askelin luokan eteen käyvä ja opettajan korokkeelle varovaisesti nouseva vaatimaton ja väritön hahmo. Kuiskaavalla äänellä hän esitteli itsensä tulevan lukukauden opettajaksemme.

Syvä hiljaisuus vallitsi hetken luokassa. Niin syvää hiljaisuutta ei sen jälkeen koskaan kuultu luokassamme sinä lukuvuonna. Eikä hiljaisuutta ylipäätään. Se päättyi siihen lyhyeen hämmästyksen hetkeen, kun opettaja käänsi selkänsä meihin päin kirjoittaakseen nimensä taululle ja seuraavien päivien aikataulua. Ensin alkoi sipinä ja supina, sitten kihinä ja kuhina, ilveily, tirskunta, hihitys. Sormilla osoittelu ja sanaton ilmeily.

Ja jos siinä kohtaa opettajan ääni olisi noussut ja olisi käynyt kunnon komento, se olisi ehkä loppunut siihen. Ehkä. Mutta koska näin ei käynyt, emme saa koskaan tietää, olisiko se auttanut.

Se oli julmaa. Me 10-vuotiaat osasimme todella olla ilkeitä. Meillä ei varmaankaan ollut kykyä empatiaan siinä määrin, että olisimme pystyneet asettumaan opettajan asemaan ja lopettamaan sen typeryyden.

Meitä opetti muutkin opettajat ja heidän tunneillaan vallitsi kuri ja järjestys. Oma opettajamme opetti meille ainakin äidinkieltä, luonnontietoa, musiikkia, matematiikkaa. Ja uskontoa. Josta tulikin hänelle kaikkein piinaavinta. Olimme nähneet, että hän kuljetti mukanaan omaa Raamattua, nahkakantista, vetoketjulla suljettavaa. Ja sekö meitä huvitti suunnattomasti. Mitä muutakaan olisi voinut odottaa lempilukemistoksi hänen kaltaiseltaan, mielestämme.

Hän kulki kouluun vaihteettomalla naistenpyörällä. Syksyllä ja kevällä pukeutuneena tummansiniseen poplariin ja baskeriin. Ylämäet hän talutti ja ison alamäen lasketteli poplarin helmat heiluen ja kassi iloisesti pyörän tangolla keinahdellen. Hän ei ollut koskaan sairaana eikä poissa koulusta, vaikka varmasti – näin uskon, koulutyön aloittaminen ei ollut hänelle helpoimmasta päästä. Myöhemmin kuulin, että olimme hänen ensimmäinen luokkansa hänen valmistuttuaan opettajaksi.

Kerran olimme porukalla keksineet kiroilla uskonnon tunnilla. Ketkä siitä sitten jäivät verekseltään kiinni? Minä ja ystäväni. Opettaja puhutteli meitä kaikkien kuullen ja meidän piti tietenkin uhitella.

-Lupaatteko, että ette enää koskaan kiroile, opettaja pyysi.

-Niin minun ei tarvitse ilmoittaa tästä kotiin, kun sovimme sen nyt, hän jatkoi.

-So-vit-tu, on se so-VIT-TU, meidän puolestamme, vastasimme yhteen ääneen paino sanan kahdella viimeisellä tavulla. Ja koko luokka hirnui taustalla.

Silloin yhtäkkiä opettajan silmistä valui kyyneleet. Äänettömät, eleettömät kyyneleet. Hän katsoi meitä silmiin ja kääntyi pois, astui ulos luokasta ja palasi hetken päästä takaisin.

Hän ei koskaan soittanut koteihimme kiroilusta. Eikä koskaan palannut tähän asiaan. Mutta luokkamme rauhoittui, kun kevät oli jo käsillä. Ihan viimeiset viikot vietimme rauhassa, rauhoituimme itse ja annoimme työrauhan opettajalle ja samalla toisillemme. Ehkä jotakin liikahti silloin kyynelten hetkellä kaikkien sydämessä. Niin voimakas oli tuo liikahdus, että muutos tapahtui kuin sopimuksesta, vaikkei sellaista koskaan tehtykään.

Sain kevättodistukseen käyttäytymisestä kiitettävän, niinkuin kaikki muutkin luokkatoverini.

Saimme tuntea jotakin suurempaa kuin sanoin voisi edes yrittää kuvailla. Armollista ymmärrystä nuoruutta ja sen hulluutta kohtaan. Tämä armollisuuden lahja on painunut takaraivooni sieltä koskaan poistumatta.

Kului vuosia ja palasin asumaan samoille seuduille, jossa olin käynyt alakouluni. Entinen koulumatka vaihtui työmatkaksi ja ohittaessani vanhan kouluni nämä muistot ovat palanneet mieleeni useammin kuin kerran tai kaksi.

Sydämeni miltei pysähtyi, kun palasin ajassa taaksepäin muutamia kymmeniä vuosia sitten. Opettaja poplarissa talutti pyörää ylämäkeen, käsilaukku pyörän sangalla, baskeri päässä piilottaen kätköihinsä tiukan nutturan. Kuin hyppy menneeseen, aikamatka aikuisuudesta takaisin lapsuuteen. Tunsin surua ja katumusta. Mutta en saanut tehtyä sitä, mitä olisin kaikkein eniten halunnut tehdä. Pyytää anteeksi.

Ehkä rangaistukseni on tämä. Ikuinen, piinaava muisto tästä kiusaamastamme opettajasta, joka kuitenkin oli loppujen lopuksi yläpuolellamme ja antoi meille anteeksi, vaikkemme sitä koskaan häneltä pyytäneetkään.

Kuvat: Pixabay

Miksi olinkaan niin kiltti?

Miksi ihmeessä pitikin olla koulussa niin kiltti ja noudattaa aina kaikkia ohjeita ja sääntöjä? Kyllähän ne opettajat olivat tottuneet ja koulutettu kestämään kakaroiden kepposia ja toilailuja. Ihan hyvin olisi voitu keksiä enemmänkin jotain pientä jäynää päivien ratoksi. Olisi opettajillakin ollut rattoisampaa tekemistä kuin kitata sitä pannuun palanutta kahvia välitunnit läpeensä 😆. 

Itse jouduin kiusaamisen kohteeksi alakoulun 3.-4.-luokalla kahden isomman pojan toimesta. Meillä oli osittain sama koulumatka. Kotiin päin mennessä osuttiin silloin tällöin samaan aikaan samalle taipaleelle. Ajettiin pyörillä ja heillä oli tapana ajaa etupyöränsä kiinni takapyörääni niin, että se haittasi pyörän liikkumista. Saatoinpa joskus kaatuakin. Tein siitä touhusta lopun. Pysähdyin, nappasin tienposkesta kourallisen kiviä ja aloin nakkelemaan niillä poikia. Huusin ja kiroilin niin maan perkeleesti. Pojat säikähtivät, taisin osuakin heihin. Tulivat varmaan kiusaamisen suhteen toisiin aatoksiin. Jotenkin jäi semmonen fiilis, että nämä pojat väistivät minua vielä yläkoulussakin. Ja se oli ihan ansaittua. 💪

Täytyy myöntää, että yläasteella kiusattiin äidinkielen opettajaa, joka oli jo varttuneempi poikamies ja vähän liian kiltti. Hän olisi voinut pitää kovemman komennon meille vintiöille. Osallistuin siihen itsekin. Ehkä se oli kuitenkin lopulta sellaista hyväntahtoista läppää, eikä varsinaista kiusaamista. Näin jälkeenpäin ajatellen kuitenkin noloa. Tämä sama miekkonen opetti meille historiaa lukiossa ja oli koko kouluajan yksi pidetyimmistä opettajistamme.

En itse kiusannut ketään oppilasta. Ei olisi tullut mieleenkään. Kerran mottasin välitunnilla kaverilta ns. senkan nenästä, mutta se oli puhdas vahinko, sellaista sattuu. Kaikki osapuolet ymmärsivät sen. Joskus olisi kyllä itse kukin voinut puuttua joidenkin muiden toimintaan. Ei vaan siinä iässä varmaan kenelläkään ollut eikä ole ymmärrystä eikä valmiuksia tehdä niin. Porukan paine on lisäksi niin kova, että harva uskaltaa. 

Omassa koulussani 70-80-luvuilla koulukiusaaminen ei ollut niin yleistä kuin nykyään. Toisaalta eräs ystäväni samasta koulusta kertoo kokeneensa rankkaakin kiusaamista. Onpa kyseisen paikkakunnan koulukiusaamisesta kirjoitettu kirjakin. Pikkupaikkakunnalla jää helposti ulkopuoliseksi ihan pienestäkin syystä. Itsekin olin vähän ulkona eniten siitä syystä, että asuin sivukylällä ja sieltä oli vähän hankalampi osallistua harrastuksiin ja muihin rientoihin logistiikkaongelmien vuoksi. Linja-autot kulkivat pääasiassa vain koulukuljetuksia varten, vanhemmat olivat aina kiinni töissänsä ja ajokortti oli vain isällä. Joka taas oli jatkuvasti väsynyt raskaan työn ja sairautensa vuoksi.

Opiskeluaikanakaan ei syntynyt hyvää yhteishenkeä. Silloinkin muodostui porukoita ja erityisesti jäi mieleen paikallisen yrittäjän jälkeläinen, jota osa nuoleskeli. Hänen matkassaan pääsi sellaisiin paikkoihin ja tapahtumiin, mihin taviksilla ei ollut mitään asiaa. Tämä toveri tuntui vähän ylenkatsovan muita. Tulevaa yrittäjän uraa silmälläpitäen olisi ehkä kannattanut olla vähän paremmalla asenteella liikkeellä. Me kaikki olimme kuitenkin hänen potentiaalisia tulevia asiakkaitaan. Itse olen aina enemmän arvostanut aitoa ystävyyttä, joka ei ole ostettavissa eikä myytävissä minkään aineellisen avulla.

Edellä mainitun henkilön kohdalla huhujen mukaan toteutui se matematiikan opettajamme esittämä skenaario erään huonosti menneen kokeen palautuksen yhteydessä: "Teistä ei taida tulla xxxxxxxxxja ollenkaan, ainoastaan oppilaitoksen alueella oleskelleita." 😆😆😆😆 Näin opiskelijoita kannustettiin tuolla tunkkaisella 80-luvulla.

Nykyajan uutiset koulukiusaamisesta ovat ihan käsittämättömiä. Muistaakseni omat lapset (koulussa 90 - 10-luvuilla) eivät antaneet ymmärtää mitään tämänkaltaista tapahtuneen. Koulukiusaaminen on suorastaan ryöstäytynyt käsistä. Vai ovatko vain karmeimmat tapaukset saaneet huomattavaa julkisuutta? Vastikään luin sanomalehdestä, että jossain päin maata kiusaamistapaukset viedään poliisille. Lopultakin asialle uskalletaan todella tehdä jotain radikaalia. Toisaalta, vielä on kai olemassa kiusaamisesta vapaitakin kouluja tai edes luokkia? Asia lienee kiinni monesta asiasta, myös rehtorin ja opettajien osaamisesta, auktoriteetista ja persoonista. Ja erilaisten sattumien summasta.

Entäs kun tämä polvi kasvaa siihen ikään, että ovat työelämässä? Jatkavatko kiusaajat siellä ”uraansa” vai viisastuvatko kokemuksistaan yhtään? Ehkä kiusatut ja sivusta seuranneet pystyvät rohkeammin puuttumaan asioihin. Silti voi käydä niin, että koulukiusaajat onnistuvat hivuttautumaan esimiesasemaan ja jatkamaan kiusaamista työelämässä. Esimiehen tekemänä työpaikkakiusaamiseen on todella vaikea puuttua tai vaikuttaa. Johtoportaan ylemmillä askelmilla on niin helppo vain sulkea silmänsä ja uskoa ennemmin lähiesimiestä kuin työntekijää. Lapatossuja esimiehiä löytyy yllättävän korkeista asemista.

Onneksi työelämässä alkaa olla jo nuoren polven esimiehiä, jotka ovat saaneet asianmukaista koulutusta työhönsä ja ymmärtävät roolinsa ja tehtävänsä paremmin kuin monet viisi - kuusikymppiset kollegansa. Totta kai aina on onnistujia ja epäonnistujia. Mikään koulutus ei korjaa luonnevikoja ja muita puutteita, joiden vuoksi jotkut eivät vain sovi esimieheksi. Ei kaikista ole kellosepäksikään. Tai tutkijaksi. Tai nosturinkuljettajaksi. Tai materiaalinkerääjäksi. Minäkään en pystyisi tai haluaisi noista mihinkään.

Kuvat: Pixabay