Minne katosi Antti Järvi

Antti Järven kirjoittama Minne katosi Antti Järvi on ehdottomasti ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Aloitin jo kerran kuuntelemaan sitä Bookbeatista, mutta jätin silloin sen noin puolvälissä kesken, koska runsas sotahistoria alkoi tökkimään. 

Kun kirja sai Finlandiansa, olihan se pakko kuunnella loppuun. Ja hyvä oli, että kuuntelin. Nyt tuntuu siltä, että tämä on kuunneltava vielä uudestaan. 

Kaikki kirjassa kerrottu on totta. Kirjoittaja Antti Järvi, jonka isoisoisä kohdehenkilö on, on tehnyt aivan valtavan työn selvittääkseen kaiken sen tiedon, mitä kirjassa on. 

Historia toistaa itseään, sanotaan. Ja jotta voisi ymmärtää nykyisyyttä, täytyy olla perillä historiasta.

Sen vuoksi tämä kirja on varsin hyödyllinen luettavaksi kenelle tahansa. 

Esimerkiksi ymmärrän nyt sen(kin), että parilla pienellä, entisellä neuvostotasavallalla saattaa olla kana kynimättä keskenään. Toinen niistä on pian kahden vuoden ajan taistellut olemassaolostaan. 

Enempää en nyt kerro tässä kirjan sisällöstä. Löysikö Antti Järvi Antti Järven, jätetään vielä jokaisen lukijan/kuuntelijan selvitettäväksi. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä.   

Maahan viilletty raja

Anne Vuori-Kemilän kirjoittama romaani perustuu todellisiin henkilöihin hänen puolisonsa suvussa viime vuosisadan alkupuolella. Sijainti on Kemin ja Haukiputaan seudulla. Välissä on joki, joka on nimessä mainittu maahan viilletty raja.

Päähenkilö Reeta työskentelee ahtaajana laivoissa. Reeta joutuu luopumaan aviottomasta tyttärestään Signestä, koettuaan sitä ennen keskenmenon. Reeta antaa Signen kasvatiksi lapsettomalle pariskunnalle ja vuosien jälkeen vaatii heihin kiintyneen tyttärensä takaisin.

Kovaosaisuus ja ”taipumus” aviottomiin lapsiin tuntuu periytyvän sukupolvelta toiselle. Signe pääsee apusisareksi saksalaisten sotasairaalaan ja rakastuu saksalaissotilaaseen. 

Hän saa tämän kanssa lapsen, joka kuitenkin kuolee myöhemmin. Saksalaissotilas Hans olisi halunnut Signen vaimokseen, mutta katosi maasta, kun saksalaisille tuli lähtö Suomesta. Vai oliko hän kaatunut sodassa? Signe ei saanut asiaa selville, vaikka yritti ja toivoi kovasti. 

Henkilöt ja tapahtumat ovat oikeita, nimet on muutettu. Henkilöiden ajatukset ja vuorosanat ovat kirjailijan tuottamia.

Kirja on tarkkasilmäinen kuvaus viime vuosisadan alun tapahtumista, yhteiskunnasta, ihmisistä, sosiaalisista suhteista, työstä sekä varsinkin äideistä, tyttäristä ja äitiydestä. Viha on kirjassa eniten läsnä oleva tunne. 

Aviottomiin lapsiin ja äiteihin suhtautuminen oli silloin totta kai toisenlaista kuin tänä päivänä. Vaikka aviottoman lapsen saaminen ei olosuhteisiin nähden lopulta kovin harvinaista ollutkaan. Tukiviidakko oli siihen maailman aikaan paljon ohuempi, mutta pisteliäämpi kuin nykyään. 

Siitä tulikin mieleeni kysymys, jota olen monesti miettinyt. Kuinka usein mahtoi olla kyse puhtaasta vahingosta ja kuinka usein ”ansasta”, jonka nainen viritti haluamalleen miehelle? 

Ja kolmantena vaihtoehtona hankkia ensin lapsi ja avioitua vasta sitten, kun ”pulla on ulkona uunista”, nähdäkseen, että lisääntyminen on ylipäätään mahdollista, ennen kuin menee sitoutumaan toiseen ihmiseen. Kun ei se aina niin itsestäänselvää ole, mikä oli tiedossa jo silloin. Eroaminen oli siihen aikaan varmaan vähintään yhtä paha virhe ja synti kuin avioton lapsi. 

Bookbeatista kirjaa kuunnellessa vähän häiritsi lukijan lapsenomainen puhetyyli ja tapa pitää pitkähköjä taukoja lauseiden välissä. 

Mutta muuten kertomus ja sen kuljettaminen piti otteessaan, enkä olisi malttanut lopettaa kuuntelemista. Pitkästymistä ei päässyt tapahtumaan. Kirjassa liikutaan osin samassa ajassa ja melkein samoilla maantieteellisillä alueilla ja aihealueilla kuin Tommi Kinnusen kirjassa Ei kertonut katuvansa. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Tapahtui veden äärellä

YLE Areenassa on nähtävillä kuusiosainen ruotsalaissarja Tapahtui veden äärellä. Sarja perustuu Kerstin Ekmanin samannimiseen romaaniin. TV-sarjan yhdessä keskeisessä roolissa näyttelee Alma Pöysti, tuttu muun muassa Kaurismäen uusimmasta Kuolleet lehdet -elokuvasta.

Katsoimme ensin sarjan ja sen jälkeen kuuntelin kirjan Bookbeatista. Isäntä luki kirjan kirjana.

Sarja oli varsin hidassoutuinen, melkein se muistutti Kaurismäen elokuvia jollain tavalla. Pari jaksoa katsottuamme oltiin vielä kahden vaiheilla, jaksaako koko sarjan katsomista jatkaa. 

Kyseessä on kaksoismurhamysteeri, mutta koko sarja ei perustu siihen, vaikka juoni ohuesti pyöriikin sen ympärillä ja murhat jäävät selvittämättä melkein 20 vuodeksi. 

TV-sarjassa liikutaan kahdessa eri aikatasossa, kirjassa tapahtumat etenevät kronologisesti. Alkuun sarjaa oli vähän hankala seurata, kun ei heti pysynyt kärryillä, kuka on vanhana (n. 20 vuotta vanhempana) kukakin. 

Jos olet lukenut/kuunnellut kirjan Suon villi laulu, saatat pitää tästäkin kirjasta. Siinä on paljon luontokuvausta ja ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta sekä ihmissuhteita. Hahmoja/rooleja on aika paljonkin, mutta lukemista se ei haitannut, kun olin katsonut sarjan ja niin ollen eri hahmoille olin saanut kasvot. 

Bookbeatissa kirja oli saanut arvosanoikseen 3/5, minkä ymmärrän hyvin, koska se saattaa tuntua puuduttavalta ja sekavalta. Mielestäni tämä yltää kuitenkin samoihin arvioihin kuin Suon villi laulu, vaikka se olikin rakkaustarina ja tämä kirja on murhamysteeri. Ja jottei olisi liian helppoa, loppuvaiheessa tuli vielä kolmaskin ruumis. 

Lyhyesti juonesta: nuorehko nainen lähtee opettajaksi hippikommuuniin kuusivuotias tytär mukanaan. Yhteisö sijaitsee tiettömän taipaleen takana. Menomatkallaan kaksikko löytää telttaansa puukotetun nuoren parin. 

Syyllinen kaksoismurhaan selviää vasta kirjan loppupuolella eikä se ole kukaan ”ilmeinen” eikä muutenkaan selvä tapaus. Siihen olisi voinut kehittää jonkun monimutkaisemman juonen. Kaikenlaista ällöttävää ja pelottavaakin tapahtumiin liittyi. Piti miettiä, oliko 70-luvulla elämänmeno oikeasti tuollaista Pohjois-Ruotsin ja Norjan tunturialueilla. 

Kohtalaisen viihdyttävä kirja oli, kun tiesin ihmiset ja tapahtumat ennestään tv-sarjan perusteella. Ilman sitä olisin varmaan hyytynyt tämän kanssa jo alkupuolella. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Matti Nykänen - Pilviin kahlittu poika

Kai Ekholmin teos Matti Nykäsestä, Pilviin kahlittu poika. 

Tässä ei ole varmaan mitään sellaista, mitä emme jo Matista tietäisi. 

Mainoksen uhrina latasin tämänkin Bookbeatista kuunneltavaksi. 

Kirjoittajan käyttämät värikkäät kielikuvat alkoivat ärsyttää heti aluksi. Onneksi aloitin kirjan kuuntelun kuntosalilla, niin kuuntelu menetteli siinä ympäristössä enkä malttanut käyttää aikaa uuden kirjan etsimiseen. Lopulta siihen ”värittämiseen” alkoi nimittäin tottua. ”Oman elämänsä sivuroolissa” tai ”Oman elämänsä metsään eksynyt lapsi”.

Mutta oli se/hän melkoinen veijari niin kuin tiedetään. Yksivuotishäämatkalla Mervin kanssa luksushotellissa Curacaolla riideltyään hän juoksi poliisimaijaa karkuun hiekkarannalla paljain jaloin. 

Jos lukisi/olisi lukenut aktiivisesti Seiskaa, olisi paljon paremmin selvillä näistä aikaansaannoksista. Seiska-lehdessä ei olla itsekään selvillä siitä, kuinka monta juttua Matista on julkaistu. 

Kirjassa pohditaan myös sitä, miksi kansa tykkää lukea tarinoita Matista. Nähtävästi Matin tyyppistä persoonaa tarvittiin viihdyttäjäksi. Hautarauha ei näköjään ole säilynyt hänen kuolemansa jälkeenkään. 

Äitinä ja isoäitinä mietin, miltä hänen vanhemmistaan ja mummostaan tämä kaikki on tuntunut. Ehkä he tuntevat toisenlaisen Matin kuin sen, minkälaisen kuvan roskalehdistö hänestä on halunnut muovata.

Paikoitellen kirjailija kirjoittaa ihan asiatyylisesti ja taas  alkaa värittäminen. Mutta kyllähän tätä nyt kuunteli kevyenä välipalana rikoskirjallisuuden jälkeen. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen tästä postauksesta on kielletty ilman kirjoittajan lupaa.

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Jos minä en sinua saa

Kuuntelin Bookbeatista tänä syksynä ilmestyneen, Linda Rantasen kirjoittaman kirjan Jos minä en sinua saa, joka kertoo henkirikoksista, joiden motiivina on ollut mustasukkaisuus. 

Tekijöiden ja uhrien nimet on muutettu, mutta paikkakuntia ei ole uudelleen nimetty. Pari tapausta muistankin julkisuudesta. 

Kirjassa ovat äänessä muutamat asiantuntijat, muun muassa tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sekä oikeuspsykiatri Hannu Lauerma. En kaikkia heidän titteleitään ja toimenkuviaan ala tässä luettelemaan, mutta riittävän viisaita ihmisiä ovat kommentoimaan tätä elämänaluetta. Hannu Lauerman kirjoittamia kirjoja olen arvioinut täällä blogissa aikaisemmin. 

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2022/03/miksi-vankeja-hoidetaan.html (Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli)

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/12/pahuuden-anatomia.html

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/12/psykiatrin-paanavaus.html

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2022/04/usko-toivo-ja-huijaus.html

Lauerman ääni kuuluu myös seuraavassa kirjassa (ja monissa muissa):

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2022/11/naisvankilan-pomo.html (Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo)

Mutta palataan alkuperäiseen kirjaan.

”Tavallinen”, arkipäivän mustasukkaisuus on normaali tunne, mutta jos se alkaa olla pakkomielteistä, ahdistavaa ja kontrolloivaa, se ei enää ole tervettä. 

Melkein kaikki kirjassa kerrotut tapaukset ovat sellaisia, joissa miesystävä tai miespuolinen puoliso on osoittanut epätervettä mustasukkaisuutta naista kohtaan. Naisiin kohdistuvat intohimorikokset ovatkin useimmiten miesten tekemiä. Naiset harvemmin tappavat ketään mustasukkaisuudesta, ainakaan ketään miestä. Joskus naiset saattavat järjestää keskenään naisesta mustasukkaiset miehet tappamaan tai vahingoittamaan toisiaan.  

Myös ystävät voivat olla mustasukkaisia toistensa seurasta, samaa sukupuolta olevat tai sisarukset keskenään. Nuorin pikkusisarustaan vahingoittanut oli kirjassa yhdeksänvuotias, toinen neljäntoista.

Kuten melkein kaikki mielenterveyden häiriöt, tämäkin juontaa juurensa lapsuuteen ja sen varhaisiin kiintymyssuhteisiin. Siis niihin vastasyntyneen ja vähän vanhemman ihmistaimen lähisuhteisiin. Vaikutusta on myös erilaisilla lapsuus- ja nuoruusiän traumoilla sekä mahdollisessa sijoitusperheessä tai lastenhuoltolaitoksissa tapahtuneilla kokemuksilla. Ja niin edelleen. 

Ihmisen aivot ovat kehittymisvaiheessa 25- jopa 30-vuotiaaksi asti ja ne voivat kehittyä vielä sen jälkeen. Mustasukkaisuusrikokset, joista kirjassa kerrottiin, olikin pääasiassa nuorten ihmisten piirissä tapahtuneita. Lieneekö sitten asiaan vaikutusta sillä, että aivot ja tunne-elämä on ehkä ollut vielä kehittymässä. 

Minun mielestäni kirjan uhreja yhdistää tietynlainen sinisilmäisyys, liiallinen kiltteys, liiallinen suvaitsevuus ja ehkä suoranainen itsesuojeluvaiston vähäisyys. 

Jos on juuri päässyt vaivoin ja näennäisesti hetkeksi eroon ja rauhaan kontrolloivasta ja mustasukkaisesta poikaystävästä, kannattaako bileillan jälkeen kävellä pimeässä yksin kotiin aamuyöllä ja vielä mennä tämän saman ex-kaverin autoon istumaan?

Entä kannattaako antaa tahallaan tai huolimattomuuttaan oman kodin avain tyypille, joka on osoittautunut edellä mainittuja piirteitä omaavaksi? Tai pitää kotinsa ulko-ovea lukitsemattomana päivälläkään? 

Ovatko kirjassa esiintyvät nuoret poikkeuksellisen luottavaisia kavereihinsa tai vasta tapaamiinsa ihmisiin? Ainakin ennen ohjeistettiin, ettei tuntemattomien kyytiin tai matkaan muutenkaan saa lähteä. Mutta kyllähän sitä tuli itsekin tehtyä nuorena. Ennen olikin kaikki paremmin, maalla varsinkin. 

Joskus parikymppisenä kävin itsepuolustuskurssin. Sitä veti ansiokkaasti nuorehko naishenkilö, jolla oli ja on korkeita ”ansiomerkkejä” jossain itsepuolustuslajissa. Olisiko ollut ehkä karate ja se musta vyö tai jotain. 

Itsepuolustuskurssi pitäisi sisällyttää jo alakoulun opetussuunnitelmaan. Ja uudestaan rippikouluun, kun kaikki pahuus ja väkivalta aina vaan lisääntyy maailmassa. Ohje numero yksi oli ja on, ettei pidä järjestää itseään sellaiseen tilanteeseen, jossa joutuu vaaralle alttiiksi. Esimerkiksi oikaista pimeän puiston läpi tai kuten edellä mainitsin, kävellä yksin aamuyöstä kotiin. Varsinkin jonkin nautintoaineen vaikutuksen alaisena. 

Tämä ykkösneuvo koskee yhtälailla naisia kuin miehiäkin. Nyt mentiin jo kirjan aiheesta vähän sivuun, mutta juuri tällä tavoin yksi kirjan kertomusten uhreista olisi voinut säilyttää henkensä. 

True crime kirjallisuuden lajina on aika puistattavaa luettavaa. Siitä voi kuitenkin oppia paljon. Vaihdoin tähän kirjaan, kun olin kuunnellut noin puolet tietokirjallisuuden Finlandiaehdokkaasta, jossa keskityttiin mielestäni vähän liikaa Suomen viime vuosisadan sotahistoriaan kuin siihen, mihin katosi Antti Järvi. (Antti Järvi: Mihin katosi Antti Järvi?)

Jos minä en sinua saa on sopivan mittainen ja kiinnostava teos niille, joita kiinnostaa rikoskirjallisuus, oikeuspsykiatria ja faktat ylipäätään. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä

Aleksi Suomesta

Kaksi kirjaa olen lukenut tai kuunnellut tieto-Finlandian ehdokkaista. Tästä tuli heti tähänastinen suosikkini. Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta. Lukijat: Tuomas Kyrö, Arttu Kurttila ja Ella Pyhältö.  

Kirja on monella tavalla ajankohtainen. Pääaiheena on suomalaisen Aleksin osallistuminen vapaaehtoisena Ukrainan sotaan. Sen lisäksi hän kertoo eri lukijoiden äänillä elämästään ja lapsuudestaan muutenkin. Kuinka häntä on kohdeltu tummaihoisena ja kiusattu koulussa sekä harrastuspiireissä.

Aleksi on ollut ammattisotilas jo 15 vuoden ajan. Hän värväytyi aikoinaan Ranskan muukalaislegioonaan, joka on todella rankka ja armoton koulu. Heti aluksi siellä karsitaan ihmisestä pois hänen oma persoonansa ja luodaan tilalle sotilaan persoona. Nimi muutetaan tietysti toiseksi. Moni pakeneekin legioonan riveistä heti alkumetreillä. 

Voisi luulla, että ammattisotilaana tienaa suuria summia, mutta näin ei ole. Palkka on suomalaisen keskipalkkaa selvästi pienempi. Kaikki kuitenkin menee mikä tulee. Mitään ei jää säästöön. Miehet viettävät vapaa-aikaansa viikonloppuisin melko railakkaasti. Työnantaja ei rajoita vapaa-ajan viettoa, kunhan ollaan maanantaiaamuisin kello 6.45 seisomassa asennossa pihalla tunnin ajan säässä kuin säässä odottamassa lähtöä helvetilliselle juoksulenkille. Jos ei silloin ole paikalla, on parempi että ei tule enää ollenkaan. Niin kovaa on kuri muukalaislegioonassa.

Aleksin vei Ukrainaan voimakas auttamisen halu. Ammattilaisena hän on pysytellyt hengissä ja vähin vammoin toistaiseksi. Kuolema voi osua kohdalle minä päivänä vain. Viidentoista vuoden kokemuksesta on paljon hyötyä. Varusmiespalvelus ei tee ihmisestä vielä sotilasta. Vasta kokemus tekee sen. 

Aleksi kertoo kirjassa myös tilanteen, jossa noin kymmenen metrin päästä hänestä marssi viisi vihollisen sotilasta ja hänen olisi ollut helppo ampua heidät kaikki. Mutta hänen ei tehnyt sitä arvioituaan tilanteen tarkemmin. Heidän perässään marssineet neljä oman puolen kaveria sekä hän itse olisivat tulleet tapetuiksi saman tien.

Kirja sisältää paikoitellen tosi raakaa tarinaa. Voisi melkein sanoa, että K-18 -tasoista. Mutta se ei ole mikään peli, vaan täyttä totta. Kirjassa haastatellaan muiden muassa Aleksin äitiä, joka tietysti on peloissaan poikansa puolesta, joka ei juurikaan voi olinpaikkaansa ja kuulumisiaan kertoa, vaikka äidin puhelinnumero on Aleksin puhelimen muistissa ja äiti käy välillä mielessäkin.

Ilman henkisiä traumoja ei Aleksikaan kokemuksistaan ole selvinnyt, kuten ei varmasti moni muukaan sodan kokenut. 

Sonja Saarikosken Naisvangit olen jo lukenut/kuunnellut ja yhden tietokirjallisuuden Finlandia -ehdokkaan ehdin vielä lukea ennen palkinnon julkistusta. 

Tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. Ei kaupallista yhteistyötä. 

Gluteeniton ja laktoositon sienipiirakka

Pyöräytin sienipiirakan ja ohjeen kehitin ex tempore ihan vaan päässäni. 

Tein ensin gluteenittoman piirakkapohjan Alentaja-margariinista (70 prosenttinen rasva), Sunnuntai tumma, gluteeniton jauho, yksi kananmuna, hiukkanen suolaa ja leivinjauhetta. 

Pannulla kuullotin kaksi pientä pilkottua sipulia ja yhden yksikyntisen valkosipulin. Piirakkapohjan päälle ripottelin ohuen kerroksen erilaisista kuivatuista sienistä tehtyä jauhetta, johon on purkitettaessa laitettu hyppysellinen karkeaa suolaa mahdollisen jäännöskosteuden sitomiseksi. 

Tässä jauheessa on muun muassa tatteja, mustatorvisieniä ja keltarouskuja (etiketissä lukee virheellisesti keltahaperoita). Oma pää ja muisti on jo niin hapero, että rouskutkin muuttuvat haperoiksi purkkiin joutuessaan. Ja onko sen edesniinnyvväliä. Jospa se kuitenkin oli keltahaperoa. Molemmat ovat syötäviä sieniä. 

Ruskistin pannulla lampaankäävän palasia (pakastimesta) noin kolmen desilitran verran. Ripottelin kuullotetut sipulit ja edellä mainitut sienen palat sienijauheen päälle ja niiden päälle vähän suolaa ja mustapippuria. 

Koko komeuden päälle tuli vielä seos laktoosittomasta ruokakermasta sekä maustamattomasta Koskenlaskija Ruoka -valmisteesta ja yhdestä kananmunasta. Tässäkin on mukana ripaus suolaa.

Sitten uuniin 200 asteeseen niin pitkäksi aikaa, että piirakka on noussut ja näyttää kypsältä. 

Tämän epämääräisemmin en piirakkaa osaa ohjeistaa. Ehkä tämä ei sovi aloittelijoille, koska tarkkoja määriä en maininnut enkä mitannut. Niinhän parhaat kokitkin tekevät. Ja olen sen nähnytkin ”luonnossa”, eli laitoskeittiössä. 

Piirakka maistui hyvältä lämpimänäkin, vaikka yleensä suolaiset piirakat ovat parhaimmillaan kylmänä. Lampaankäävän palat olisivat voineet olla pienempiä. Sellaisia kinkkukuution kokoisia. Kuiva sienijauhe antoi mukavasti makua. Jatkoon. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Tekstin saa jakaa ja lainata alkuperäisen kirjoittajan mainiten.

Ei kaupallista yhteistyötä

Antiikkimessut 2023, osa 2

Käytiin taas Isännän kanssa antiikki- ja keräilymessuilla. Kirjoitinkin jo aikaisemmin tänne blogiin, kun kävimme ekaa kertaa viime keväänä. Kyseiset messut ovat näillä kulmilla kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. 

Ostin ylläolevat kaksi lintutaulua. Toisessa on punatulkut ja toisessa varikset. Näitä tekisi mieli ostaa lisääkin, jos niitä ensi kerralla on myytävänä. Oli siellä tauluja ketuista ja hirvistäkin, mutta mielestäni ne eivät ole yhtä sympaattisia kuin linnut. Oikeanpuoleinen taulu oli kuvaa otettaessa alempana kuin toinen, mutta tilanne on myöhemmin korjattu.

Paljon oli samoja myyjiä kuin keväälläkin. Ihmettelin Isännälle, että saakohan nämä myyjät elantonsa tällaisesta, vai onko se heille vain harrastus. Yksi varmaankin työkseen messuja kiertävä myyjä oli vanhempi mies, jolta tällä kertaa ostin sienien ravintoarvoihin liittyvän kirjan. Taisin kirjoittaa siitä aikaisemmassakin postauksessani. 

Kolmas ostos oli Sorsakosken valmistama iso teräksinen lusikka, joka on tarkoitettu ottimeksi.

Iso lusikka näyttääkin nyt olevan tiskikoneessa, joten otin tähän kuvan saman sarjan kahvilusikasta, joka on samanlainen, mutta tietysti paljon pienempi. Näitä kahvilusikoita olen pikkuhiljaa keräillyt kirpputoreilta. 

Tykkään niiden arkisesta ja yksinkertaisesta muotoilusta. Meillä on myös Sorsakosken isompia lusikoita, jotka ovat kovassa käytössä. Ne ovat luultavasti jälkiruokalusikoita ja käytän niitä jugurtin syömisessä ja tietysti jälkiruokien syömisessä. 

Sorsakoskelaiset ovat kymmeniä vuosia vanhoja ja niitä tulee myyntiin kuolinpesistä. Tämäkin iso otinlusikka on melkein uuden veroinen. Maksoin siitä 10€.

Sorsakosken kahvilusikat eivät ole aktiivisessa käytössä, mutta ei sekään ole poissuljettua, jos äityy pitämään kahvikekkerit niin isolle väelle, etteivät muut lusikat riitä. Aika epätodennäköistä on. Mutta keräillähän saa mitä kukakin tahtoo. 

Vanhoihin, kirkkaisiin lasiastioihin olen myös tykästynyt, mutta ne vievät niin paljon tilaa, etten ole niitä alkanut keräilemään. Ne tarvitsisivat valtavasti vitriinitilaa, koska eihän kauniita astioita kannata piilossa pitää. 

Eräs entinen työkaverini keräili vanhoja, ”puilla lämmitettäviä” silitysrautoja. Juuri sen tyyppistä tavaraa antiikki- ja keräilymessuilla onkin, ynnä muita nostalgisia esineitä. Tällä kertaa oli myynnissä vähän liikaakin kaikenlaisia maljakoita ja muita astioita. Varmaan selvästi yli puolet oli muumimukeja ja värillisiä lasimaljakoita. Inhoan jälkimmäisiä. Vaikka olisivat mitä eeroaarnioita tai paavotynellejä. 

Vielä löysin neljä kappaletta uusia keittiöpyyhkeitä 15€:lla. Nekin olivat ulkonäöstä päätellen vanhoja, mutta käyttämättömiä. Niitä myynyt vanhempi naishenkilö kertoi niiden olevan äitinsä jäämistöstä.

Äiti (vai ehkä hän itse?) oli asunut Nokialla ja oli ollut töissä Tampellan tehtaalla. Henkilökunta sai ostaa oman tehtaan tuotteita luultavasti asevelihintaan. Rouva kertoi, ettei kankaita ostettu kodintekstiilejä varten metreittäin, vaan aina kokonainen pakka. Ilmankos niitä pyyhkeitä oli jäänyt sitten käyttämättömiksikin. 

Arvelin materiaalin olevan puolipellavaa tai ainakin hyvin tanakkaa puuvillaa. Sellainen on minusta paras materiaali keittiön käsipyyhkeeksi. Se tuntuu jotenkin hygieenisemmältä kuin joku nöyhtäinen froteepyyhe.

Aikaisemmalla kerralla ostin toiselta myyjältä pellavaisia käsipyyhkeitä ja ne olivat kuulemma rohdinpellavaa. Ne olivatkin tosi karkeita, melkein kuin säkkikangasta. Mutta kyllä nekin asiansa ajaa. 

Keittiöpyyhkeistä katkeilee helposti ne ripustimet ja olen kamalan laiska korjaamaan niitä. Helposti ostan uusia pyyhkeitä tilalle. Mutta vanhat, rikkinäiset on silti tallessa keittiön kaapissa, jos jonain päivänä tulee näpertelyn tarvetta, niin sitten voin korjata niitä ripustimia.

Tässä asiassa olen vähän kuin entinen naapurinmies, joka ei syksyisin viitsinyt puhdistaa sähkögrilliään, vaan heitti sen roskiin ja osti aina keväällä uuden. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kirjasuosituksia

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Sonja Saarikoski: Naisvangit

Heikki Hietala: Tuhkat

Mainitut kolme uudehkoa kirjaa olen kuunnellut Bookbeatista ja kaikki olivat niin kiinnostavia, ettei olisi malttanut lopettaa kuuntelua ollenkaan. 

Tosin jokaisen kanssa kävi se vanhanaikainen, eli nukahdin kesken kuuntelun, vaikka uniajastin oli vain 30 minuuttia päällä. No, saahan sitä tekstiä kelattua taaksepäin. 

Katja Ketun kirja lienee uusin näistä kolmesta. Kirjailija oli äskettäin vieraana Arto Nybergin keskusteluohjelmassa, johon usein kutsutaan/tarjoutuu (?) uutuuksia julkaisevat kirjailijat.

Erään kissan tutkimuksia on näistä kolmesta siinä mielessä hankalin, että lukijan/kuuntelijan on mahdoton erottaa toisistaan fakta ja fiktio, joita kumpaakin kirjassa on. Lopulta ihan sama, tarina on mielenkiintoinen. Lukija voi jäädä pohtimaan, kuka kirjassa on ”kissa” ja kuka on ”kirjailija”. Vai ovatko nekin kokonaan fiktiivisiä hahmoja. 

Kirja liikkuu monessa aikatasossa, muun muassa sisällissodan vaiheissa ja nykypäivässä. 

Naisvangit sen sijaan on täynnä faktaa alusta loppuun, nimet vain on muutettu. Faktaa arvostan eniten. Se on koskettavinta, kun tietää tapahtumien tapahtuneen jollekin oikeasti, eivätkä ne ole kenenkään mielikuvituksen tuotetta. Satukirjaiän olen jo mielestäni nimittäin ohittanut jo jonkin aikaa sitten. Jokin aika sitten televisiossa pyöri dokumenttisarja Hämeenlinnan naisvankilan vankien arjesta. Ainakin yhden vangin tunnistin kirjasta ja tv-dokumentista samaksi henkilöksi. Vanhempi nainen, joka oli huijattu muuliksi kuljettamaan matkatavaroissaan huumeita, kunnes nakki napsahti Suomeen tullessa. Vaikea kuvitella, että herttaisen mummelin omat tarkoitusperät olisivat olleet tilanteessa jotain muuta kuin vilpittömät. Mutta rikos mikä rikos ja niinpä häkki heilahti. Varmaan ankeaa olla vuosia vankilassa kaukana kotimaastaan ja vieraalla kielialueellakin.

Tuhkat oli näistä ehdottomasti hauskin ja mukaansatempaavin. Senkään totuudenmukaisuudesta ei ole pienintäkään varmuutta, mutta tarina olisi voinut tapahtua oikeastikin. Tuhkaa on kahdessa paikassa: uurnassa, jossa on päähenkilön isän tuhkat, jotka hän kuljettaa Espanjasta kotiin maateitse. Ja tämä sen vuoksi, kun ilmassa oli juuri silloin Islannin tulivuorenpurkauksesta levinneet toiset tuhkat, jotka haittasivat ja osittain estivät lentoliikennettä. Kirja on tragikoominen ja huumori on sopivasti piilossa ja vähän mustaakin. 

Kuvat eri lähteistä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä 

  

Savuporo-tattipiirakka

Ostin Antiikki- ja keräilymessuilta sienien terveysvaikutuksista kertovan kirjan ja heti tuli tarve tehdä jotain sienistä. Joko pakastetuista tai kuivatuista. Suolatut sienet annan vielä olla rauhassa.

Samalla on menossa pakastimien siivous- ja tyhjennysprojekti koskien tuotteita, jotka menisivät kohta pakastettuinakin vanhaksi. 

Pakkasesta löytyi gluteeniton piirakkapohja, jonka sain sulamisen alkuun mikrossa. Sulatin myös pienen nyssykän tatteja ja suppilovahveroita sekä purjoa.

Kaupasta kävin hakemassa savuporoa, kermaviiliä ja Koskenlaskija-cheddar -dippiä. Savuporosiivut pilkoin pienemmiksi, sienet olivatkin jo sopivina paloina kuten myös aikaisemmin pakastettu ylijäämä purjosipulista, joka päätyi nyt käyttöön. 

Kermaviiliin sekoitin dipin ja yhden kananmunan sekä hitusen mustapippuria, suolaa sekä valkosipulijauhetta. 

Piirakkapohjan painelin vuokaan ja paistoin sitä ensin kymmenisen minuuttia uunissa ilman täytteitä. Pohjalle levitin purjot, niiden päälle savuporot ja sienet sekä kermaviilihässäkän levitin koko komeuden päälle. Paistoin uunissa yhteensä 40 min. Aluksi 20 min 175C asteessa ja kun näytti siltä, ettei mitään tapahdu, nostin lämmön 200C asteeseen.

Sienikirja on muuten hyvä, mutta siinä on juttua kaikenmaailman hytyhaarakkaista, joista en ole ikinä kuullutkaan saati nähnytkään enkä sellaisiin koskisi tikullakaan vaikka joskus näkisinkin.

Ihan kivan näköisiä, mutta tyydyn silti edelleenkin kantarelleihin, suppilovahveroihin, tatteihin, rouskuihin ja haperoihin, jotka tunnen ja joita löydän. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä