Hyveellistä elämää

Olen löytänyt uudelleen vanhan, terveellisen herkun, joka sopii keliakiavatsalleni: talkkunan. Sitä on tullut syötyä joskus lapsena, mutta se on päässyt myöhemmin unohtumaan.

Törmäsin talkkunaan vähän sattumalta, kun olimme tulossa kotiin Ateneumin Edelfelt -näyttelystä ja poikkesimme Mäntsälän Juustoportin myymälään. 

Siellä oli myynnissä hollolalaisen Kinnarin tilan talkkunaa, joka on tehty pelkästä kaurasta, muita viljoja ei ole siinä mukana. Ne eivät kävisikään keliaakikolle.

Kaura ei luultavasti ole 100% puhdasta kauraa, mikä tarkoittaisi sitä, että kyseisellä tilalla kaura olisi ainoa viljeltävä vilja ja niin ollen puimurit, kuivurit ja muut viljan käsittelylaitteet eivät olisi ”saastuneet” muista viljoista. Sellaisia tiloja taitaa olla aika vähän. 

Talkkunahyveeseen vispaan 2x2dl soijakermaa (Alpro whipping), joka ei sisällä eläinrasvoja. Sekaan laitan 1 3/4 dl kidesokeria, 1/2 ruokalusikallista vaniljakreemijauhetta sekä 1 tl vaniljasokeria. Nämä vispataan vaahdoksi ja lisätään 2 prk mahdollisimman vähärasvaista rahkaa. Laktoositonta löytyy 0,2%:na ja laktoosillista jopa 0,1%:na. Meillä käytetään laktoositonta.

Sitten lisätään 2 dl niitä talkkunajauhoja sekä mitä tahansa marjoja, mistä tykkää, esim. mustikoita tai puolukoita n. 200g tai itselle mieleinen määrä. Ostan puolukat ja mustikat kaupan pakastealtaasta, siksi tuo määrä on muista poiketen ilmoitettu grammoina. Pieni pussillinen painaa 200g. 

Omasta mielestäni puolukoista tulee paras hyve. Viimeksi laitoin karpaloita, kun puolukat olivatkin loppuneet. Vaniljakreemistä tulee hyveeseen kiva rakenne, ”struktuuri”, eikä rahkasta erottuva hera jää astian pohjalle lillumaan, vaan pysyy hyveessä mukana. Se on nimittäin parasta vasta seuraavana päivänä, kun se on jääkaapissa ollut yön yli tekeytymässä ja maut tasaantumassa. Pakastemarjatkin ovat ehtineet sulaa ja talkkunan maku tulee paremmin esiin, kun se on kunnolla imenyt kosteutta. 

Kinnarin tilan talkkunajauhoja löysin paikallisesta Prismastakin, ei tarvinnut lähteä Mäntsälästä asti hakemaan. Ja kyllähän tähän tietysti sopii mitkä tahansa muutkin talkkunajauhot. Monissa on mukana myös ohraa tai hernettä. 

Tämä talkkunalöytö oli hyväksi keliaakikon ravitsemukselle, kun pidän kuitenkin eniten perinteisistä kotimaisista viljoista. Kyllähän gluteenitonta leipää yritetään tehdä vaikka mistä tef-jauhoista ja tattarijauhoista, mutta eivät ne kotimaisia viljoja voita. Ainakaan maussa.

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Sukupuolineutraalit yleisurheilukisat

Nyt on menty liian pitkälle.

Helsingin kaupunki on päättänyt järjestää lasten yleisurheilukisat ruotsinkielisissä alakouluissa sukupuolineutraaleina. Ohessa kopio IS:n jutusta, jossa kerrotaan HBL:ssa julkaistusta uutisesta: 

”HELSINGISSÄ järjestettiin syyskuun alussa ensi kertaa sukupuolineutraalit yleisurheilukilpailut ruotsinkielisten alakoulujen oppilaille, kertoo Hufvudstadsbladet.

Kaikki lapset siis kisasivat sukupuolesta riippumatta samassa sarjassa.

Helsingin kaupungin tukema kilpailukonsepti sai HBL:n haastatteleman, Helsingin Maunulassa sijaitsevan Månsas lågstadieskolan liikunnanopettajan Niclas Krookin ”veren kiehumaan”.

Kilpailuissa jaettiin yhteensä 60 mitalia. Pojat voittivat näistä 44. Kultamitaleja oli jaossa 18. Näistä tytöille meni vain neljä.

Opettaja Krook pöyristelee asiaa niin opettajana kuin vanhempana.

– Meidän koulumme voitti kuusi mitalia. Kaikki poikia. Tämä vaikuttaa oppilaisiin pitkällä aikavälillä, Krook sanoo HBL:lle.

– Itse olen kahden tyttären isä. Minusta se oli kauheaa. Vanhempana pidän röyhkeänä, että tyttärelläni on vähemmän mahdollisuuksia voittaa mitali, koska hän kilpailee poikia vastaan. Koulu edistää tasa-arvoa, mutta sitä vastaan ​​järjestetään kilpailuja, Krook jatkoi.

Opettaja kertoo pelkäävänsä, että tyttöjen urheilukipinä hiipuu tämänkaltaisten kilpailujen seurauksensa.

HBL:N MUKAAN Helsingin kaupunki halusi luopua poikien ja tyttöjen sarjoista, jotta kisoissa otettaisiin huomioon myös ne lapset, jotka eivät tunne oloaan mukavaksi tyttöjen tai poikien sarjoissa.

– Kyllä, on joitakin sellaisiakin oppilaita ja kunnioitan sitä täysin. Mutta heidän tarpeillaan ei saa olla negatiivista vaikutusta suureen joukkoon lapsia, tässä tapauksessa tyttöjä, Krook sanoo.

HBL:n artikkelin mukaan ajatus sukupuolineutraaleista kilpailuista sai alkunsa tutkimuksesta, jonka mukaan alakouluikäisenä tyttöjen ja poikien fyysiset erot ovat pienet ja mahdolliset erot juontavat juurensa kasvatuksesta ja ympäristöstä.”

Tämä juttu sai minunkin vereni kiehumaan. Onko missään enää mitään tolkkua siinä, kuinka paljon pienet vähemmistöt pääsevät määräämään toimillaan enemmistön elämästä?

Ymmärrän ja hyväksyn sen täysin, että joku (hyvin pieni osa ihmisistä) kokee syntyneensä eri sukupuolen kroppaan kuin mikä hänelle on syntymässä sukupuoleksi määritelty. 

Mutta tämä asia ei ole vielä ala-asteikäisten kohdalla niin ajankohtainen, että sen suhteen pitäisi tehdä tällaisia muutoksia hyviksi nähtyihin käytäntöihin. Ala-asteikäisen sukupuolisuus on vielä uinumassa ja nupullaan. Jos sen ikäinen tuumaa olevansa väärässä kropassa, voi olla kysymys jostain ihan muusta pahasta olosta. Esimerkiksi koulukiusaamisesta, peloista samansukupuolisia kavereita kohtaan, jostakin näyttämisen halusta ja ties mistä. Asia voi jollekin tuon ikäiselle olla vain niin ”hienoa”, että tekeydytään muuksi kuin ollaan.

Tässä ei ole yhtään ajateltu sitä, mikä vaikutus sukupuolineutraalilla kilpailulla on enemmistönä oleviin tyttöihin, jotka kilpailivat poikia vastaan eivätkä tietenkään pärjänneet. Ovathan pojat jo tuossa iässä useimmiten fyysisesti vahvempia ja monet liikunnallisesti aktiivisempia kuin tytöt. 

Pieni vähemmistö on päästetty sukupuolisensitiivisyyden varjolla pompottamaan enemmistöä ihan 6-0. Niin ärsyttävää ja raivostuttavaa, etten viitsi tällä enempää pilata päivääni. 

Ja anteeksi jo etukäteen, mutta uskon, että suurin osa kansasta ajattelee samalla tavalla. 

Kuva: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä.

Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta

Kun esikoinen syntyi, oli äitiyspakkauksessa puusta tehty taulu, jossa luki mistä on tehty pienet pojat ja mistä pienet tytöt?

 

Sammakoista, koiran hännän tupsukoista, niistä pienet pojat on tehty.

Sokerista kanelista inkivääristä ja kukista, niistä pienet tytöt on tehty.

Tällä tahdotaan mitä ilmeisimmin ilmaista, että poikien ja tyttöjen välillä on eroa. Elämän mallit omaksutaan lapsuudessa, jolloin tehdään selvä jako miesten töiden ja naisten töiden välillä. 

Esimerkiksi hoiva-alalla valtaosa työntekijöistä on naisia kun taas fyysistä voimaa vaativat työt ovat miesten alaa. Nykyään kyllä esimerkiksi rakennusalalla koneet tekevät raskaat työt. Mielenkiintoista, että suurissa rakennusyrityksissä naiset usein toimivat tiedotus- ja viestintätöissä. Osaava nainen pystyy antamaan positiivisemman kuvan yrityksestä. 

Kotitöiden jakaminen puolisoiden kesken on monesti haastavaa. Miten kotityöt jaetaan ja mitkä asiat ovat naisen vastuulla ja mitkä miehen. Nämä voivat aiheuttaa ristiriitoja ja jännitteitä monissa perheissä. Ihan tutkittu asia on, että eniten ristiriitoja aiheuttavat asiat lapsiperheissä ovat kotitöiden jakaminen, lasten kasvatus ja rahan käyttö. Jos nainen on äitiyslomalla ja odottaa kotona miehensä paluuta töistä esimerkiksi kello 16 jälkeen, on melko mahdotonta ottaa mallia englantilaisesta tavasta, jossa miehet menevät vielä töiden jälkeen oluelle.

Mikä sitten pelastaa naisen arjen? Tietysti vertaistukiryhmät, ystävät sekä neuvolat ja kaupungin tai kyläyhteisön viriketoiminnat. Erilaiset äiti-lapsi -kerhot, musiikki-, uinti- tai liikuntaharrastukset.  

Palataan otsikkoon. Ajattelussa miesten ja naisten välillä on eroa. Miten mies voi ymmärtää laajemmin naisen ajattelua? Kumpikin kaipaa älyllistä vastustajaa joka haastaa häntä. Lisäksi läheisyyden kaipuu sekä läsnäolo ovat suurimmat tarpeet mitä he kaipaavat. Parisuhde perustuu rakkauteen, mutta todellisuudessa moni vain luulee rakastavansa. Ongelma tulee eteen, kun mietitään mitä lopulta rakkaus on.

Yksi merkki rakastamisesta on se, että molemmat kuuntelevat toisiaan. Pahinta rakkaudessa on, jos olettaa että rakkauden merkit olisivat mustasukkaisuus tai omistaminen. Todellinen rakkaus haluaa toisen onnea. Se ei halua omistaa mitään. Voit vapautua mustasukkaisuudesta eikä sinun tarvitse kokea, että olet tuomittu kärsimään. Voit valita miten haluat toista rakastaa. Sinun valintasi voi muuttaa kaiken. Voi rakastaa kuin omistaja ja kostaa uskottomuutta tai rakastaa pyyteettömästi, koska pyyteettömän rakkauden jalous voi parantaa loukatun ylpeyden ja voit kulkea pää pystyssä, kun valitset toisen onnen. 

Hesarissa oli 90-luvulla sarjakuva nimeltä Naisen kanssa. Myöhemmin siitä tehtiin stereotyyppinen kirja. Se tarjosi parisuhteeseen muutamia oivalluksia, mutta pääasiassa valitettavasti vain väsyneitä läppiä.

Sarjakuvien rakenne on luentomainen. Se esittelee kunkin yksisivuisena teeman ja sen jälkeen professori selostaa miten nainen ja mies käyttäytyvät. Naisen kanssa -kirja on opaskirja parisuhteen karikoissa luovimiseen. Joihinkin se saattaa kolahtaa joihinkin ei. Käsittääkseni se on kirjoitettu miehen näkökulmasta. Siksi naiset eivät ole niin innoisaan tästä sarjakuvasta.

Kuva: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Kuolleet lehdet

En ole koskaan ollut kovin ahkera elokuvissa kävijä, en edes nuorempana. Joka tapauksessa pidän eniten kotimaisista elokuvista, missä ei ole hirveästi mitään härväämistä ja touhotusta ja väkinäistä typerää huumoria. Ei siis ulkomaisia toimintaleffoja ja ”40v ja neitsyt” -tyyppisiä juttuja, joissa ei ole mitään sisältöä. Viimeksi mainitusta elokuvasta lähdettiin noin varttitunnin katselun jälkeen pois. 

Joten Kaurismäen uusin ohjaus Kuolleet lehdet sopi minulle hyvin ja Isäntäkin taisi tykätä. Vielä kun toisessa pääosassa oli Jussi Vatanen, joka on ihan parhaimmistoa nykyisten kotimaisten näyttelijöiden joukossa eikä Alma Pöysti jää yhtään jälkeen. 

Noloa tunnustaa, mutta tätä ennen olen muistaakseni nähnyt vain yhden Kaurismäen elokuvan, enkä edes muista sen nimeä. Ilmeisesti se ei silloin osunut ja uponnut. Mutta nyt tällaisia katselisi enemmänkin. Tosin netissä joku kirjoitti, että K. on tämän saman elokuvan (tarinan) tehnyt jo moneen kertaan aikaisemmin. Ettei olisi sanonut jopa K.  itse jossain haastattelussa. 

Tarina sinänsä oli hyvinkin ”perus” ja aihe kulunut, joten sen osalta en odottanutkaan mitään erikoisia käänteitä. Odotin sitä tyypillistä kaurismäkeläistä eleettömyyttä ja verkkaisuutta. Asioiden ilmaisemista silmillä ja kehonkielellä, jossa molemmat edellä mainitut näyttelijät ovat mestareita. Ja kirjakielen puhumista. Odotukset ylittyivät sikäli, että näkemämme oli vielä odotettuakin eleettömämpi ja tarina yksinkertaisempi. 

Erikoisella tavalla elokuvassa on paikoitellen yhdistetty 60-70 -lukulaista (mielen)maisemaa, pukeutumista ja hiustyyliä sekä työolosuhteita ja toisaalta ihan tätä päivää radiouutisten aiheita myöten. Kun leffaa näytetään ulkomailla, niin toivottavasti eivät katsojat tee sen perusteella mitään johtopäätöksiä siitä, miten täällä asutaan ja eletään. Mistä elokuvan tuottajat olivatkin löytäneet niin karuja ja rumia kuvauspaikkoja. No, 60-luvun tyyliset asunnothan on äkkiä rakennettu näppärien lavastajien toimesta, mutta se kaikki muu? 

Verkkaisuus on ihan hyväksi, koska niitä sarjoja ja elokuvia kyllä riittää, joissa on juonenkäänteitä, tapahtumia, ihmisiä ja sivujuonia niin paljon, että katsojaa välillä hengästyttää. Näistä esimerkkeinä vaikka sarjat nimeltä Sorjonen, Breaking Bad ja Kuka tappoi Saran. Taitavat kaksi viimeksi mainittua olla Netflixissä. Kaikki ihan mielettömän hyviä, ei siinä mitään.

Verkkaisuudessa suomalaisista sarjoista K.:n tuotannolle pärjää ainakin sairaalasarja Syke, jossa kaikki tapahtuu niin alleviivatusti, ettei mikään jää epäselväksi. Melkein kuin Kauniit ja rohkeat, jossa kuulemma riittää yhden jakson katsominen viikossa pysyäkseen kärryillä. 

Kaurismäen Alma-koira palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla viime keväänä. Alma-koira on jo kolmas K.:n koira, joka on palkittu Cannesissa K.:n elokuvissa koirien omalla Palm Dog -palkinnolla, jota on jaettu jo vuodesta 2001 lähtien. 

Kuvat: Finnkino

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Havaintoja sienien säilömisestä

Tänä vuonna koetaan ihan poikkeuksellinen sienisyksy. Meistä Erikoisista Asiantuntijoista toinen on ihan PRO sienten kanssa ja toinen on aloittelija (minä). En ole itse koskaan kerännyt liiemmin sieniä, mutta joskus olen saanut/ostanut sieniä ystäviltäni, esimerkiksi juuri edellä mainitulta toiselta EA:lta tai Päivi S.:ltä. Joskus on pitänyt tarjotuista sienistä kieltäytyäkin, koska meillä ei Isäntä suostu sieniä syömään. Ainoastaan siinä tapauksessa, että ne ovat niin suurina paloina, jotta ne pystyy poimimaan pois omalta lautaselta ja siirtämään minun lautaselleni.

Tänä syksynä olen innostunut itse keräämään sieniä. Ja vain muutamia tuntemiani lajeja. Eikös se vanha vitsi mene jotenkin niin, että ”Tunnista myrkkysienet, kerää vain tuntemiasi sieniä.” Hah. No, tunnistan kyllä kantarellin, mustatorvisienen ja tatin sekä karvarouskun ja leppärouskun. Tatteja on monenlaisia, eivätkä ne ole myrkyllisiä. Ainoastaan sappitatti pilaa koko satsin, mutta siihen en ole vielä törmännyt. 

Joutilaat, tunnistamattomat sienet ovat tosi hyvää tavaraa kompostiin. Kerään niitä pois tontilta harvase päivä. Komposti kuhisee ja höyryää yli 40 C asteessa. 

Monena päivänä olen myös käynyt lähimetsässä keräämässä kantarelleja sekä varsinkin mustia torvisieniä. Niitä kasvaa tontin perämetsässä niin, ettei tarvitse kuin aidan yli loikata, niin melkein jo tallaa niitä jalkoihinsa. Jostain luin, että mustista torvisienistä tulee paras sienikeitto. Pitää kokeilla.

Kuivasin kantarelleja, mustia torvisieniä sekä rusko-orakkaita kiertoilmauunissa. Se on tehokkaampi kapistus sienten kuivaamiseen kuin mikään sienikuivuri. Meidän kiertoilmauuni pitää aika kovaa ääntä, koska se samalla jäähdyttää ulkokuortaan. Kun lämpöä vähän täytyy uunissa pitää (alle 50 astetta), niin kiertoilmauuni ei ehkä ole ihan taloudellisin laite sienten kuivaamiseen. 

Naapurin aidatulta tontilta olen luvan kanssa saanut käydä keräämässä sieniä. Sieltä on löytynyt muutama kantarelli, karvarousku, tatteja sekä jo isoksi kasvaneita mustatorvisieniä. Oman tontin takametsästä on löytynyt edellisten lisäksi rusko-orakkaita. Tänään löysin sieltä myös pieniä suppilovahveroita.

Tattien pillistöt ovat käyttökelpoisia, mutta usein ne täytyy poistaa, koska toukka on ehtinyt apajille ensin. Mutta jos ne ovat virheettömiä, voi niitäkin käyttää. Huomasin, että ne sisältävät todella paljon vettä ja ainakaan kuivurilla pillistön paloja ei meinaa saada kuivaksi, vaan ne jäävät nahkeiksi. Olenkin osan kuivurissa jo olleista tateista pakastanut, kun tuntuu ettei niitä saa kuivurilla kuivaksi ollenkaan.

Tämän päiväinen saalis sisälsi tatteja, karvarouskuja, kantarelleja, mustatorvisieniä ja rusko-orakkaita. Nyt kolme viimeksi mainittua lajia ovat kiertoilmauunissa kuivumassa ja yöksi laitan ne vielä kuivuriin, joka pitää pienempää ääntä. Rouskut on ryöpätty ja ne ovat jo pakastimessa. Myös tatit ryöppään, vaikka ei varmaan tarvitsisi, mutta ryöppään silti. 

Muutaman sienilajin edustajan keräsin mukaan tunnistamista varten. Taitaa joku näkyä tarjottimellakin. En ihan varmasti niitä tunnistanut, joten päätyivät kompostiin. Epäilyt kohdistuivat sikurirouskuun/pikkurouskuun sekä lampaankääpään. Yhdestä en ollut varma, oliko ehkä pulkkosieni, joka on tappavan myrkyllinen, joten sekin löysi tiensä kompostiin. Siellähän nyt on ihan sama, vaikka olisikin myrkkysieni kyseessä. Olen sinne kyörännyt kärpässienetkin tontilta.

Kuvat: Pixabay, Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstien kopiointi ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Mies jota ei uskottu

 

Kuuntelin Bookbeatista tänä vuonna julkaistun, Aarno Malinin kirjoittaman kirjan omasta sairaushistoriastaan ja yhteiskunnan turvaverkkojen toiminnasta. Tai toimimattomuudesta. 

Hän sai lukioikäisenä selvittämättömiä kipuja ympäri kehoaan, joihin pitkän pompottelun ja vuosia kestäneen väheksynnän jälkeen sai diagnoosin. Ja vuosia myöhemmin myös toisen, jonka aiheuttajana oli ensin mainittu sairaus. 

Lukemattomien lääkärissäkäyntien ja tutkimusten jälkeen toistuvasti arveltiin vian olevan ”korvien välissä”. Niinpä hänet passitettiin psykologille, psykiatrille ja terapiaan. Myös masennuslääkkeitä ja opioideja sekä bentsodiatsepiineja määrättiin niin, että ”niitä tuli ovista ja ikkunoista”. Nykyään niiden käytössä ollaan huomattavasti varovaisempia, koska niiden pelätään joutuvan katukauppaannja niin ollen asiattomaan käyttöön. Myös lääkeriippuvuus muodostuu helposti ongelmaksi, niin kirjoittajallakin. 

Taloudellisen toimeentulon hankkiminen osoittautui ylivoimaiseksi, kun hän ei pystynyt opiskelemaan eikä tekemään mitään töitä kuin vain hetkittäin ja vähän kerrallaan. Kelan ja sosiaalitoimen pompotus luukulta toiselle kuulostaa kirjassa ihan uskomattomalta. Kelan virkailijalle on hankittava milloin mitäkin todisteita, koska ”hän haluaa”.    

Niinpä kuitenkin kirjoittaja lopulta valmistui filosofian kandiksi ja kauppatieteiden maisteriksi. Kirjan valmistuessa hän ei käytä enää mitään säännöllistä lääkitystä, on päässyt työkyvyttömyyseläkkeelle ja harrastaa hölkkäämistä, laskettelua, maastopyöräilyä ja kuntosalilla käymistä. 

Mikä tämän kaiken  sairastamisen on voinut saada aikaan? Henkisen ja jopa fyysisenkin terveyden menettämisen osatekijänä on kirjoittajalla saattanut olla rankka koulukiusaaminen.

Mies jota ei uskottu on aika uskomaton kertomus, joka avaa silmiä sille, miten epäoikeudenmukaisesti ja epätasa-arvoisesti tämä yhteiskunta toimii. Miten joissakin tapauksissa yksilö voi joutua Kelan pilkun viilaamisen ja melkein suoranaisen kettuilun kohteeksi. Kai se voi noin toimia, koska omaa eräänlaisen ”monopolin” omalla alallaan. Pitää tässäkin tietysti muistaa se, että tämä kirja on vain kertomuksen toinen puoli. 

Kuvat: Adlibris

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvuen ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman bloggaajan lupaa on kielletty. 

Pieni sukkatehdas

Erikoisen Asiantuntijan pieni sukkatehdas aktivoitui mökkiloman aikana. 

Aloitin taas sukkien kutomisen Ukrainan sotilaille ja siviileille. Kevään ja kesän aikana kudoin myös muutaman pipon, kaulaliinan ja yhden vauvanpeiton. 

Tässä välillä kudoin jotain myös omille lastenlapsille. Vauvanpeitot molemmille sekä villahaalarit, joista toisesta puuttuu vielä napit. Siitä tuli tehtyä vähän isompi koko, olisko ollut 110 cm tai jotain. Nuoret vanhemmat tuumasivat, että se on niin iso, että sitä tarvitaan varmaan vasta rippileirillä… 🤣

Facebookissa ja muuallakin on ryhmiä, johon ovat kokoontuneet samanhenkiset, Ukrainaan neuleita tekevät ihmiset. Heillä lienee enemmän aikaa ja ehkä vakavampi ”neuloosi” kuin minulla, koska kuvissa näkyy kasoittain valmiita, kauniita neuleita. Vauvaneuleet ovat suloisia ja melkein tulee itku niitä katsellessa ja miettiessä minkälaisissa olosuhteissa elävien vauvojen päälle ne puetaan. Ja ovatko enää eläviäkään. 😔

Eräässä ryhmässä kysyttiin, että saako villasukkien varsiin kutoa Ukrainan lipun värejä eli sinistä ja keltaista? Joku vastasi, että mieluummin nämä värit kudottaisiin näkymättömämpiin kohtiin, eli sukkien teriin. Miksi? Ettei vastapuoli provosoituisi. Siis että mitä?? Jäin miettimään tätä vastausta näihin päiviin asti.

Oma sotilasurani on jäänyt olemattomaksi, mutta silti veikkaan, että sodassa vastapuolelle esitellään ensin ihan jotain muita välineitä, mistä se ”voi provosoitua”, kuin villasukkia. Villasukkien esittelyn vuoro voi tulla vasta myöhemmin. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.

Lankoja nämä himokutojat ovat saaneet lahjoituksina muun muassa Finnairin lentävältä henkilökunnalta, mikä on tosi upea ele heiltä. Minä kudon niin vähän, että pystyn ostamaan tarvittavat langat itse.

Liipasinlapasien kutomista en ole alkanut opettelemaan. Niitä näkyy ryhmissä aika paljonkin. Lapasia en ole kutonut sen jälkeen kun koulussa piti kutoa se pakkolapanen. Sukkien kutominen sujuu helpommin ja nopeammin. 

Koko ajan sitä tietysti miettii, että voi kun näille sotilassukille ei enää ensi talvena olisikaan tarvetta. Voihan niitä antaa myös kotimaan vähävaraisille viluvarpaille.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Mökkipäiväkirja 2023 osa 2

Lauantaina aamupäivällä lähdimme kolmisin metsälenkille. Täällä on hyvät ulkoilureitit ja talvella osassa niistä on hoidetut hiihtoladut. Loppukesän aurinkoinen sää ja metsän käsin kosketeltava hiljaisuus ja tuoksu ovat ihmeellisiä ja kokemisen arvoisia. 

Toisella meidän suosikkimökillä Mikkelin kupeessa ulkoilumaastoja ei käytännössä ole. Joudut samoilemaan umpimetsässä tai kävelemään sorapäällysteisen autotien laidassa. Koiran kanssa. Ei hyvä. 

Kävelylle lähtiessä tapasimme mökkikylän isännän ja omistajan, joka oli leikkaamassa ruohoa mökkiläisten käytössä olevalta urheilukentältä. Siellä on mahdollisuus pelata sulkapalloa ja pöytätennistä, potkia jalkapalloa maaliin, heitellä koripalloa koriin, kiipeillä lasten kiipeilytelineissä ja leikkiä hiekkalaatikolla. Isännän pirpanat pienokaiset, n. 4- ja 2-vuotiaat olivat hiekkalaatikolla leikkimässä.

Trampoliinikin löytyy ja muutama kahvakuula ja käsipainot. Trampoliini on maahan upotettua mallia, joten siitä ei voi pudota korkealta eikä sitä myrskytuuli vie männikköön. Frisbeegolfiakin voi heitellä, mutta en nähnyt varsinaista rataa, vain yhden maalikorin.

Metsälenkin varrelta keräsin puolisen litraa puolukoita. Teen niistä kotona talkkunahyvettä. Mustikat olivat vielä poimimatta. Ihme, etteivät ne heinäkuun mökkiläisille ole kelvanneet. Nyt ne ovat jo yliaikaisia ja mauttomia.  

Tatteja ja muita sieniä olisi ollut korikaupalla, jos olisi halunnut kerätä niitä pois. Kantarelleja ja mustatorvisieniä en nähnyt, mutta karvarouskuja, kangasrouskuja, haaparouskuja ja yhden hyvin pienen haarakkaan alun näin. 

En ole mikään turbosienestäjä, mutta kantarellin, mustatorvisienen, punikkitatit ja herkkutatin sekä joitain rouskuja ja haperoita tunnistan. Kahta viimeksimainittua en ole kerännyt. En jaksa alkaa mihinkään ryöppäämispuuhiin. 

Joskus 70-luvulla mustarouskua pidettiin vielä hyvänä tai kelvollisena ruokasienenä ja naapurissa asuneen mummon innostamana niitä taisin löytää ja kerätäkin, mutta eipä se harrastus siitä laajentunut. 

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/06/mummo-lapsuudenkodin-naapurista.html

Perinteisesti sienien kerääminen on tavallisempaa itäisessä Suomessa. Oma sukuni on länsisuomalaista perua, joten sieniä ei ole arvostettu ravinnonlähteenä. Eteläpohjalainen Isäntä ei halua koskeakaan niihin, mutta ihmeen hyvin hän on minun sienestelemistäni sietänyt. 

Iltapäivällä Haukkulin kanssa löysimme muutaman kantarellin, käytiin ne poimimassa pois ja paistettiin pannulla. Pistetään ne jäätymään ja viedään kotiin myöhempiä aikoja varten. 

Puolukoita kerätessä tuli yllättävän lämmin ja mökille palattuamme pulahdin järveen. Johan olo siitä viileni ainakin vähän. 

Näin lyhyen oleskelun ajaksi toimme mukanamme vain valmista ruokaa. Täällä ei nyt käytetä aikaa ruoanlaittoon.  

Haukkuli on jo nyt lenkkeillyt metsässä melkein enemmän kuin koko viikon aikana kaupungissa yhteensä. Tuntuu sekin nauttivan luonnon rauhasta ja uusista aistihavainnoista.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat, Isäntä, Pixabay, Suomen Sieniseura ja Arkisetaromit.fi

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Mökkipäiväkirja 2023 osa 1

Tulimme Isännän ja Haukkulin kanssa viettämään pidennettyä viikonloppua taas kerran Mikkelin kupeeseen Lomarenkaan vuokramökille. Tällä samalla mökillä olemme olleet ainakin kerran aikaisemmin. Tästä asiasta on käyty "debattia", koska minun mielestäni täällä ollaan oltu kahdesti aikaisemmin, Isännän mielestä vain kerran. 

Yritän kaivella todisteita muistin sopukoista, näistä blogin postauksista sekä kännykän valokuvista. Se haittapuoli valokuvien siivouksessa on, että sillä hetkellä turhina pitämiään valokuvia tulee poistettua ja niillä saattaisi joskus myöhemmin olla merkitystä. 

Tämä on pieni asia, mutta vaivaa vähän koko ajan. Tämän vuoksi elämässä yleensä ja varsinkin mökkielämässä kannattaisi pitää päiväkirjaa. Tätä tapaa olen tuputtanut jälkikasvullekin, mutta ei se kolmikymppisiin oikein tunnu nappaavan. Jos minullekin olisi siinä iässä joku kuusikymppinen ehdottanut päiväkirjan pitämistä, niin tuskin olisin yhtynyt ajatukseen.

Eihän sitä tarvitse teinityyliin pitää tai joka päivä avata koko sydäntään päiväkirjalle, vaan kirjoittaa lyhyesti muistiin tapahtumia ja asioita, joilla sillä hetkellä arvelee olevan merkitystä myöhemmin. Jos ei koskaan olekaan, niin "so what?".

Tätä tarkoitusta varten Isäntä osti minulle Ateneumin museokaupasta taannoisella käynnillämme pienen, kompaktin muistikirjan, jossa on tilaa viideksi vuodeksi kirjoittaa asioita muistiin. Aloitin sen täyttämisen elokuun alusta. 

Nyt varsinkin, kun lastenlapsia on siunaantunut jo kaksi, on mukava kirjoittaa muistiin asioita heidänkin edesottamuksistaan. 

Perikunta voi sitten hautajaisissani selata sieltä erilaisia elämäntapahtumakäänteitä muistopuheeseen. 

Jatkan nyt siis ilman päiväkirjaa alussa mainitun problematiikan selvittelemistä. Sitä vaikeuttaa jo muistin hataroituminen sekä minulla että Isännällä ja se, että toinen muistaa toisia asioita ja toinen toisia.

Siitä ollaan yhtä mieltä, että tämän saman mökkiyrittäjän toisella mökillä ja samalla ensimmäistä kertaa näillä hoodeilla oltiin juuri silloin, kun korona puhkesi Suomessa. Eli suurin piirtein 13. maaliskuuta vuonna 2020.

Täällä ei parin päivän oleskelun aikana ehdi paljoakaan tehdä. Ensimmäinen sukkapari Ukrainan sotilaille alkoi syntymään kuitenkin jo.

Mökillä on wifi-yhteys, mutta se on hetkittäin tuskastuttavan hidas. Ainakin kotiyhteyteen verrattuna, jonka pitää olla nopeampi, jotta pystyy etätöitä tekemään ja tv:stä katsomaan netin suoratoistoa. Saa nähdä, kuinka sujuu ensimmäisen pesäpallon finaaliottelun katsominen Ruutu+:sta. Sitä on kovasti odotettu. (Ei sujunut, Isäntä katsoi sen tabletiltaan puhelimen kautta.)

Selasin kaikki valokuvat sekä postaukset tästä blogista, joiden otsikossa on sana "Mökkipäiväkirja". Ja ikävä kyllä, nyt on varmaan annettava periksi siinä, että tällä nimenomaisella mökillä ollaan oltu vain kerran aikaisemmin. Ei voi mitään. Ehkä olen vaan nähnyt unta. 

Vuosien mittaan olemme käyneet vuokramökeillä vähintään kerran vuodessa, joskus kaksikin. Blogin pitämistä edeltävät mökkilomajutut eivät tietenkään ole päässeet mukaan, mutta enimmäkseen olemme käyneet Mikkelin seudulla. Yksi mökki vuonna 2006 oli varsin lähellä Mikkelin keskustaa. Kesän 2022 mökkiloma vietettiin Ruovedellä. Itä-Suomi ja erityisesti Mikkelin seutu on ollut meille mieluisinta aluetta. Mutta ei Länsi-Suomessakaan mitään vikaa ole.

Näiden lisäksi olemme mökkeilleet ainakin Kaavilla, Uukuniemellä, Kuusamossa, Enonkoskella, Mäntyharjulla, Rantasalmella, Haukivuorella, Pertunmaalla, Nilsiässä ja Kolilla. Jotkut vanhimmat reissut saattavat olla niiltä ajoilta, kun työnantajalla oli vielä omistuksessaan mökkejä ja niitä vuokrattiin henkilökunnalle.  Kuusamossa kapusimme Rukatunturin laelle juhannusaattona keskiyöllä katsomaan aurinkoa.

Näistä edellämainituista ainakin, Koli, Nilsiä, Rantasalmi ja Kuusamo olivat niitä työnantajan mökkejä. Sesongin ulkopuolella eli kesällä niihin oli helpompi varata lomaviikko. Tämä tapahtui joskus 1990-luvulla kun maailma näytti vielä toisenlaiselta. Sittemmin työnantaja on luopunut näistä lomamökeistä, koska se ei monen muun asian ohessa liity ydinliiketoimintaan.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Isäntä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä.

Mainehaitta

Mainehaittojakin on niin monenlaisia. Riippuu vähän myös katsojan silmästä. 

Uusi demarien puheenjohtaja on ollut mukana bileissä, joissa nuoret miehet munasillaan ja kommandipipoissaan tekevät natsitervehdyksiä. 

Uusi puoluesihteeri on tuomittu rikoksista, muun muassa erittäin raa’asta useamman eläimen kiduttamisesta ja pahoinpitelystä. 

En jaksa toistaa koko litaniaa, vaan liitän kopion tähän eräästä lehdestä: 

Nyt 33-vuotias Näkkäläjärvi tuomittiin vuonna 2011 törkeästä rattijuopumuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 30 päivän ehdolliseen vankeuteen ja oheissakkoon. Vuonna 2006 Näkkäläjärvi sai sakkotuomion vahingonteosta, kotirauhan rikkomisesta ja eläinsuojelurikoksesta osallistuttuaan kissantappoon.

 

Kissoja tapettiin useampia, koko pentue sekä myös emokissa, jota ensin kidutettiin palavassa nuotiossa.

Kaikki on niin suhteellista ja onko se anteeksipyyntö ja katuminen aina aitoa ja miten sen kukakin ymmärtää. Olen hyvin järkyttynyt puoluesihteerivalinnasta. Onneksi en ole koskaan äänestänyt demareita enkä äänestä. 

Kuvien kissanpennut eivät tiettävästi liity tapaukseen.

Kuva: Twitter ja Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.