keskiviikko 12. elokuuta 2020

Lillukanvarsista ja muusta pakkopullasta


Maakuntalehden kolumnisti kirjoitti luontotuntemuksesta. Omastaan ja toisten. Hän oli selaillut jotakin somen luontopalstaa ja törmännyt hämmentävään asiaan. Somettaja ei ollut tunnistanut lahnaa eikä haapaa. Hän oli käynyt onkimassa lahnan ja sitten ihmettelemään somessa, mikä kala tuli. Toinen kysyjä oli ihmetellyt metsässä, miksi männyllä on koivun juuret (kyseessä siis haapa). Onkohan tyyppi nukkunut kaikki alakoulun biologian tunnit vai mistä moinen tiedon puute itsestäänselvyyksiin liittyen?

Jokainen menee niillä korteilla mitkä on saanut tai elämässsään hankkinut, mutta tuon tasoinen kala- ja ympäristöasiantuntija voi joutua oppimaan asioita vielä kovan kautta. Jos ei vaikka tiedä, että osa sienistä on myrkyllisiä ja poimimistaan sienistä tehdyn sopan syötyään kysyy somessa, että mikähän on kun kaiken näkee kolmena ja maa vetää oudosti puoleensa. Jonkunlaiseksi yleistiedon puutteeksi voidaan lukea myös se, ettei tunnista Suomen yleisintä puulajia (mäntyä) eikä edes erota havupuuta lehtipuusta.


Kolumnisti kirjoittaa, että hänen ei tarvinnut kerätä kouluaikanaan kasvistoa eikä perheen kanssa marjametsällä tehdä vastentahtoisesti muuta kuin olla hiljaa. Itsekin vastustan kaikenlaista pakottamista. Lapsen innostus luontoon ja muuhun toimintaan täytyy osata houkutella alkuun muilla tavoin. En väitä, että olisin niin osannut tehdä omien lasteni suhteen. Mutta itse olen kokenut molempia. Ja seuraukset siitä ovat ilmeisiä.

Meidän piti koulussa aikanaan kerätä kasvistoa. Siihen ei oltu etukäteen määritelty mitkä kasvit pitää löytää. Ehkä jotain raameja ja ohjenuoria annettiin ja kasvien lukumäärä, joka oli joitain kymmeniä, ehkä 40-50 kappaletta. Sain ne hankittua ja kuivatettua ja näperrettyä kansioon aika helposti yhden kesän aikana. Näin keräämistäkin isomman vaivan etsiessäni jokaiselle kasville latinankielisen nimen ja kirjoitin sen kauniilla käsialalla jokaisen kasvin suomenkielisen nimen alle. Tein sen ihan omaksi ilokseni, kun tykkäsin näperrellä kansion kanssa, mutta en halunnut kuitenkaan kerätä kasveja "liikaa", ettei opettaja luulisi minua miksikään pyrkyriksi. Opettaja ei latinankielisten nimien hankkimista arvostanut. Hän kysyi, että osaanko jokaisen ulkoa ja vastasin tietenkin, että en osaa. Siihen opettaja tokaisi, että "No sitten niillä ei ole mitään merkitystä." En sitten tullut kysyneeksi, että minkä asian kannalta niillä ei ole merkitystä. Arvosananko kannalta (jota EN tavoitellut latinankielisillä nimillä).

Kuvassa pylväshaapa kotipihalta.
Oli kai niillä edes jotain merkitystä. Nimiä oli hauska etsiä ja kirjoittaa ja välillä selailla kansiota. Ehkä niistä joku jäi mieleenkin, edes ohimenevästi. Olikohan opettajalle itselleen jäänyt joku trauma
kasvien latinankielisistä nimistä vai kokiko hän, että hypin hänen varpailleen, kun tein jotain mitä ei oltu pyydetty? Traumat voivat elää syvällä. Kasvio jäi ja unohtui ja on varmaan jo vuosia sitten kadonnut ja rikkoutunut jossakin asunnon muutossa.

Sitä hiihtämään ja suunnistamiseen pakottamisen "messua" en nyt aloita tässä yhteydessä. Mutta enpä juurikaan ole hiihtänyt enkä varsinkaan suunnistanut koululiikunnan jälkeen. Isännän mukana lähden geokätköilyseuraksi vain hyvän seuran vuoksi (Isäntä ja Haukkuli) sekä luonnossa liikkumisen vuoksi. Geokätköily muistuttaa liian paljon suunnistamista.

Paljon suurempi vaikutus luonnon tuntemukseen ja ympäristötietouteen on ollut naapurissa asuneella "varamummolla", joka eli ja kulutti tavalla, jota tänäkin päivänä trendipetterit tulisivat kaukaa katsomaan. Asiasta kirjoitettaisiin varmasti ainakin Avotakkaan ja Viherpihaan jajaja.... Hänestä oli blogissamme postaus noin vuosi sitten.

Ohessa linkki
https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/06/mummo-lapsuudenkodin-naapurista.html

Edellä mainitun mummon ansiota on säilynyt kiinnostukseni lintuihin ja niiden tarkkailuun, vaikka en miksikään lintubongariksi voi itseäni luulla.

Ohessa linkki
https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/07/siivekkaista-naapureista.html

Kuvat:Pixabay ja Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja teksrin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.



tiistai 11. elokuuta 2020

Älykäs tietää rajoitteensa



Itsensä ylivertaiseksi kokeminen kanssaihmisiin nähden kertoo näennäisen älykkyyden takaa pilkottavasta epävarmuudesta tai jopa narsismista.

Jokainen varmasti tuntee tai ainakin tietää yhden tällaisen besserwisserin, joka omasta mielestään osaa ja tietää kaiken. Joka agressiivisestikin puolustaa näkökantaansa eikä anna piiruakaan periksi.

Mutta sitäpä tämä henkilö ei ainakaan tiedä, että omien rajoitteidensa tiedostaminen ja tunnustaminen kertoo älykkyydestä paljon enemmän kuin päsmäröinti.


Älykäs ihminen hakeutuu ihmisten pariin, jotka ovat häntä itseään älykkäämpiä joissain asioissa ja pyrkii hyödyntämään omaa älykkyyttään aktiivisesti uuden oppimiseen. Besserwisserhän jo tietää kaiken, hakeutuu tavallisti myötäilijöiden pariin eikä opi eikä toimi mallina uuden oppimiseen.


Älykäs ihminen pystyy helposti soveltamaan ja käyttämään hyödyksi oppimaansa. Myöntämään virheensä ja nauramaan itselleen. Besserwisserille ei kukaan naura - ääneen ainakaan - viimeiseksi hän itse.


Elämänkokemuksen myötä älykäs ihminen kartuttaa entisestään älykkyyttään. Virheistään voi vain oppia hänen mielestään. Besserwisser ei tee virheitä. Hän on täydellinen jo syntyessään eikä mikään oppi, opetus tai kokemukset tunnu liimautuvan häneen kartuttamaan älykkyyttä. Älykäs ihminen voi helposti pyytää apua, kun tietää ja myöntää mihin ei itse pysty.

Mainion kaksintaistelun saisi aikaiseksi, kun laitettaisiin älykäs ja besserwisser tekemään älykkyyttä vaativia tehtäviä, joissa tulisi hyödyntää omia verkostojaan.
Besserwisserin mielestä varmasti lopulta paska testi, väärin tehty ja lapsellinen 😉

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.


maanantai 10. elokuuta 2020

Positio 16093


Ei kahta ilman kolmatta. Viime viikkoina on käsiini osunut huikeita elämänkertateoksia. Jo aikaisemin postasin tänne Edith Piafin sekä Tove Janssonin elämästä kertovista teoksista.

Ohessa linkit postauksiin:

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/07/jumalani-kuinka-olen-elanyt-piaf.html

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/08/tee-tyota-ja-rakasta.html

Sitten eräs blogimme lukija kommentoi postaustamme ja kertoi omasta elämänkertateoksestaan, jonka yritin varata kirjastosta, mutta eräiden yhteensattumien jälkeen päädyinkin ostamaan sen nettiantikvariaatista. Nyt se on toisella blogimme kirjoittajalla, Nyttellä lainassa ja lähtee varmaankin sen jälkeen "kiertoon" lukurinkiin.


Kirjoittajan elämäntarina on melkoisen tyrmäävä ja vetää täysin vertoja kahdelle ensin mainitulle, vaikka kirjoittaja tai "kohde" ei lienekään koko kansan ja puolen maailman tuntema taiteilija.

Kirjoittaja joutuu kokemaan nuoressa elämässään monia vaiheita aina Australiaa myöten ja törmää toistuvasti asioihin, jotka pistävät pohtimaan omaa erilaisuuttaan verrattuna pikkusiskoonsa ja moniin muihin kanssaihmisiinsä. Miksi pikkusiskoa kohdellaan niin eri tavalla sekä oman äidin että muidenkin ihmisten taholta kuin häntä itseään?

Kirjassa tuodaan hienosti esiin lapsen osoittama lojaalisuus omaa perhettään ja vanhempiaan kohtaan. Vaikka kohtelu on syystä tai toisesta pikkusiskoa kohtaan erilaista, Kirsti ei kuitenkaan osaa tai halua tehdä siitä numeroa, vaan pitää sitä omalla tavallaan luonnollisena asiana. Kunnes vähän myöhemmissä vaiheissa alkaa oivaltamaan taustoja ja miettimään enemmän omaa alkuperäänsä.

Kirja on myös sydäntäsärkevä kertomus erään äidin äitiydestä. Miksei äiti voi jakaa äidinrakkauttaan yhtäläisesti kummallekin lapselleen, riippumatta näiden geneettisestä taustasta? Lasta ei voi syyttää hänen alkuperästään ja taustastaan. Ja tarviiko siitä sen kummemmin syyttää ketään muutakaan? Lapsihan on aina lahja ja suuri ihme. Paitsi ei ehkä ollut siihen maailman aikaan, ainakaan ei-toivottuna.

Kirja on myös sydäntäsärkevä kertomus erään isän isyydestä, joka hänelle lankesi pyytämättä. Kirstin kasvattanut isä, joka ei ollut hänen biologinen isänsä, osoitti ihailtavan lämmintä rakkautta ja aikuisuutta Kirstiä kohtaan verrattuna siihen, miten keskenkasvuisesti Kirstin äiti kohteli lastaan. Päinvastainen tilanne isyyden suhteen ja kertomukset siitä ovat huomattavan paljon tavallisempia. Tai sitten äidin käyttämä karkea kieli ja lapsensa raaka kohtelu oli kuitenkin äidinrakkautta, johon kirjassa vihjattiin, vaikka sitä mahdollisuutta on näin ulkopuolisena vaikea ymmärtää.

Paitsi että teos on kirjoittajan traaginen elämänkerta, kirjassa on hyvää kokemusasiantuntijuutta muun muassa lähimenneisyyden sosiaalihistoriasta, sotavuosien ja pula-ajan tapahtumista sekä suomalaisten maastamuutosta Australiaan paremman elämän toivossa sekä paluusta takaisin Suomeen ja jälleen uuden elämän rakentamisesta alusta alkaen. Samankaltaisia kohtaloita on varmasti ollut monia muitakin, mutta Kirsti Kaija osaa kirjoittaa omastaan elävästi ja mukaansatempaavasti. Ilman voivottelua ja uhriutumista ja muiden tahojen syyttelyä. Tätä kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Taas kerran tämän kirjan luettuani tuli mieleen, miten vähästä ja vääristä asioista meillä joskus valitetaan. Kukaan ei voi tietää, millä tavalla ja kuinka paljon kirjan kirjoittaja on lapsuusvuosiensa vuoksi traumatisoitunut vai onko lopulta ollenkaan.

Kirsti Kaija on kirjoittanut ainakin kaksi muutakin kirjaa: Tärveltyneet ja Kakin maku, jotka ovat jo lukulistallani. (Muokattu 8.8.: Tärveltyneet-romaania aloittelin juuri lukemaan. Siitä myöhemmin)
Kiitos Kirstille loistavasta kirjasta!



Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan etu- ja takakansi
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä. Kiitos.




sunnuntai 9. elokuuta 2020

On ihan ookoo olla omasta mielestä ookoo

Jääkaappimagneetin teksti herätti monenlaisia ajatuksia

Ostelen toisinaan omaksi ilokseni jääkaappimagneetteja. Olen siitä onnekas, että saan silloin tällöin postiluukusta tipahtavan oikean postikortin ja kun niin käy, kortti saa olla esillä jääkaapin ovessa ilahduttamassa viikkokausia. Siihen hommaan tarvitaan magneetti kiinnitysvälineeksi ja niitäkin voi olla useita varalla kulloiseenkin hetkeen sopivalla tekstillä.

Tänään kauppareissulla pyörähdin kaupan "sekatavaraosastolla" ja kappas vain, ilokseni oli uusia magneetteja ilmaantunut tarjolle. Ihastuin tähän ylläolevassa kuvassa näkyvän magneetin tekstiin. Sehän sopii hyvin annettavaksi vaikka uudelle ihastukselle tai henkilölle, joka oli ensin "vain" ystävä, ja sitten vähän enemmän tai ystävälle, josta tulikin tosiystävä. Sitten mietin, että eihän ihastuminen tai rakastuminen oikeastaan kysy lupaa. Useimmiten se vain tapahtuu. Hassua ajatella, että olisi alunperin päättänyt, että nyt ollaan maltilla eikä tässä mitään ihastumisia lähdetä kehittelemään. Että tarkoitus on olla vain jotain muuta, kuin mihin tunteet lähtevät viemään. No, joskus on tilanteita, että tunteitaan joutuu tietysti himmailemaan.

Parisuhteen aikanakin voi tulla ihastumisia. Ei sille voi mitään. Silloin tunteitaan kai ainakin  pitää yrittää hillitä, etteivät ne johda tekoihin, joita saattaa katua myöhemmin. Voihan käydä niinkin päin, että tunteiden pidätteleminen harmittaa jälkikäteen. En minä tiedä. Eikä tästä pitänytkään kirjoittaa, vaan ihan toisesta asiasta.

Tuli nimittäin mieleen ajat, kun kuopus oli pieni ja suloinen. Suloinen hän on vieläkin, mutta siitä ei saa puhua enää. Hänen ollessaan alle kouluikäinen, minulla oli tapana kysyä häneltä:

"Kuka on suloinen?"

Johon hän oitis vastasi: "Minä!" Ja hymyili valloittavasti perään.

"Kuka on maailman söpöin? - kysymys sai aikaan täsmälleen saman vastauksen ja ihastuttavan ilmeen.

"Kuka mahtaa olla äidin kulta?" - sama vastaus kuopukselta: "Minä!" ja lisäksi täydennys: "Tietenkin!"

Kuopus kasvoi isommaksi ja kriittisemmäksi itseään kohtaan ja saattoi ainoastaan vitsinomaisesti vastata kysymykseeni, että hän on herttaisin tyttö taivaan alla. Sanailuleikkimme jäi unholaan. Kunnes joitakin päiviä sitten asia muistui taas mieleeni.

Kysyin kuopukselta, suloiselta edelleen: "Kuka mahtaa olla tämän taloyhtiön kaunein?"

"Lopeta!" tuli topakasti, mutta hymyssä suin.


Muotoilinkin nyt mielessäni tuon jääkaappitekstin uuteen muotoon:

Tykkään minusta niinkuin alunperin oli tarkoituskin. 

Ei kai ihmistä ole luotu itseään vähättelemään. Eihän voi tykätä aidosti muistakaan ihmisistä, jollei tykkää myös itsestään. On ihan tosi ookoo olla sitä mieltä, että on  kaunis, älykäs, viehättävä ja yhtälailla pitää itsestään hiukan ylipainoisena, laiskottelevana, hidastempoisena. Semmoisena kuin on. Se tuntuu vain olevan vaikeaa. Ainakaan sanoa ääneen, edes peilikuvalleen, saati jollekin toiselle henkilölle, että olenpa nätti tänään. Tai fiksu, tänäänkin.

Olen ollut huomaavinani, että tämä vanha ja roskakoriin joutava kansanviisaus "Vaatimattomuus kaunistaa" ei päde enää nuorten keskuudessa. Rohkeus olla esillä on ylittänyt jopa häveliäisyyden rajat, kun some laukoo tykkäyksiä anovia kuvia. Mutta se on tätä päivää ja vaatimattomuuden vastakohtaa joissakin tapauksissa. Tai epävarmuutta.

Kunpa löytyisi kultainen keskitie tähänkin asiaan. Sopivasti itsekritiikkiä, mutta reilusti itsetyytyväisyyttä ja arvostusta itseä kohtaan. Kunpa voisi nostaa esiin niitä parhaita puoliaan ja häivyttää niitä mukamas huonompia.

Ostin toisenkin magneetin.


Ystävältä saatu kortti sai kaverikseen arvoisensa jääkaappimagneetin.




Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä magneeteissa näkyvien tahojen kanssa.

lauantai 8. elokuuta 2020

Täytetyt jauhelihapihvit


Työpaikan lähellä olevassa uudehkossa lounaspaikassa oli tarjolla cheddartäytteisiä jauhelihapihvejä. Kaikki muukin ruoka siellä on tosi maukasta ja niin olivat myös jauhelihapihvit ja ilmeisesti paikanpäällä tehtyjä kaiken lisäksi. Muutenkin lounaspaikka poikkeaa edukseen monesta muusta syöttölästä, joissa ei panosteta ruoan makuun sen enempää kuin ulkonäköönkään.

Reseptiä en tietenkään heiltä saanut enkä edes pyytänyt, vaan aloin väsätä pihvejä itse ihan vaan perinteisellä tyylillä. Jauhelihaksi valitsin 700g hyvännäköistä vähärasvaista (10%) naudan jauhelihaa sekä 400g yhtä hyvännäköistä possun jauhelihaa, rasvaa 12%. Tähtäsin kiloon, mutta tuossa on vähän reilusti, kun pakkauskoot sattuivat olemaan edellä mainitut. Ehkä jauheliha olisi saanut olla rasvaisempaakin.

Kun eläinrasvojen käyttöä pitäisi vähentää, valitsin tavallisen kerman/kermaviilin sijasta kasvipohjaisen fraiche -valmisteen, joka on tietenkin laktoositon. Myös täytteeksi tuleva (mustapippurilla terästetty) cheddar-juusto on laktoositon. Tavallinen kermaviili olisikin ehkä ollut parempi tässä, mutta kunhan nyt piti uteliaisuuttaan päästä kokeilemaan tuota kasvipohjaista. Ainakin se on vähärasvaisempaa.


Kaksi kananmunaa (kolmekin voi laittaa), puoli desilitraa gluteenittomia korppujauhoja, sipulijauhetta, valkosipulijauhetta, mustapippuria, paprikajauhetta ja suolaa. Sekoita mausteet, korppujauhot ja kananmunat fraiche-valmisteeseen. Anna korppujauhojen turvota puolisen tuntia. Lisää tilkka vettä tarvittaessa.

Nämä kaikki huolellisesti sekaisin (ei kuitenkaan pidä sekoittaa liikaa, ettei sitkisty) ja jääkaappiin tunniksi, jotta maut tasaantuu.


Muotoile pihvit kostean leikkuulaudan päällä lusikkaa apuna käyttäen. Piilota pihvin sisälle juuston palasia (paljon) ja peittele ne pihvin sisään. (Ylläolevassa kuvassa on juustoa ihan liian vähän.) Paista pihveihin ruskea pinta paistinpannulla. Älä kääntele/liikuttele pihvejä pannulla turhaan, etteivät ne murenisi. Laita pihvit voidellun uunivuoan pohjalle ja uuniin jatkokypsymään 175C, noin 30-45 min.

Täytteenä voisi mieluummin käyttää jotain muuta pehmeämpää juustoa, vaikkapa sinihomejuustoa.

Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat.
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Uuniin menossa.

perjantai 7. elokuuta 2020

Ämpäri tänne ja äkkiä



Joskus, kun Uko ehdottaa jotain yllättävää, on viisautta toimia heti. Ehdotus saatetaan vetää takaisin yhtä nopeasti kuin se on esitettykin.

Oltiin palaamassa aamulenkiltä, kun Uko yhytti marjojen painosta notkuvat vadelmapuskat.

"Nyt kyllä kannattaa tulla keräämään'" hän tokaisi, jolloin lähdin saman tien ja  juoksujalkaa hakemaan kippoja ja kuppeja keruureissua varten.

Viimeisestä yhteisestä marjareissusta on niin paljon aikaa, että niiden vuosien laskemiseen ei molempien käsien sormet riitä. Viimeksikin oli samat marjat kyseessä ja hauskaa yhdessä.

Uko on tarkka poimija. Tarkistaa huolella ja viskaa matoiset marjat pois.

"Kannattaa heittää madot niin kauas puskista, etteivät ne ehdi tänä kesänä takaisin!" Uko lohkaisi.

Naurettiin vitsille.

Vadelmat kypsyvät eri tahtiin. Samassa varressa on ylikypsiä, kypsiä ja vielä tekeytyviä marjoja. Oksaa nostaessa osa kypsistä varisee maahan.

"Minkähänlaisen poimurin tähän voisi kehittää?" Uko tuumii, mutta toteaa saman tien, että näppärät sormet ovat parhaat keräilyyn.

Uko höpöttelee kaikenlaista. Manailee väliin nokkosia ja paarmoja. Minä olen enimmäkseen hiljakseen. On niin kiva olla tässä ja nyt. Yhdessä ja omin ajatuksin ja monotonisesti kerätä marjoja pikkuhiljaa täyttyvään kippoon.

"Ei vaan, nyt riittää!" Uko tokaisee enkä pistä vastaan. Vadelmia kertyi pienessä hetkessä kolmisen litraa, sopiva määrä napostelumarjoja.

"Viikon päästä päästään uudestaan, kun raa'at marjat ehtivät kypsyä!" Uko yllättää.
Ei ole tähänkään vastaan sanomista.

Marjaretken jälkeen keitetään kahvit ja juodaan ne pihamaalla. Laitan someen oman marjasaaliin kuvan. Ei se määrä, vaan laatu, mietin itsekseni. Tässä tapauksessa se pätee sekä marjoihin että seuraan.




Erikoinen Asiantuntija suosittaa keräämään marjoja sen verran kuin itsestä kivalta tuntuu:
Armahda itsesi marjanpoiminnasta

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

torstai 6. elokuuta 2020

Yllättäen ja pyytämättä


Erikoisesta Asiantuntijasta ja Isännästä tuli tänä kesänä yllättäen ja pyytämättä perunanviljelijöitä. Takapihalla on keittiöjätekompostorin vieressä kolme lehtikompostoria, joista yhteen vuorollaan ensin mainitun sisältö kipataan jälkikompostoitumaan.

Näin tehtiin viimeksi aikaisin keväällä ja sen mukana ilmeisesti meni jälkikompostoriin peruna, joka oli raakana joutunut kompostiin ja säilynyt siellä koko talven jäätymättä, koska talvi oli leuto ja kompostissahan muutenkin pysyy lämpö, jos se toimii hyvin. Tästä postasinkin jo keväällä, kun huomasin perunan taimen jälkikompostorissa. Lupasin raportoida asiasta blogiin jos/kun on aihetta. Ohessa linkki.

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/05/komposti-yllatti.html

Myöhemmin kompostin kylkeen kasvoi samalla metodilla tomaatintaimiakin. Olivat siinneet sinne kompostiin päätyneen tomaatin siemenistä. Eikä tässä vielä kaikki. Maanrajasta pukkasi vielä kesäkurpitsan taimi, jonka kohtaloksi lopulta koitui alkuviikolla Isännän ohjaama ruohonleikkuri. Kesäkurpitsassa olisi ollut jo kukkanuppujakin. No, onneksi en ollut asettanut kovinkaan suuria odotuksia kesäkurpitsan suhteen, muuten Isäntä olisi saanut "kehuja". Poistin sitten nuo tomaatin taimet ja loput kesäkurpitsan riekaleet. Ne ovat taas kompostoitumassa, pääsivät siis takaisin luonnon kiertokulkuun. Alla on kesäkuun lopussa otettu kuva tomaatin taimista ja kesäkurpitsan taimesta. Tomaatin taimia tuli tuon kuvan jälkeen vielä lisääkin.


Tänään alettiin sitten aprikoimaan, että kuinkahan huikea perunasato siellä varren alla mahtaakaan odottaa ja päädyimme Isännän kanssa lyömään vetoa asiasta. Kumpikaan ei suostunut arvaamaan lukua ääneen, joten kirjoitimme oman arvauksemme paperille. Jotta vältyttäisiin katkeralta perheriidalta ja kolmen viikon mykkäkoululta 😁, oli varmuuden vuoksi sovittava siitä, minkä kokoinen peruna lasketaan "rätinkiin" mukaan. Sovimme, että sen kokoinen peruna läpäisee seulan, joka ei mahdu sisään 0,33l vetoisen Pepsi Max -pullon suusta ilman väkivaltaa. Kirjallinen dokumentaatio ja mittaväline: "check".



Sitten ryhdyimme välittömästi perunannostoon Isännän aloitteesta, koska aika olisi tehnyt koko ajan työtä hänen tappiokseen, kun varren alle kasvaisi kaiken aikaa lisää perunoita. Minä en tietenkään ehdottanut välitöntä perunannostoon ryhtymistä juuri tästä syystä.

Ja kuinkas kävikään. Erikoisen Asiantuntijan laajempi kokemus perunanviljelystä (vuosien takaa) veti pidemmän korren ja varren alta kaivettiin tasan kahdeksan kappaletta kriteerit täyttäviä perunoita. Isäntä ei kuitenkaan kelpuuttanut niitä kattilaan, koska häntä inhotti ajatus kompostimullan seassa kasvaneista perunoista. Olihan kompostiin joskus tullut viskattua koirankakkaakin, vaikkei se kompostiin taida kuuluakaan.


Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Tarinoita lintumaailmasta: Hiirihaukka

Hiirihaukka ( Buteo buteo)


On aurinkoinen keskikesän sunnuntaipäivä. Keskipäivän aurinko on korkealla, taivas on sininen ja vain pieniä pilvenhattaroita leijailee korkeuksissa.

Istun terassin reunalla perhosia ja sudenkorentoja bongaillen. Kaikki kauneimmat päiväperhoset ovat liikkeellä sankoin joukoin. Ne liihottelevat, leijailevat, kisailevat ja kiitävät kukasta kukkaan. Ja koska istun aivan paikallani keltaisessa kesämekossani, muutama perhosystävä erehtyy pitämään minuakin kukkasena.

Yhtäkkiä suoraan eteeni lentää talon takaa tumma hahmo. Tuhat kertaa suurempi kuin suruvaippa ja paljon suurempi kuin palokärki, joka on vieraillut pihallamme useana päivänä. Tumma, suuri lintu, joka lentää niin äänettömästi ja niin matalalla ja on tulossa minua päin. Katsomme toisiamme hetken silmästä silmään. Kunnes se tajuaa minut ja kääntyy äkkiä ja nousee ylemmäs. Näen sen keltaisen nokan ja koivet ja siipien alapuolen vaaleat  laikut.

Lähden haukan perässä maantietä pitkin, kun se nousee aina vain ylemmäs ympyräkuviota lentäen ja kadoten hetkeksi pilven sisään. Hetken kuluttua se alkaa liidellen laskeutua kuin ilmavirroista nautiskellen ja kuin toiveeni aavistaen laskeutuu kaukaisen kelon yläoksalle. Hetken istahtaa ja lähtee taas eteenpäin.

Onpa se tumma, tuumin ja kuuklaan hiirihaukan. Ja löydän tiedon, että Suomessa esiintyy hiirihaukasta kahta alalajia ja olen nyt päässyt näkemään tumman, läntisen hiirihaukan. Luultavasti naaraan, koska se on niin kookas. Saa nähdä, onko sen elinpiiri mökkimme ympäristössä, jolloin tulemme luultavasti kohtaamaan uudestaan. Jos se on vain läpikulkumatkalla, olen onnekas, kun osuin sen kulkureitille.

Lue myös toisesta jännittävästä kohtaamisesta.


Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

tiistai 4. elokuuta 2020

Ahvenfileitä uunissa


Onkohan se jatkuva lohen syöminen sittenkään niin terveellistä, tuumasin tässä taannoin ja googletin. Villilohessa on ympäristömyrkkyjäämiä, varsinkin jos se on pyydystetty Itämerestä. Niinpä Merenkurkun siika sai samasta syystä jäädä kalatiskille. Norjassa viljellyt lohet pumpataan täyteen antibiootteja ja mitälie loistorjunta-aineita ja mahtavat ne vetää jotain hormonejakin, jotta kasvaisivat mahdollisimman paljon ja nopeasti. Sama pätee luultavasti Suomessa kasvatetuissa lohiin. Voihan tämä olla disinformaatiotakin, mutta luin sitä luotettavasta lähteestä ja kumpikin väite on helppo uskoa.

Järvikala on taas arvossaan, koska siinä ei varmaankaan ole kumpaakaan, antibiootteja eikä ympäristömyrkkyjä. Cesiumpitoisuudetkin lienevät jo Tshernobylin jäljiltä (>30v)  pienentyneet huomattavasti. Järvikala vaan on niin hitokseen kallista kalatiskiltä ostettuna, ettei sitäkään ihan joka päivä voi syödä.

No ostin sitten ahvenfilettä 800 grammaa ja laadin siitä perheelle lounaan lauantaipäiväksi, joka on meillä perinteiseen tapaan ollut kalapäivä jo pitkään. Googletin muutamia ohjeita netistä ja päädyin toteuttamaan sen lievästi tuunaten seuraavanlaisesti:

800g ahvenfileitä (tai muuta järvikalaa)
2 dl (ruoka)kermaa
1 kananmunan keltuainen
1,5 rkl Dijon-sinappia
1 rkl sitruunamehua
nippu kevätsipulin varsia tai ruohosipulia
kalamaustetta
ripaus suolaa maun mukaan
kuivattua tilliä
ripaus valkosipulijauhetta

Asettele ahvenfileet limittäin voideltuun uunivuokaan. Purista sitruunamehu fileitten päälle ja ripottele mausteet. Leikkaa sipulinvarret ohuiksi viipaleiksi ja levitä ne tasaisesti fileille. Sekoita kerma, keltuainen ja sinappi ja kaada seos tasaisesti fileitten päälle.

Paista fileitä uunissa 200C puolisen tuntia. Tarjoa perunoiden ja uunivihannesten kanssa. Fileitten kanssa voit laittaa toiseen vuokaan kypsymään vaikka paloiteltua kukkakaalia ja parsakaalia. Ripottele niille vähän suolaa ja pirskota tilkka oliiviöljyä. Paista vihanneksia vain sen aikaa, että ne ovat "al dente", noin 15-20 minuuttia.
Ahvenfileet menossa uuniin
Valmiin ruoan kanssa kävi ikävä kyllä taas niin, että se katosi parempiin suihin, ennen kuin tuli mieleen etsiä kännykkä kuvaamista varten.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Ei kaupallista yhteistyötä.

maanantai 3. elokuuta 2020

Entä jos?



Onko turhempaa asiaa kuin jossittelu?
No, ainakin jälkikäteen jossittelu.
Kaikkein typerintä olisi tehdä tv-ohjelma, jossa jossitellaan asioista, jotka ovat tapahtuneet, etteivät ne olisikaan tapahtuneet.

Tähän on nyt tultu. Ideat siis vähissä. Vai onko kyseessä yritys johonkin yltiöälykkääseen - johon voin heti sanoa ettei onnistunut. Siis jossitteluohjelma on totta, toden totta. Formaatin on suunnitellut Antti Seppänen ja ohjelman puheenjohtajana toimii Jari Tervo.

Entä jos ohjelma ei vaikutakaan nokkelalta niinkuin tarkoitus on saattanut olla?

Entä jos koko ideaa ei olisi edes syntynyt?
Ei olisi haitannut.

Entä jos idea olisi syntynyt, mutta tyrehtynyt omaan typeryyteensä.
Ei olisi yhtään haitannut.

Entä jos ideasta olisi kehkeytynyt tv-sarja, jota kukaan ei olisi katsonut.
Ei olisi sekään haitannut. Paitsi Jari Tervoa.

Pohdinkin sitten, haittaisiko se, jos ei olisi koko Jari Tervoa?
Ei oltaisi tässä pohtimassa ainakaan tätä asiaa.
Ei haittaisi yhtään.

Kunhan jossittelen.



Idea tähän juttuun lähti liikkeelle kesken tympeän kanavasurffailun ja löytäessäni tämän Entä jos? -ohjelman sattumalta. Katsoin ohjelmaa sen verran kuin oli tarpeen yhteenvetoon: Entä jos sulkisin koko toosan ja siirtyisin järkevimpiin puuhiin. Näin tein.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kiellettyä.