perjantai 3. helmikuuta 2023

Viimeinen perheillallinen

 



Kanadalaisen Shari Lapenan kirjoittama psykologinen jännäri Viimeinen perheillallinen (Not a Happy Family, v. 2022) piti otteessaan alusta loppuun saakka. Tarinassa oli aineksia, jotka koskettavat lähes jokaista: sisarkateutta, eriarvoista kohtelua vanhempien taholta, vanhempien odotusten kariutumista, pieniä ja suuria salaisuuksia. Miljonäärivanhempia on harvemmalla, mutta pienemmistäkin perinnöistä tapellaan. Mutta kuka olisi valmis murhaamaan omat vanhempansa miljoonien vuoksi. Vai onko murhaaja joku muu, kaunainen ja katkera läheinen, joka jotenkin voisi hyötyä miljonääripariskunnan kuolemasta.

Tarina alkaa murhista ja sitten tapahtumia aletaan keriä auki lähimenneisyydestä ja nykyisyydestä käsin. Yhdellä jos toisella on jotakin salattavaa, myöskin edesmenneillä vanhemmilla ja lukijaa johdatellaan hienosti harhaan. Enhän siis taaskaan arvannut lopputulemaa. Murhatun pariskunnan kaikilla kolmella aikuisella on kullakin omat taakkansa ja ehkä syynsäkin vihata vanhempiaan.

Tarinassa ei ollut mitään huikean erikoista, mutta kelpo jännäri tämä on, kuten kirjailijan aiemmatkin jo lukemani teokset: Hyvä naapuri ja Vieras talossa. Tämän viimeisimmän kuuntelin BookBeatin valikoimista Sanna Majurin lukemana. Hän on yksi lempilukijoistani.

Teos on julkaistu tammikuussa 2023 Paula Takion suomentamana.

Kuva: Erikoiset Asuantuntijat / BookBeat

torstai 2. helmikuuta 2023

Jatkoa treenisuhteelle


Ai että kuinka iloitsen siitä, että olen jaksanut käydä kuntosalilla jo puolen vuoden ajan. Laskujeni mukaan vain pari kertaa on jäänyt väliin ja nekin hyvästä syystä. 

Nyt alkoi käytössä ollut treeniohjelma tökkimään ja alunperinkin oli tarkoitus valmentajani kanssa tehdä uusi sopimus viidestä valmennuskerrasta ja uudistaa ohjelma. 

Tänään tehtiin soppari ja valmentaja oli laatinut ohjelman, joka oli lähes kokonaan uusi. Siitä saan uutta potkua tekemiseen. 



Jalkaprässi ja ylätaljaveto eteen olivat alkaneet eniten tökkiä. Ehkä niissä tuli jo ”painoraja” vastaan. Ainakin tuntui, etten pysty enää lisäämään enempää painoja enkä toistoja.

Mutta ne ovat nyt ohjelmasta poissa ja ihan uusia juttuja tilalla. Nyt alkaa olla jo tekemisen makua. Mukana on muun muassa penkkipunnerrus. Aluksi pelkällä tangolla, joka yksinään painaa 25 kg, mutta se riittää hyvin aluksi. 

Painonnostajaksi en pyri, vaikka suvussa onkin painonnoston maailmanmestaruuskisojen mitalisti. (Edelliseen pitää suhtautua niin sanotusti sordiinolla, postaan siitä joskus.) Kunhan saisi vielä tuota laardia pois keskivartalosta ja lisää lihasvoimaa. Siitä on kummasti hyötyä ja apua arjen askareissa. Mankelikin on muuttunut kevyemmäksi nostella pöydälle ja pöydältä pois (19 kg). 



Ihan innolla odotan jo seuraavaa kuntosalikäyntiä, minkä teen itsekseni ja sitä seuraava on taas valmentajan kanssa. Jostain kumman syystä valmentajan kanssa treenatessa ei tule yhtään niin lämmin (lue: hiki) kuin itsekseen tehdessä. Ehkä itsekseen tulee pidettyä turhaa kiirettä pois salilta, vaikka kiire pitäisi unohtaa ja palautella paremmin sarjojen välissä. 

Vielä kun kesään saakka jaksan käydä salilla, saatan pian saavuttaa yhtä hyvän lihaskunnon kuin 7 vuotta sitten oli, kymmenen vuoden salikäyntien jälkeen. Silloin treenaaminen ei ehkä ollut yhtä tehokasta kuin nyt, koska saliohjelma uusittiin harvemmin ja tuli turhan pitkään hinkattua saman ohjelman kanssa. 



Nyt jo huomaan itse, että keskivartalo on kiinteytynyt ja tietyissä asennoissa huomaa, ettei pötsi ole enää edessä, esimerkiksi kengännauhoja sitoessa.

Jos mietit Personal Trainerin pestaamista, niin suosittelen kyllä lämpimästi. Kaikkihan eivät tykkää salilla käymisestä ja siihen voi olla monta syytä. Yksi  voi olla juuri se, ettei tunne kehittyvänsä tai ei tiedä miten laitteita tulisi käyttää ja mitkä painot ovat itselle sopivat. Valmentaja auttaa nimenomaan näissä(kin) asioissa.

Eihän se (PT ja salilla käyminen)  ilmaista lystiä tietenkään ole, mutta jos liikkuminen ja terveyden hankkiminen on siitä kiinni, kannattaa panostaa sen verran itseensä, jos vaan pystyy.

Kuvat: Pixabay, kuvat eivät liity tapaukseen.

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Mä pakahdun


Pikku-ukko (tyttärenpoika, 2,5kk) äitinsä ja isänsä kanssa kävivät ja viipyivät ilonamme lauantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan. 

Oli mukava majoittaa tutut vieraat uusittuun vierashuoneeseen, josta postasin pari päivää sitten. Pikku-ukko nukkui vaunujensa kopassa vierashuoneen lattialla. 

Sunnuntaina iltapäivällä käytiin vaunulenkillä; Pikku-ukko perheineen sekä Haukkuli ja minä. Jo omien lasten ollessa vauvoja minua askarrutti se, onko vauvalla kuuma siellä vaunuissa kun vaatetta tuli ehkä turjustettua päälle liikaakin ja vielä on makuupussi ja vaunujen koppakin on topattu. 

Tämä perhe ei kuitenkaan syyllistynyt Pikku-ukon ”ylipukemiseen” ja vaikutti ainakin siltä, ettei hänelle kuuma tullut. Kaveri nukkui lenkin jälkeen vielä terassilla hyvän tovin. 



Lenkillä tuli vastaan jo eläköitynyt työkaverini Marja-Leena, jolla on jo useampia ja isompia lapsenlapsia. Taitavat olla jo täysi-ikäisiäkin. Hän sanoi niin osuvasti, että lapsenlapsia saatuaan hän ymmärsi mitä tarkoittaa, kun PAKAHTUU. 

Tätä samaa tunnetta tässä on koettu jo hetken aikaa ja varsinkin menneenä viikonloppuna, kun Pikku-ukko oli taas parissa viikossa kasvanut ja kehittynyt valtavasti. Meillä oli hänelle paljon uutta katseltavaa, erilaisia esineitä ja värejä kuin omassa kodissa. Ja hänessä oli meille katseltavaa ja koettavaa vaikka kuinka paljon.

Pikku-ukko jutteli sujuvasti omalla vauvan kielellään ja hymyili välillä valloittavasti. Välillä suorastaan hihkuttiin. Parhaat hymyt sai tietenkin oma äiti. Pikku-ukon silmistä näki, että hän kyllä tunnistaa omat vanhempansa. Mutta ei vielä vierastanut muita. Sen aika on myöhemmin. 

Hän tuntui erityisesti pitävän tauluista. Terry Laakson maalaama asetelma, jossa oli pihlajanoksia maljakossa sekä vesilasi ja mandariineja pöydällä, tuntui viehättävän häntä erityisesti. Pikku-ukko tuijotteli sitä vaikka kuinka pitkään. Ihan selvä taidenautiskelija jo pienenä.

Idean tämän jutun otsikkoon sain Yölinnun biisistä, joka valittiin jonakin vuonna noin 10 vuotta sitten  Suomen parhaaksi iskelmäbiisiksi. Siinä lauletaan tietenkin eri asiasta ja näkökulma on miehen, mutta sopii ne sanat osittain jotenkin isovanhempienkin tunnelmiin, kun pieni perhe suunnisti omaan kotiinsa.

Yölinnun solistilla Simo Silmulla on minun mielestäni tosi kaunis ja soiva lauluääni, tämän musiikkigenren parhaita tässä maassa. Harmi, että Yölintu on lopettanut. Mutta musiikki säilyy.

Ikävää, kipeää mamma ja pappakin tunsivat sisällään heti, kun auton perävalot hävisivät pimeyteen.

https://youtu.be/Imgwky9t8ls

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

tiistai 31. tammikuuta 2023

Musisoiva mummu

 


Aaronin pianokoulusta se aikanaan alkoi ja hyytyi sitten, kun oli mukavampaa kuunnella pikkusiskoni taiturimaista soittoa, kuin opetella itse soittoläksyjä ja varsinkin teoriaa. Mutta ehdin oppia perusasiat ja osaan edelleen soittaa nuoteista. Nykyisin saan ilokseni kuunnella oman poikani pianonsoittoa.

Osallistuimme taannoin Nymman kanssa luovan kirjoittamisen kurssille. Kirjoittelin kurssista aikanaan postauksen:

Luovan kirjoittamisen kurssimme vapaus ja vimma

Kurssilla kirjoittelimme sanoja myös runomuotoon ja siitäpä jo silloin alkoi muhia ajatus laulujen sanoittamisesta. Mutta siihen se sitten jäi.

Kunnes. Tänä syksynä selaillessani paikallisen aikuisopiston kurssitarjontaa osui silmiini biisinteko-kurssi. Enempiä miettimättä ilmoittauduin saman tien kurssille ja pääsin mukaan.  Hip hei - ja kohti ihan uutta ja tuntematonta!

Kun kurssin ensimmäinen päivä koitti, alkoi rimakauhu nousta ja mietinkin jo, että taidan jättää väliin. Ajattelin, että nolaan itseni ynnä muuta yhtä typerää. Karistin nämä turhuudet mielestäni ja ennenkuin huomasinkaan oli kulkemassa kohti kurssin kokoontumispaikkaa.

Meitä osallistujia oli yhteensä viisi opettajan, muusikko, näyttelijä Tero Poralin lisäksi. Siitä se homma sitten polkaistiin käyntiin.

Alkuun oli yhteisiä harjoituksia. Niin, että saimme tehtäväksi miettiä sanoja monin eri tavoin ja tulokulmin. Tosi hauskaa, luovaa ja virkistävää! 

Tero antoi luovuudellemme kaiken vapauden. "Luovaa työtä ja taidetta ei voi tehdä väärin!" Mikä vapaus ja helpotus, ei mitään rimakauhua!

Mutta, teksti täytyy myös asettaa sopimaan sävelkulkuun ja löytää säveliin vielä sopivat soinnut. Ei auttanut muu kuin pyytää poikani apuun ja kaivaa kosketinsoitinten sointutaulukko esiin. Ja mikä tahtilaji ja nopeus. Miten ne nuotti- ja muut merkinnät nuottiviivastolle kirjoitetaan. 

Tein homman vanhaan malliin. Tulostin tyhjiä nuottiviivastoja ja tein merkinnät lyijykynällä. Runosta alkoi pikkuhiljaa tulla laulu. 

Homma on nyt siinä vaiheessa, että ensi kerralla teemme ensimmäisen nauhoituksen eli pohjat. Sitten pitäisi vielä laulaa, ja onneksi, Tero on lupautunut duettoon.

Hirveän jännä matka säveltämisen, sanoittamisen ja sovittamisen maailmaan. Jos kaikki menee hyvin, tulette mahdollisesti kuulemaan kappaleen.

Päätin myös, että seuraavan sävellyksen teen Neiti A:lle, eli lapsenlapselleni. Tähän liittyen on jo pientä suunnitelmaa kehittymässä.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

maanantai 30. tammikuuta 2023

Rymsteerausta


Kolme viikkoa sitten veivattiin uusiksi kotimme kalustusta, enkä muista siitä tänne blogiin kirjoittaneeni, vaikka varta vasten otin urakasta kuvia.

Nyt on hyvä majoittaa yövieraita, kun vierashuoneessa (entinen minun ja Isännän makuuhuone) on parisänky. Siirsimme sen sinne kolme viikkoa sitten minun huoneestani ”rymsteerauksen” yhteydessä. 




Yllä olevissa kuvissa vierashuone ennen ja jälkeen rymsteerauksen tammikuun 7. päivänä. Myöhemmin löytyi kuntopyörälle uusi ”loppusijoituspaikka”. Sen sijoittelu ei ole ollut oikein missään huoneessa haluttua, koska se on aika ruma ja isokin ja lisäksi Haukkuli pelkää sitä, vaikkei sitä kukaan polkisikaan. 




Huoneessani ollut parisänky, jonka leveys oli 150cm ja patjaleveys 140cm, piti riisua aika vähiin, että saatiin se siirrettyä pois huoneesta. Ei kuitenkaan ihan atomeiksi tarvinnut sitä purkaa. Olohuoneen kalustusta piti siirtää kauemmaksi ovesta, jotta tuo runko saatiin kyljelleen käännettynä kiemurreltua ulos huoneesta. Onneksi on tullut käytyä kuntosalilla. 

Omassa huoneessani on nyt uusi matto sekä ”apteekkarinlipasto” yöpöytänä. Matto on siniharmaa, kuvassa se on muuttunut mustaharmaaksi. Nyt on huoneessa tilaa vaatteiden vaihdollekin ja vaikka pienen venyttelyhetken tekemiseen matolla. 

Häviäjäksi tässä hommassa jäi Haukkuli. Tätä ennen sillä oli melko lokoisaa nukkua minun vieressäni parisängyssä. Nyt se joutuu tyytymään sängyn päätyyn tai minun ja seinän väliin. Puolivälissä yötä se yleensä vaihtaa huonetta ja menee Isännän viereen tai sitten hänen huoneessaan olevaan pehmoiseen nojatuoliin, joka on kuopuksen jälkeensä jättämä. Sitä ei huolittu heidän uuteen kotiinsa pääkaupunkiseudulla. Muuten hyvä tuoli, mutta siinä on aika huono istua. Niinpä se sopiikin hyvin Haukkulin sängyksi. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat, homeroom.fi
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ha tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 


sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Hollantilainen talo

 


Ann Patchettin toistaiseksi ainoa suomennettu romaani Hollantilainen talo (The Dutch House, v. 2019) lumosi minut täydellisesti. Laura Jänisniemen suomennos (v.2019) oli silkkaa lukunautintoa alusta loppuun saakka. Tämä on yksi niistä tarinoista, jotka jäävät lukijan mieleen soimaan kuin kaunis sävellys. Kirjassa on jotakin suurta, mutta ei suurieleistä. Pientä, mutta merkityksellistä. Hienosävyistä, mutta vahvaa.

Tarinan kertojaminä on perheen kuopus, Danny. Perheeseen kuuluu hänen lisäkseen isä Cyril, äiti Elna ja isosisko Maeve. He asettuvat asumaan hulppeaan taloon, jota kutsutaan alkuperäisten asukkaiden, VanHoebeekien mukaan Hollantilaiseksi taloksi. Talosta ei ole kodiksi kaikille sen uusille asukeille upeasta ulkokuoresta ja isoista tiloista huolimatta. Äiti jättää perheensä ja talo saa uuden emännän, kun isä ottaa kumppanikseen ilkeäksi äitipuoleksi osoittautuvan Andrean, jonka mukana taloon muuttavat tämän tyttäret Norma ja Bright. Uusi äidin hahmon ottava talon emäntä on ensisijaisesti rakastunut taloon ja Danny sekä Maeve tuntevat pian olevansa ylimääräisiä. Mutta talo pitää heitä otteessaan taianomaisesti, vaikka he sieltä aikanaan lähtevätkin.

Kirja kertoo tarinallaan, että ihminen on inhimillinen otus, joka voi olla herkkä ja vahva yhtä aikaa. Määrätietoinen, mutta silti eksyksissä. Tarinan perheellä on salaisuuksia, jotka vaikuttavat kaikkien elämään. Perheenjäsenet yrittävät toteuttaa unelmiaan ja toistensa toiveita - eikä tämä yhtälö ole lainkaan helppo. Tämä on tarina perheestä, sen toiveista ja pettymyksistä, kipeistä totuuksista ja tuskallisistakin oivalluksista.





Tässä on jotakin samaa (vaikka tarina on ihan toisenlainen) kuin Delia Owensin kirjoittamassa tarinassa Suon villi laulu.
Molemmat kiehtovat tarinat vangitsivat minut äärelleen ilta toisensa jälkeen. Halusin lukea kirjoja ahmien, mutta toisaalta hidastella, etten pääsisi loppuun liian pian.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

lauantai 28. tammikuuta 2023

Nauru parantaa


Harvoin saa nauraa ihan kippurassa. Sellaiset tilanteet tulevat vastaan elävässä elämässä, ei niinkään missään stand up -showssa. Niissä nauru on ainakin itselläni enimmäkseen vain ”ääneen hymyilyä”. Paitsi Jukka Puotila -showssa, jossa on päässyt ääneen nauramaankin.

Äskettäin katsoimme Yle Areenasta uudistetun version vanhasta suomalaisesta mustavalkoisesta elokuvasta Asessorin naishuolet. Koko elokuva oli pistetty uusiksi ja oli nyt nimeltään Asessorin mieshuolet. Elokuva kuuluu sarjaan Kaverille ei jätetä. Eli tämäkin uudistettu versio on jo vanha, ehkä 90-luvulla tehty. 



Suurin osa Kaverille ei jätetä -sarjan jaksoista on humoristisia. Kuten sekin sekakuoron konserttimatkasta  tehty jakso, jossa eräs miehistä (Pirkka-Pekka Petelius) oli ottanut liian ison annoksen Viagraa ja mitä siitä sitten seurasi. Hän joutui muun muassa kioskijonossa soittamaan lääkärilleen, kun koko ajan ”jöpöttää”. Vai mikä se sana nyt olikaan. Edellä mainittu jakso oli kylläkin vähän överi. 

Mainio jakso oli myös se, jossa herrahenkilö (Taneli Mäkelä) oli kukkalaitteineen, nauhoineen ja muistovärssyineen joutunut erehdyksessä väärän ihmisen siunaustilaisuuteen. Jatkoi siitä kuitenkin sitten myös muistotilaisuuteen. Jälkimmäiseen oli joku pakottava syy, muutenhan siinä kohdassa olisi ollut hyvä tilaisuus liueta paikalta.

Parhaita naurukohtauksia saavat tietenkin aikaan tahattomat sattumukset, joista täällä blogissakin olemme kirjoittaneet. 

Muistan muutaman vuoden takaa sanomalehden etusivulta erään luontaistuoteketjun mainoksen, johon oli eksynyt hauska kirjoitusvirhe. Sillehän piti sitten hirnua monta kertaa jälkeenkin päin. Paikallinen kyseisen ketjun liike mainosti, että liikkeessä vierailee tiettynä päivänä hivenravinneasiantuntija. Yksi ylimääräinen kirjain oli eksynyt joukkoon ja mainoksen mukaan liikkeessä tulisi vierailemaan HIRVENravinneasiantuntija. 🤣

Sitä jäin miettimään, että mitä on liikkunut sen mainostoimistoihmisen päässä, joka sen mainoksen oli laatinut. Ehkä tämä toimiala oli hänelle aivan vieras, eikä siten huomannut asiassa mitään outoa. Tai luuli ehkä korjaavansa virheen lisäämällä siihen sanaan sen r-kirjaimen. 

Äitini sairasti kroonista, vakavaa, kivuliasta ja etenevää sairautta, joka vaikeutti liikkumista. Häntä huvitti suuresti katsoa telkkarista yleisurheilukisoista lyhyen matkan juoksuja ja etenkin maalisuoran loppukiriä. Silloin selostaja huusi usein ”Kangistuu, kangistuu!!!” tarkoittaen jotakuta juoksijaa, joka ei pärjännyt loppukirissä muille. Äiti nauroi tälle aina ihan vedet silmissä. Koska hän jos kuka tiesi, mitä on kangistuminen. Jaksoi kuitenkin nauraa toisten ”kangistumiselle”.

 


Äidin hersyvä nauru oli lapsena ihanaa kuunneltavaa. Taitaa olla ihan yleismaailmallinen ilmiö, että lapsi tykkää kuulla, kun äiti nauraa ihan sydämensä pohjasta. Oman äitini nauru oli tavattoman hersyvää ja näyttäisi siltä, että esikoistyttäremme on perinyt hänen naurunsa. 

Jos vielä palaan noihin Asessorin mieshuoliin. Alkuperäinen elokuva, johon tällä viitataan, on Agapetuksen romaaniin perustuva Asessorin naishuolet -niminen elokuva vuodelta 1937 sekä uudempi versio vuodelta 1958. 

Mieshuolet -version aihepiiri liikkuu sillä alueella, että herkkänahkaiset voivat vetää elokuvasta herneet, mutta se olisi aivan turhaa. Aihetta käsitellään kuitenkin hyväntahtoisella tavalla. 

Pääosan asessorina esittää Vesa Vierikko ja hänen vaimonsa roolin Pirkko Hämäläinen. Heidän ylioppilaspoikaansa esittää Jukka Rasila. Elokuvan on ohjannut Taneli Mäkelä ja käsikirjoitus on Mäkelän sekä Pirkka-Pekka Peteliuksen. Tyyli on juuri niin paatoksellinen kuin vanhoissa kotimaisissa elokuvissa pitää ollakin. 

Antti Tuurin Pohjanmaa-romaaniin perustuva samanniminen elokuva vuodelta 1988 on tullut katsottua noin kuusi kertaa. Muuten en ehkä olisi koko elokuvaa tullut koskaan katsoneeksikaan, mutta Isäntä eteläpohjalaisena on tutustuttanut minut pohjanmaalaisten omintakeiseen maailmaan ja sisäänlämpiävään elämäntyyliin muutenkin. 



Elokuvassa on paljon piilotettua huumoria, vaikka ensi katsomalta se ei avautunut ainakaan minulle lainkaan. Myöhemmissä vaiheissa se kuitenkin avautui pala palalta. Sanotaan, että siinä on yksi Suomen elokuvahistorian parhaimmista kohtauksista, kun Esko Nikkari esittää humalaista kuulusteltavaa ja Aarno Sulkanen nimismiestä. Vesa Vierikko esittää nimismiehen lievästi heikkolahjaista kuulusteluavustajaa/kirjuria.

Tässä elokuvassa on myös nuori Taneli Mäkelä varsin keskeisessä roolissa ja loppukohtauksessa vieläpä alasti (rrrrrrrrrr….) 



Kuvat: Pixabay, Wikipedia

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.





perjantai 27. tammikuuta 2023

Pandat takaisin Kiinaan


Tänään saimme kuulla ja lukea uutisista, että Ähtärin eläinpuiston pandat palautetaan takaisin Kiinaan. 

Se on yksi viisaimmista päätöksistä, mikä tässä maassa on tänä vuonna tehty. 

Koko pandojen kyörääminen Kiinasta tänne oli alkujaankin tosi outo ajatus. 

Nyt kun rahat loppuivat, on pakko Oy:n huolehtia pystyssä pysymisestään, kun valtiokaan ei myöntänyt miljoonia niiden ylläpitoon. 

Voi pandaparkoja. Ne tässä kärsijän rooliin ovat joutuneet. Ilmeisesti oli pyhä tarkoitus saada ne poikimaan täällä ja mahdollinen jälkikasvu sitten kuskata Kiinan luontoon. Mene ja tiedä. Mikään kassamagneetti pandoista ei kuitenkaan tullut ja pääosin syynä oli sekä koronapandemia että huono markkinointi. 

Minun mielestäni kaikki eläintarhat, missä eläimet ovat häkissä ja vankina vain siksi, että ihmiset saavat maksusta niitä tulla pällistelemään, pitäisi lopettaa. Kuten esimerkiksi Korkeasaaren eläintarha.

Erikseen ovat erilaiset villieläinhoitolat, joissa hoidetaan loukkaantuneita tai sairaita villieläimiä ja pyritään palauttamaan ne luontoon oikeille asuinsijoilleen.

Itsekin olen tullut käyneeksi sekä Ähtärin eläinpuistossa, Korkeasaaressa että Ruotsin Kolmårdenissa jopa kahdesti. Se nyt on vähän erilainen näihin muihin verrattuna, kun monilla eläimillä on siellä tosi paljon vapaata tilaa. Mutta silti leijona tai kirahvi ei millään lailla kuulu Ruotsin leveysasteille ja varmaan kaipaa oikeanlaiseen ilmastoon ja elinympäristöön. 



Ja minkälainen hiilidioksidipäästöjen lähde mahtaakaan tällainen turhanpäiväinen eläintarha olla, jossa villieläimet joutuvat olemaan vankeina vastoin tahtoaan? 

Kuvat: Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.


keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Kaikkien aikojen nyhjäise tyhjästä -lounas

 


Etätyöpäivälle piti olla lounasasia kunnossa, kunnes tuli eräs toivottu vieras iltasella käymään ja söi seuraavan päivän lounaani iltapalaksi, luvan kanssa kylläkin. Hyvää hyvyyttäni siis tarjosin oman vähäisen ateriani sitä enemmän tarvitsevalle, sillä hetkellä nälkäisemmälle. Mietin, että tilaan sitten vaikka Wolt-lähetin piipahtamaan ovellani.

Tänään sitten työpäivän lounashetken lähestyessä rupesin kuitenkin kaivelemaan kuivamuonakaapin, jääkaapin ja pakastimen uumenista tarveaineita ”johonkin”. Ja löytyihän vaikka mitä:

  • Basmati-riisiä
  • tonnikalaa purkissa
  • luumutomaatteja
  • suolakurkkua
  • pepperoniviipaleita
  • marinoituja valkosipulin kynsiä
  • pakasteherneitä  

Keitin riisit kypsäksi (yhden hengen annoksen). Kippasin kypsät riisit syvälle lautaselle, mätin riisien päälle valutetut tonnikalat, tomaatit, pakasteherneet, suolakurkut, pepperonit ja valkosipulin kynnet. Ruokajuomaksi join lasillisen piimää.

Kyllä oli hyvää, tuli myös silmänruokaa samalla värikkään annoksen myötä.

 


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

tiistai 24. tammikuuta 2023

Väärät lääkkeet ja alapään karvoitus




Paikallisen maakuntalehden kolumnissa kerrottiin, kuinka kirjoittaja oli vuoden lopussa sairastunut ensin kevyeltä vaikuttavaan flunssaan. Tauti olikin osoittautunut sitkeäksi ja ympäri vuorokauden elämää ja varsinkin nukkumista haittaava yskä oli äitynyt piinaavaksi. 

Niin hän oli sitten päättänyt kokeilla työterveyshuollon chat-yhteyttä lääkäriin. Kuumaa juotavaa, hunajaa ja höyryhengitystä, oli lääkärin neuvo ilmeiseen virustautiin, niin kuin yleensä neuvotaankin. 

Kirjoittaja oli kuitenkin pyytänyt, etteikö edes jotain lääkettä saisi, että saisi yskältään nukuttua. Yskänlääkkeitä ei nykyään kuulemma juurikaan käytetä, koska ne vain vaimentavat yskimisrefleksin keskushermostossa ja seurauksena voi olla vaikka keuhkokuume. 



Koska vanha viisaushan pätee edelleen: yskä lähtee yskimällä. Kun on vihdoin viimein yskinyt kaikki keuhkorakkulat ja -putket puhtaiksi limasta, paraneehan se yskä lopulta. Mutta jos sen vuoksi ei saa pariin viikkoon nukuttua, voi tilalle tulla jotain muutakin. 

Lääkäri oli lopulta kirjoittanut vaivaan jotain tabletteja, joita lääkeselosteen mukaan käytetään nivelreuman, selkärankareuman ja vaikean sidekudossairauden hoitoon. Lääkkeellä hoidetaan myös astmaa, ihottumia, verisolujen epämuodostumia, syöpäkasvaimia ja munuaissairauksia.

Varmasti kirjoittajalla on nyt munuaiset hyvässä tikissä ja verisolut mintissä, mutta yskä ei pillereillä ollut hellittänyt. 

Minulle kävi vähän samalla tavalla syksyllä 2019, ennen kuin tuli korona ja kasvomaskit. Maskien ansiosta jäivät muutkin virukset saamatta ja ovat tähän päivään asti pysyneetkin poissa, sillä käytän FFP2-maskia vieläkin sitkeästi esimerkiksi ruokakaupassa käydessäni. Ja aion jatkaakin sen käyttöä toistaiseksi.

Usein minunkin flunssani kestää sen kuusi viikkoa ja joskus pitempäänkin, kuten kolumnin kirjoittajalla. Näin kävi edellä mainittuna ajankohtana syksyllä 2019. Yleensä flunssan puhjetessa minulta lähtee ääni ihan ensimmäiseksi. Vasta sitten tulevat muut oireet, jotka käydään läpi normaalissa järjestyksessä, mutta ääni pysyy poissa. 

Kävin äänettömyyteni vuoksi muulla lääkärillä kuin normaalisti työterveydessä. Tämä oli joku satunnainen vieraileva tähti, tai mikä lie sijainen, koska en ole hänen nimeään toimipaikan lääkäriluettelossa sen jälkeen nähnyt. Vakituinen ihana työterveyslääkärini olisi varmasti hoitanut asian jotenkin paremmin. Tämä lääkäri oli nuori (minuun verrattuna), komea, mutta sisäpiirihuhujen mukaan myös vaimonhakkaaja, mistä sain kuulla myöhemmin. Mutta se ei liity nyt tähän.

 


Hänkin ehdotti hoidoksi hunajaa (sitä käytän aamuteessä muutenkin kilokaupalla vuoden mittaan), sinkkitabletteja, inkivääriä ja kuumaa juotavaa. Inkivääriä en voi suuhuni laittaa ja sinkkitabletteja olinkin jo syönyt. Kirjoitti hän sentään kolme päivää sairauslomaa, koska kerroin, että työkseni puhun aamusta iltaan ja tällä variksen äänellä se ei ehkä edistä työnantajani bisneksiä eikä ehkä ole hyväksi äänihuulilleni. Mitä asiakkaatkin ajattelisivat, kun ihmisen pitää sairaana olla töissä kähisemässä. Sitä paitsi siinä tulee koko yläkroppa kipeäksi, kun täytyy väkisin tunkea ääntä tulemaan ulos.

Vietin sairausloman päivät hiljaa kotonani eikä äänen tilanne muuttunut miksikään. Niinpä sitten varasin ajan omin kustannuksin erikoislääkärille (nenä, korva-, kurkku-), koska halusin tarkistaa, että ovatko äänihuulet enää olemassakaan vai olenko vahingossa nielaissut ne. Vai ovatko ne rohtuneet tukkoon. 

Lääkäri oli sama, joka ansiokkaasti muutamia vuosia sitten oli lähettänyt minut keskussairaalan silmäpolille kyynelkanavan ahtauman vuoksi, joka on taas toisen messun väärtti. Ajatella, silmäasian hoitamiseksi tarvittiin nenälääkärin lähete. No, oikeasti nenälääkäri sen vuoksi, että hän tarkasti asiantuntemuksellaan, ettei nenässäni ollut mitään, mikä olisi vaivan syynä. Kyllä hän hartaasti nenääni kaivelikin. Tähän saakka siitä (nenän kaivamisesta) oli pitänyt huolehtia aivan itse. 

Meidän työterveyssopimuksessamme ei nykyisin enää nenä-korvalääkärin vastaanotto kuulu työnantajan kustannettavaksi, onko koskaan kuulunutkaan.  Mutta silmälääkärin kuuluu. Onneksi edes se. Pitääkö tästä tehdä se johtopäätös, että työnantajan näkemyksen mukaan meidän ei tarvitse kuulla enää, mutta nähdä vielä vähän täytyisi. Logiikkansa on siinäkin. 

No, tämä kurkkutautien erikoislääkäri tähysti äänihuuliani pitkän varren päässä olevalla peilillä, melkein tuli syliini istumaan haarat levällään (nainen), jotta pääsisi paremmin näkemään kurkkuuni. Luin jälkeen päin netistä, että vastaavassa tilanteessa ollut lapsi oli kokenut kauhun hetkiä. Hän oli nähnyt lääkäritädin valkoisen lääkäritakin napituksen välistä pienet pikkarit ja niiden välistä tursuavan alapään karvoituksen. Kyse ei ehkä ollut tästä samasta lääkäristä, sillä hänellä oli pitkät housut jalassaan. Tai ehkä oli ja juuri siitä syystä hänellä oli ne pitkikset. 

No, asiaan. Lääkärin mukaan äänihuulet olivat täysin kunnossa ja mikään flunssa ei äänen menetystä ole aiheuttanut. Sen sijaan hän kirjoitti minulle närästyslääkettä, kahtakin erilaista. Minua kuulemma närästää. Ikinä ei ole närästänyt, mitä nyt joskus henkisesti, mutta se(kään) ei liity tähän äänenmenetykseen. 



Eikä puhettakaan mistään sairauslomasta närästyksen vuoksi. Sanoinkin lääkärille, ettei minua närästä, mutta hän vastasi, että ”Syöt ne nyt vaan. Tulet sitten uudestaan, jos ei vaiva parane.” 

En mennyt uudestaan, vaikka vaiva ei parantunut ennen kuin pikku hiljaa itsestään joskus kolmen viikon päästä. Esihenkilö oli sen verran ymmärtäväinen, että antoi minun tehdä muutaman päivän ajan töitä, joissa ei tarvinnut puhua niin paljon kuin normaalisti. Kiitos siitä.

Ihmettelen vieläkin tätä närästysdiagnoosia. Onko niin, että lääkäri ei voi sanoa, ettei tiedä mistä vaiva johtuu, vaan joutuu arpomaan varastoistaan jonkun diagnoosin, jotta ei ihan menettäisi kasvojaan?

Tämän tapauksen jälkeen on kerran närästänyt ihan oikeasti. Tein viime jouluksi rosollia venäläiseen tapaan. Siihen laitettiin aimo annos hapankaalia. Ei se oikein muille syöjille maistunutkaan ja minä kun en pysty ruokaa heittämään roskiin, pistelin suuhuni sen kaiken lopun rosollin tapaninpäivänä. Vielä kun siihen oli käytetty etikkapunajuuria, niin närästys oli ilmeinen seuraus.

Rosollia venäläiseen tapaan en enää tee enkä mene tuolle samalle korvalääkärille. Hänen onnistumisprosenttinsa kahden käynnin jälkeen on 50. Eka käynti meni nappiin ja jälkimmäinen sanonko mihin. 

Jos minulle olisi osunut tuo pikkari/karvoitusnäkymä, niin olisin sanonut lääkärille, että: ”Osta muuten itelles sellaset pitkälahkeiset mummokalsarit.” Jos hän olisi tämän kyseenalaistanut, olisin todennut, että: ”Osta ne nyt vaan.” 


Vielä viittaus otsikkoon: kansan syvissä riveissä sanonnalla ”väärät lääkkeet” tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö on juonut itsensä tiedottomaksi tai kärsii niin kovasta krapulasta, ettei pääse tolpilleen. Tässä kertomuksessa oli kyse oikeasti vääristä lääkkeistä.

Kuvat: Pixabay ja bonprix.fi

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.