Mitä ihmettä, Pride?

Pride Helsinki alkoi tehdä politiikkaa sillä, että sulki pois yhteistyöstä kokoomuksen ja keskustan, joiden riveissä osa poliitikoista vastustivat translakia.

Vaikka sanaa suvaitsevuus ei enää yleisesti käytetäkään, käytän sitä tässä. 

Missä nyt ovat suvaitsevuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, kun löytyy poliitikkoja, jotka ovatkin eri mieltä translaista?  

Alunperinhän Pride-liike koski sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyviä yhdenvertaisuusasioita. Nyt mukaan on vedetty kaikki ihmisoikeudet. Puhutaan, että keskustalaiset ja kokoomuslaiset poliitikot eivät puolustaisi ihmisoikeuksia. 

On unohtunut, että ihmisoikeuksia on paljon muitakin. Milloin Pride alkaa marssia esimerkiksi tyttöjen ja poikien yhdenvertaisen koulutuksen puolesta? Tai kampanjoimaan tyttöjen sukuelinten silpomista vastaan?

Poliittisella tempullaan Pride ampui omaan nilkkaansa. Jos haluaa edistää asiaansa, pitäisi olla itse suvaitsevainen ja ottaa huomioon toisenlaisetkin näkemykset. Menikö Pride nyt vähän hiekkalaatikkotasolle? Mä en leiki sun kanssa, koska oot eri mieltä mun kanssa? 

Tätä postausta ei olisi varmaan pitänyt julkaista, koska kura tulee lentämään.

Kirjoittajalla ei ole mitään translakia vastaan, paitsi että valinnan vapaus näissä asioissa pitäisi säästää vain täysi-ikäisille. 

Kuva: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä.

Varhaiskaalia kehiin

Kaupoista on alkanut saada varhaiskaalia jo jonkin aikaa. Ulkomaista tosin, mutta kotimaiset varhaiskaalit ovat varmaan vielä kasvihuoneessa pieninä taimina. Pitäähän ne ulkomaisetkin varhaiskaalit jonkun syödä pois, kun ne tänne on rahdattu.

Pyöräytin alkavan viikon sunnuntailounaaksi perinteisen kaalilaatikon. Silmäilin netissä olevia ohjeita ja minun noudattamani (päästäni) muistuttaa lähinnä K-Ruokasivuilla olevan kaalilaatikon ohjetta. 

Valion ohjeessa neuvotaan tietysti tunkemaan kaalilaatikkoonkin ruokakermaa. Ja maitojuomaa. Ja kananmunia. Ei missään tapauksessa, ne eivät kuulu kaalilaatikkoon. Minun mielestäni. Samoin kuin kerma ei kuulu valkosipuliperunoihin. Kermaperunat on erikseen.

Ostin kaksi keskikokoista varhaiskaalia. Ja varhaiskaalihan sisältää melko paljon vettä verrattuna "talvikaaliin". Niinpä keittämisen jälkeen isossa viiden litran kattilassa oli vaivainen kerros kaalia pohjalla. Mutta ei se mitään, tämä oli tiedossa. Loppukesällä on kyssäkaalin sesonki ja silloin sitä kannattaa lisätä kaalilaatikkoon, koska siitä tulee ruokaan voimakas kaalin maku. 

Jauhelihaksi ostin vähärasvaista nauta-sikajauhelihaa. Sika kuuluu ehdottomasti kaalilaatikon "makumaailmaan". Joskus vähän ottaa silmään ja korvaan kun nykyään on joka asiassa "maailma" ja "matka". Mikä tahansa pikku kioski on nimetty jossain mainoksessa milloin miksikin maailmaksi. Ja toisaalta jonkun tyypin mikä tahansa prosessi on "matka". Tyypillinen esimerkki on vaikka VOF:ssä aloittelevan esiintyjän tie alkukarsinnoista voittoon on mahtava "matka". Tein kaalilaatikon ja sen tekeminen oli mahtava matka. Menin sohvalta keittiöön, keitin Isännän viipaloimat kaalit kypsäksi, ruskistin jauhelihan ja kuullotin sipulit. Sitten lisäsin mausteet ja riisit ja sekoitin kaikki yhteen ja kippasin sopivan kokoiseen uunivuokaan ja vuoka uuniin. Siinä oli minun "matkani" kaalilaatikon kanssa. 

Kaalisuikaleet keitin lihaliemessä ja säästin kaiken keitinveden. Keitin siinä samassa liemessä seuraavaksi riisit (2,5dl) ja loput keitinvedestä kaadoin laatikon päälle ennen uuniin laittoa. Kolme sipulia viipaloin ja kuullotin. Pilkoin mukaan myös kaksi valkosipulin kynttä. Mausteina käytin suolaa, mustapippuria, meiramia ja yrttisekoitusta sekä muutaman kokonaisen maustepippurin. Loppusilaukseksi vielä pieni loraus siirappia. 

Kuva: Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuninkaaksi tulemisesta

No nyt on kovat karkelot tulossa Britanniaan, kun Charles III kruunataan kuninkaaksi tämän viikon lauantaina eli toukokuun kuudentena. Eipä ole televisiosta ennen katsottukaan Brittiläisen Kansainyhteisön kuninkaan kruunajaisia. Edellisen kuningattaren, Elisabet II:n kruunajaiset ilmeisesti televisioitiin, mutta ei Yrjö VI:n joka oli hänen isänsä ja kruunattiin kuninkaaksi 12. toukokuuta vuonna 1937. 

Yrjö VI:n edeltäjähän oli Edvard VIII, joka luopui kruunusta mennäkseen avioliittoon amerikkalaisen, kolmesti eronneen Wallis Simpsonin kanssa ja kruunun joutui vastentahtoisesti ottamaan vastaan Elisabet II:n isä Yrjö VI. 

Etanan lailla maailmanmenon muutoksiin sopeutuva Britannian kuningashuone on jo siinä suhteessa muovautunut, että avioerot eivät ole sille ihan maailmanloppu.

Elisabet II:n lapsista kaikki ovat eronneet paitsi prinssi Edvard ja puolisonsa herttuatar Sofia. Lisäksi Harry-boy avioitui kertaalleen eronneen Meghaninsa kanssa eikä tuntunut missään. 

Ja nyt kuninkaaksi kruunataan Charles III, joka jo virallisesti on hallitsija. Hänkin erosi aikoinaan prinsessa Dianasta ja tuleva kuningatar Camilla on hänkin eronnut Andrewistaan (Parker-Bowles).

Kruunajaisseremonia on vain näytelmä, joita britit rakastavat ja osaavat niitä järjestää. Sitä taitoa pitää kyllä ihailla. Mitä tahansa tapahtuukin, niin koneisto polkaisee pystyyn sellaiset bakkanaalit kurpitsavaunuineen, ettei ikinä onnistuisi Suomessa. Hyvä, kun täällä osataan mustilla autoilla ajaa peräkanaa lentokentältä presidentinlinnaan. 

Britit ovat niin tottuneita sellaisiin järjestelyihin, etteivät turvajärjestelytkään tuota tuskaa. Tarkka-ampujia Lontoossakin on varmaan jokaisen töllin katolla niin että saavat varoa, etteivät ammu toisiaan.

Suomessa kun joitain vuosia sitten käväisivät itse herrat Trump ja Putin samaan aikaan vierailulla, oli esikoistyttäremme töissä eräässä rakennuksessa, josta on suora näkymä presidentinlinnalle. Kaihtimet tietenkin suljettiin karavaanin saapumisen ajaksi koko talosta ja ehdottomasti kiellettyä oli kurkkia kaihtimien raoista tai edes avaimenrei’istä. Pahimmassa tapauksessa olisi voinut löytää luodin otsastaan. Tai joku muu olisi löytänyt sen, ehkä patologi.

Mutta palataan Britanniaan. Camillahan on Charlesin nuoruudenaikainen sussu, mutta he eivät saaneet toisiaan, koska Camilla ei ollut tarpeeksi ylhäistä sukua eikä tiettävästi enää neitsyt. Tai jotain. Niinpä Charles piti kyörätä johonkin kauas sotilashommiin, että Camillan ehtisi sillä aikaa napata joku muu.

Ja niinhän siinä kävi ja Charlesin aikaansaannokset naismaailmassa sen jälkeen tunnetaankin hyvin. Diana täytti tehtävänsä pyöräyttämällä kaksi perillistä ja sen jälkeen ei ollut enää niin väliä. 

Vaikka Dianan kohtalo olikin surullinen, se on jo historiaa ja pitää katsoa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Maailma lienee jo toipunut (paitsi Harry ja William) ja nyt pitää mennä eteenpäin. Charles sai lopulta rakastamansa Camillan jo vuonna 2005, kahdeksan vuotta Dianan kuoleman jälkeen. Olkoot he onnellisia ja me muut heidän puolestaan. Mitäpäs niitä vanhoja kaivelemaan. 

                   Kuva: Reuters

Kun Camilla ei saanut prinsessahäitä, vaan vaatimattoman vihkimisen kaupungintalolla, niin saakoon nyt ison juhlansa hänkin. Dianahan aavisti aikoinaan ja sanoi sen ääneenkin, ettei hänestä itsestään koskaan tule kuningatarta. No, Camillasta tulee/tuli, mutta se ei kouraise niin syvältä, kun hän ei kuitenkaan ole hallitsija eikä hänestä sellaista tule, pelkkä koriste (?) vain Charles III:n rinnalle. Elisabet II sentään paini ihan eri sarjassa kuin Camilla, vaikka molemmat ovat kantaneet samaa titteliä. 

     Kuva: Lifetime

Nyt siellä kuhistaan siitä, kuka pääsee vilkuttamaan linnan parvekkeelle ja kuka ei. Harry varmaan tahtoisi, mutta ei pääse. Andrew ei pääse, mutta ei ilmeisesti tahtoisikaan. Häntä surettaa enemmän se, että meni kämppä alta sekä hyvät tienestit. 

Aikaisempien televisiointien tapaan taidan hommata pullon kuohuvaa ja leipoa kakun. Nautiskelen sitten niitä samalla kun katson juhlallisuuksia. Sen tein ainakin silloin, kun oli Williamin ja Katen häät.

Kuvat: Wikipedia, Lifetime, Reuters

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman tekijän lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä. 

 

Vappua

Pian 20 vuotta sitten edesmennyt isäni ei viettänyt vappua. Hän ei kokenut itseään ylioppilaaksi sen paremmin kuin työläiseksikään/toisen lukuun työtä tekeväksi. Vapunpäivä oli hänelle tavallinen työpäivä, jos se osui muuksi päiväksi kuin sunnuntaiksi. Ja työpäiviä oli muutenkin seitsemän viikossa, sunnuntaina ei tehty muuta kuin pakolliset kuviot. 

Isännän kanssa olemme molemmat ylioppilaita ja toisen lukuun työtä tekeviä, eli työläisiä eli toimistorottia. Paitsi Isäntä, joka siirtyy pian oloneuvokseksi, oikeastaan on jo. 

Silti meilläkään ei vappua erityisesti juhlita. Ylioppilaslakit päässä ollaan käyty torilla keekoilemassa 32 vuotta sitten. Myöhempinä aikoina lakit jäivät johonkin muuttolaatikkoon lymyilemään, eikä niitä erikseen olla etsitty. Ja eihän torille voi mennä ilman ylioppilaslakkia, kun se on kolmen vuoden työllä ja tuskalla ansaittu. No ei vainenkaan, itse olisin kyllä voinut panostaa lukio-opintoihin paljon enemmän, jos olosuhteet olisivat olleet toiset ja itsellä enemmän järkeä päässä, mutta siinä iässä ei välttämättä ole. 

Tänään Isäntä heiluu kuokan kanssa tonttiojan kimpussa. Sen perkaaminen on jokakeväinen homma. Minä keskityn granolan tekemiseen. Sitä pitää aina olla  kaapissa jugurtin päälle laitettavaksi. Tulee päivän siemenet ja pähkinät siinä syötyä ihan huomaamatta. Haukkulia harmittaa, kun ei sitä päästetty tällä kertaa tonttiojaa perkaamaan. Viimeksi se kurasi itsensä niin likaiseksi, että oltiin molemmat savessa, kun kannoin sen suihkuun takaovelta. 

Eilen illansuussa kävin Mantan lakituksen aikaan kuntosalilla. Oletin, ettei siellä olisi juuri ketään muita asiakkaita, mutta olipa neljä nuorisosiiven edustajaa, mikä oli ”vahva näky”.

Ohessa granolan ohje. Kannattaa googlettaa alkuperäinen, niin näkee siitä tekovaiheet tarkemmin. Sitä siis paahdetaan uunissa 25 min 160 asteessa. Puolivälissä sekoitetaan, jotta paahtuminen tapahtuu tasaisesti. Kun se on jäähtynyt, sekoitan siihen vielä pienen pussillisen kuivattuja karpaloita. 

Vappuna meillä kyllä liputetaan, kuten muinakin tärkeinä päivinä. Mitään erityistä vappulounasta ei tehdä/järjestetä, vaan tänäänkin syödään pakastimesta otettuja tai muita jämiä. Ulkokalusteet yleensä pitää saada vapuksi viimeistään ulos. Tänä vuonna sekin saa vähän odottaa, kun 1,5 vuotta sitten valmistunut terassi pitää ensin pestä ja öljytä. 

Glada ja klara vappen! Vappu juhlan nimenä kirjoitetaan muuten pienellä alkukirjaimella. Jos sen kirjoittaa isolla alkukirjaimella, on kyse Vappu-nimisestä henkilöstä. Tällä hetkellä en tunne ketään Vappua, paitsi naapurin koiran. 

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman tekijän lupaa on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Ite kun tekee niin saa sitä mitä sattuu tulemaan

Edellinen viisaus pätee yleensä mihin vaan.

Katselin (kahdessakin) kaupassa tänään moniakin valmiita coleslaw-salaatteja ja päädyin tekemään sitä itse. Varsinkin kun nyt saa taas varhaiskaalia. Vielä kun porkkanatkin olisivat uutta satoa, mutta niitä ei vielä saa.

Olisin kyllä tehnyt sen itse muutenkin, mutta kunhan nyt tutkin valmista tarjontaa uteliaisuuttani. Ja jos olisi löytynyt jotain hyvännäköistä, olisin voinut ostaakin. 

Vaan kaikki valmissalaatit oli turboahdettu täyteen majoneesia. Kaalia ja porkkanaa tuskin oli näkyvissä. Näytti siltä, kuin purkissa olisi ollut pelkkää majoneesia. Onko majoneesi muka halvempaa kuin kaali tai porkkana? Vai lieneekö kysymys säilyvyydestä?

Tein salaattini netistä kuuklatulla ”paras coleslaw resepti” ja kuinka ollakaan, se oli Kari Aihisen ohje. Toinen suosikkijulkkiskokkini Harri Syrjäsen ohella. 

Sen verran tuunasin ohjetta, että lisäsin ranskankerman määrää ja vähensin vastaavasti majoneesin määrää. Siis: 1 1/2 dl ranskankermaa —> 2 dl ranskankermaa sekä 1 1/2 dl majoneesia —> 1 dl majoneesia. Ehkä siitä tuli vähän kevennystä, ehkä ei. 

Mutta eipähän jäänyt 1/2 dl ranskankermaa jääkaappiin ajelehtimaan ja odottamaan johonkin soosiin pääsyä. Kunnes joskus viiden viikon päästä se olisi vihdoin viimein heitetty pilaantuneena pois. Käyttökelpoista ruokaa on hyvin vaikea pistää biojätteeseen. 

Salaatti on nyt jääkaapissa tekeytymässä huomista varten, kun tulee tuttuja vieraita syömään. Se on parempaa valmistusta seuraavana päivänä. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

 

Herne-jauhelihapaistos

Tuttavallisemmin hernekeitto, mutta sinemääristä ja valmistustavasta johtuen keksin sille hetki sitten uuden nimen. Ylläolevassa kuvassa tämänpäiväinen aikaansaannos on vasta uuniin menossa. 

Olen jo vuosien ajan tehnyt hernekeiton itse ja kypsentänyt sen uunissa ”paistamalla”. Helppoa eikä tarvitse olla jatkuvasti sekoittamassa pohjaan palamisen pelossa. Pari kertaa paiston aikana lisätään kuumaa vettä, jos on tarpeen ja sekoitellaan. 

Liotan pussillisen kotimaisia herneitä yön yli, niin kuin tapana on. Liotusveden kaadan pois ja huuhtelen herneet lävikössä. Kaadan ne korkeaan uunipataan ja päälle sen verran kuumaa (vedenkeittimessä kuumennettua) vettä, että herneet selvästi peittyvät. 

Lisään mausteet: paahdettua sipulirouhetta, meiramia, mustapippuria, valkosipulijauhetta, lihaliemikuution pilkottuna tai vaihtoehtoisesti loraus lihafondia. Tällä kertaa laitoin mukaan myös vähän kuivattua minttua, saas nähdä mitä se vaikuttaa makuun. 

Tässä vaiheessa paistoksen voisi jo tyrkätä uuniin, koska seuraavaksi tulevat ainekset eivät tarvitse uunissa kypsennystä. Pilkon ja ruskistan yhden paketillisen gourmet -pekonia ja sen jälkeen samalla pannulla pekonin rasvassa 400g naudan vähärasvaista jauhelihaa. 

Nämä voi lisätä paistokseen vasta loppuvaiheessa, mutta itse olen pitänyt tapana paiskata kaiken yhdellä kertaa pataan ja sitten pata uuniin 150 asteeseen. 

Joku 2-3 tuntia riittää hyvin kypsennykseen ja pitää muistaa pari kertaa ottaa pata pois uunista, tarkistaa nesteen määrä ja tarvittaessa lisätä sitä kuumennettua vettä ja sekoitella. 

Tätä sanotaan meillä hernekeitoksi, vaikka se onkin tavallaan nextillä levelillä sekä maussa että epäterveellisyydessä. Enin osa (painon mukaan) on muuta kuin herneitä, mutta kasvis(proteiini)pitoisuus on silti hyvin korkea. Ja ”viskositeetti” on tietenkin kuin hernekeitossa, vaikka vähän vitsillä nimitän tätä paistokseksi. 

Kaksi henkilöä tulee tästä satsista ravituksi useamman päivän ajan, jos vaan makuaisti jaksaa samaa pöperöä niin pitkään. Ja osanhan voi aina pakastaa vaikka heti tuoreeltaan ja mieluummin niin. Nyt alkaa olla viimeiset hetket tehdä tätä, koska minusta kaikki hernekeitot ja sen versiot ovat selvästi ”talviruokaa”, samoin kuin joku karjalanpaisti ja muut sen kaltaiset. Tosin en tee sitäkään perinteisellä tyylillä, vaan olen muokannut siitä oman version.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Antiikkimessuilla

Pysytellään vielä vanhoissa asioissa tämän postauksen ajan. 

En ole ikinä tullut käyneeksi antiikki- ja keräilymessuilla, vaikka niitä on lähimaastossa järjestetty kohta 30 vuoden ajan parikin kertaa vuodessa. Puhumattakaan siitä, että lähtisin asian perässä johonkin toiselle paikkakunnalle. 

Tämän viikonlopun ohjelmaan tuli yllättäen muutos, kun esikoistyttären esikoispoika tuli maailmaan vähän odotettua aikaisemmin (piti olla ns. babyshowerit kevennetyssä muodossa). Läksimme Isännän kanssa muutaman kilometrin päässä oleville messuille ja niinpä tuli tämäkin vaje paikattua. Ja hämmästyin siellä montaa asiaa.

Oikeastaan vähän suorastaan järkytyinkin siitä, että antiikkimessuilla oli myynnissä samoja esineitä, joita meillä on kotona jokapäiväisessä käytössä. Ainakin joitain Arabian uunivuokia. Osuipa olemaan vielä samalla hyllylläkin useampi vierekkäin. Lisäksi monellakin myyjällä oli samanlaisia Sorsakosken aterimia, joita oli meillä lapsuudenkodissani. 

Toinen ihmetyksen aihe oli se, että mistä myyjät saavatkin haalittua ja minkälaisella energialla ja pieteetillä niin VANHOJA esineitä. Esimerkiksi Seura-lehtiä vuodelta 1936.

Yhdellä myyjällä oli myynnissä hieno nahkainen mummokäsilaukku, jota vähän kuolasin, mutta en sitten viitsinyt siihen panostaa 70 euroa, kun en sitä kuitenkaan käyttäisi. Se olisi ollut juuri sellainen kuin on Muumimammalla ja Tarja Halosella. Sitä paitsi minulla on jo yksi, paljon pienempi vain. Olen käyttänytkin sitä jossain vähän konservatiivisemmassa tilaisuudessa, ehkä jossain hautajaisissa. Se tuoksuukin ihan mummolaukulta.

Mitään oivatoikanlasilintuja en huolisi edes ilmaiseksi kuten en myöskään mariskooleja enkä niitä aurinkopulloja. Minusta kaikki ovat enemmän tai vähemmän tarpeettomia. Mieluummin olen kaikenlaisen kiiltävän perään, siinä mielessä olen vähän harakoiden sukua. 

Löysimme tiemme erään pöydän ääreen, jossa myytiin aterimia. Käytettyjä tietenkin, mutta mitäs sen on väliä. Isäntä on jo pitkään ollut tyytymätön meidän vähän sekalaiseen valikoimaan haarukoita ja veitsiä ja lusikoita. Niitä on ollut ainakin neljää erilaista sarjaa, joista jotkut liian painavia ja kömpelöitä. Itse hän pitää eniten Hackmanin Savonia-sarjasta ja ostikin sitten siihen sarjaan kuuluvia ruokalusikoita.

Haarukoita ja veitsiä olisi tarvittu uudistaa myös, mutta Savonia-sarjasta niitä ei ollut saatavilla. Käytiin kotona ottamassa oikean kokoiset mallit mukaan ja kävin messuilla uudemman kerran ostamassa oikean kokoisia Karelia-sarjan haarukoita ja veitsiä. Löysin myös uuden veroiset salaattiottimet Savonia-sarjasta. 

Niin ja vielä löysin terassin pöydälle nätin käsin kirjotun pöytäliinan sekä puolipellavaisia keittiöpyyhkeitä kolme kappaletta parilla kympillä. (Puoli)pellava on ihan paras materiaali keittiöpyyhkeeksi. Etsin niitä aina kirpputorilla käydessäni. 

Antiikki- ja keräilymessut ovat ikäänkuin iso kirpputori, jossa tarjolla oleva tavaravalikoima on tietynlaista. Ei siis juurikaan mitään vaatetavaraa, vaan astioita, koriste-esineitä, vanhoja leluja, postikortteja, tarjoiluastioita, aterimia, kirjoja, postikortteja, numismaatikoiden keräilykohteita jne.  Vähän teki mieli ostaa 70-lukulainen Mobil-mainoksella varustettu lippis, mutta missä sitäkään sitten käyttäisi. 

Lasisia eri kokoisia kannuja himoitsen ja hiplaan myös mielelläni, mutta en ole raaskinut niihinkään laittaa kymmeniä euroja. Varsinkin kun ei niitäkään juuri mihinkään tarvitse. 

Jatkossa tulee kyllä lähdettyä antiikki- ja keräilymessuille toistekin. Harmi, että on tullut elettyä kaikki nämä vuodet käymättä kertaakaan. 

Kuvat: Iittala ja Bukowskis

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman tekijän lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä.

 

Jeesuksen lakanoissa

Torinon käärinliina on todennäköisesti maailman eniten tutkittu kulttuurihistoriallinen esine. 

”Torinon käärinliina on Italiassa Torinossa Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa säilytettävä pellavakangas, jossa on väitetty näkyvän ristiinnaulitun miehen hahmo. Nykyisin on vallalla käsitys, että esine on keskiaikainen väärennös, radiohiiliajoituksen mukaan noin 1300-luvulta. Jotkut kuitenkin uskovat, että kyseessä on Jeesuksen hahmo, joka on siirtynyt liinaan tämän ylösnousemuksen hetkellä.”

Katolisten pyhäinjäännösten palvonta on ollut osa keskiaikaista kansanuskoa. Jeesukseen liittyvät esineet ovat olleet arvokkaimpia. Yksi niistä on muun muassa Jeesuksen esinahka, joita kuulopuheiden mukaan on olemassa useampiakin.

”Torinon käärinliina on suorakaiteen muotoinen, kooltaan 437 × 111 cm, yhdestä kappaleesta valmistettu pellavakangas, joka on kudottu niin sanotulla kolme-yhteen-kalanruototoimikas-tekniikalla.”

Lähteet: Wikipedia, seura.fi, is.fi

Oli niin tai näin, toisen uskonnon ajatelmia ei pidä lähteä liikaa kyseenalaistamaan. Itse pidän kuitenkin noita Jeesuksen kuvatuksia vähintäänkin kyseenalaisina. Jatkuvasti niiden aitoudesta/epäaitoudesta kuitenkin vatuloidaan. Pitäähän parranpärinää olla.

Finlayson oivalsi alkaa valmistamaan pussilakanoita, aluslakanoita ja tyynyliinoja pellavakankaasta tuolla yllämainitulla kudontatekniikalla. 

Pussilakanoille ja niiden ompeleille annetaan 50 vuoden takuu normaalikäytössä. Ja normaalikäytöksi katsotaan vuodevaatteiden vaihto kahden viikon välein ja niiden pesu 60 asteessa. Lakanoiden nimeksi on annettu Jesus.

Aluslakanalle (joka on nimeltään Maria Magdalena) ei anneta jostain syystä 50 vuoden takuuta. 

Aika hurjan palan on valmistaja haukannut näin pitkän takuuajan myöntäessään. Käytännössä 50 vuoden päästä monikaan lakanan ostaja ei ole enää täällä takuuta lunastamassa, allekirjoittanut mukaan lukien. Lakanoiden ostokuititkin ovat varmaan jo hapertuneet tunnistamattomiksi. 

Olen Finlaysonin kanta-asiakas vai mikälie maanvaiva, kun saan säännöllisesti sieltä sähköistä mainospostia. Jesus-lakanoita tarjottiin huomattavan edullisessa tarjouksessa ja niinpä päätin tilata sellaiset itselleni lahjaksi. Tilasin kaksi pussilakanapakettia, kaksi aluslakanaa ja kaksi ylimääräistä tyynyliinaa. Pirukseen kalliit ne olivat, vaikka alennus oli reilu. Mutta köyhänhän ei kannata ostaa halpaa ja huonoa.

Tätä kirjoitettaessa aloittelen ensimmäistä yötä uusien lakanoiden välissä. Ensin tietysti pesin kaikki pesuohjeen mukaisesti ja mankeloin ne niin sileiksi kuin mahdollista. Pussilakanoissa oli mankelilla tekemistä, niin paksuja ja pitkiä ne ovat.

Myös aluslakanat ovat tavallisia lakanoita selvästi pidemmät, mikä on hyvä asia. Pysyvät paremmin paikoillaan, eivätkä ala heti lepattamaan. 

Monissa nettikeskusteluissa sekä kehutaan että moititaan Jesus-lakanoita ja tyynyliinoja. Kuivausrumpujen sihdit ovat olleet nukkaa täynnä ja joku ihmettelee lakanoiden suurta kokoa. Väristä (valkoinen) tulee myös kieltämättä vähän sairaalafiiwinki, mutta onhan hotelleissakin usein valkoiset lakanat. 

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman tekijän lupaa on kielletty.

Nyt sinä kuolet

Blogipostauksessa 30.3. mainitsin lopussa Kari Hautamäen uudemman kirjan Nyt sinä kuolet, joka liikkuu samassa aihepiirissä ensimmäisen kirjan, Et sinä vielä kuole, kanssa. 

Kirjoittajahan on työskennellyt vuosikaudet ambulanssissa Tukholmassa ja kertoo tässä jälkimmäisessä kirjassaan niistä karmeimmista tilanteista, joissa asiakas kuskattiin pois tapahtumapaikalta useimmiten ruumisautolla joko yhdessä tai useammassa osassa. 

Kuuntelin kirjan Bookbeatistä. Toinen kirja on ensimmäisen toisinto kaikin puolin, kerrotut tilanteet ovat tietenkin toiset ja nimiä ja tapahtumapaikkoja ja muita yksityiskohtia on muutettu siten, ettei kukaan voi tunnistaa niistä itseään. 

Hautamäki antaa kirjassaan hyvän vinkin turistille Tukholmassa. Siellä voi ambulanssia käyttää taksina. Voi soittaa ambulanssin paikalle ja se tulee aina, vaikka olisi vain hyttysen pisto kyseessä. Ja jos asiakas haluaa, että hänet viedään sairaalaan, niin ambulanssihan vie, toisin kuin Suomessa. Koska Ruotsissa se on kansalaisoikeus. Eikä ilmeisesti edes maksa mitään. 

Ruotsissa autetaan ihmiset avuttomiksi. Suomessa pyritään hoitamaan asiakas kotona niin pitkään kuin mahdollista. Joskus siinäkin tapahtuu ehkä jopa ylilyöntejä ja asiakkaat ovat tyytymättömiä, kun eivät pääse sairaalaan, vaikka katsovat sen itse aiheelliseksi.  

Jengiväkivalta on Ruotsin suurissa kaupungeissa, varsinkin Tukholmassa, Göteborgissa ja Malmössä lähtenyt ihan lapasesta. Hautamäen mukaan tilanne on jo toivoton ja paljon pitäisi tapahtua, että voitaisiin palata samanlaiseen pumpuliseen kansankotiin mikä Ruotsi oli vielä 60- ja 70- luvuilla. Käytännössä se on mahdotonta.

Kirjan ulkopuolelta kerrottakoon, että Yle Areenassa nähtävä draamasarja Ohuella langalla liikkuu tässä samassa aihepiirissä. 

Ruotsalaiset joko diskuteeraavat kaikki ongelmat olemattomiksi tai sitten ovat niistä hiljaa, jolloin niitä ei siis ole olemassa. Näin on käymässä jengiväkivallan suhteen, joka lienee suurimmalta osaltaan epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan syytä. Mikä taas on ruotsalaisen yhteiskunnan aikaansaamaa, ei yksistään maahanmuuttajien syytä. 

Suomea ja suomalaisia on varoitettu moneen kertaan joutumasta samalle tielle ja ehkä täällä onkin vähän paremmin onnistuttu kotouttamisessa kuin Ruotsissa. Ainakin toistaiseksi. 

Hautamäen kirja ei välttämättä ole paras mahdollinen iltasatukirja aikuisillekaan, mutta kyllähän se silmiä avaa. Se tuli myös selväksi, ettei kirjoittaja ole kovin lahjakas antamaan rakentavaa palautetta kanssaan toimiville, esimerkiksi kokemattomille työpareilleen tai hätäkeskuspäivystäjille. 

Kaksi tapausta kirjassa on, joissa hän haukkuu edellä mainitut esimerkkihenkilöt niin perusteellisesti, että moni vaihtaisi jo alaa siinä vaiheessa. Mokahan on lahja ja siitä olisi vain otettava opiksi. 

Kuva: suomalainen.com

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ha muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Matkaoppaista ja lentoemännistä

Taannoisella Madeiran matkallamme huomasin, että "isossa kuvassa" otsikossa mainittujen ammattiryhmien taso on laskenut. Tai sitten minusta (meistä) on tullut entistä pahempia pilkunviilaajia.

Toinen matkaopas muisti Cristiano Ronaldon syntymävuoden väärin (tai ei MUISTANUT, paperistahan ne niitä juttujaan lukee, ehkä siellä oli virhe). Huomasin heti, ettei hän voi niin nuori olla (vitsi). Oikea syntymävuosi on 1983, oppaan mukaan 1985. (KORJAUS: oikea syntymävuosi on sittenkin 1985, lukijan huom.) 

Toinen opas sanoi, että nyt menemme 107 metrin korkeuteen. Eikä edes itse huomannut mitään. Mietin, että eipä ole kummoinen korkeus, mutta myöhemmin hän puhui samasta paikasta 1007 metrin korkuisena. Tämä sama opas kertoi itsestään ja harrastuksistaan melkein yhtä paljon kuin lomakohteesta ja bussin ikkunoista aukeavista näkymistä. En olisi välttämättä halunnut tietää. 

Ensin mainittu opas kertoi retkibussin lähtevän hotellin X respan edestä "meren puolelta". No varman päälle pelaajina menimme edellisenä päivänä tutkimaan tarkemmin, missä lähtöpaikka sijaitsee ja totesimme, ettei bussi voi todellakaan lähteä meren puolelta, koska siellä oli hotellin uima-allasalue. Totuus selvisi aika piankin, kyse oli hotellin edessä olevan vilkasliikenteisen kadun merenpuolelta, ei hotellin ja respan meren puolelta. No, ei kaikkea ehkä pitäisi ottaa aina niin kirjaimellisesti.

Joitain muitakin pikku lapsuksia tapahtui, mutta ei oteta nyt niistä, kun en muista kaikkea. Enkä itsekään ole täysin virheetön. Tämä postaus on muutenkin kirjoitettu vähän kieli poskessa.

Harvakseltaan tapahtuvilla lentomatkoillamme Isäntä esittää huumorimielessä tyytymättömyyttään F:n lentoemäntien ulkoiseen habitukseen. Monesti hän on uhkaillut (minulle)  "vaihtaa lentoyhtiötä" tästä syystä. Vrt. niihin, jotka uhkailevat vaihtaa pankkia jostain olemattomasta syystä. Menomatkalle osui tällä kertaa niin nätti ja näpsäkkä lentoemäntä, että Isäntä tuumasi palaavansa samalla lennolla takaisin Suomeen. Ja korostan vielä, että tämäkin on meidän keskinäistä huumoria, jota kenenkään ei pidä ottaa tosissaan. Ihan sama, vaikka lentoemännät näyttäisivät Notre Damen kellonsoittajilta, kunhan hoitavat hommansa asianmukaisesti. Mutta eihän ulkoisesta kauneudesta koskaan haittaakaan ole. 

Siitäpä tulikin mieleeni eräs reissu, kun olin ystävän kanssa muutaman päivän ajan Budapestissa. Samassa hotellissa yöpyi liuta Emiratesin lentoemäntiä. Kaikki olivat lähes sentilleen samanmittaisia, saman ikäisiä, kaikilla oli kauniin punaiseen työasuun tarkalleen sointuvat kynsilakat, kaikilla samanväriset sukkahousut sekä mustat nahkakengät. Hampaat olivat kaikilla tietenkin valkaistut ja kilpailivat valkoisuudessa siinä missä kiiltävät kengät mustuudessa. 

Kaikilla oli lisäksi täsmälleen samanväriset tummanruskeat hiukset ja samanlaiset nutturakampaukset pillerihattujen alla. Oliko heillä kenties oma kampaaja mukana vai olivatko tehneet kampaukset toinen toisilleen? Kengänkorkojen korkeudessa oli ainoat erot. Joillain oli enemmän korkoa kuin joillain toisilla. Mutta ei kai kukaan lentoemännän kenkiä edes huomaa, saati ala korkojen korkeutta vertailemaan. Niin ja olipa heillä kaikilla tietenkin samanlaiset lento- ja käsilaukut, jotka oli varmasti hankittu "firman piikkiin". Melkoisen seulan läpi oli tämä joukko mennyt ainakin ulkonäköominaisuuksiensa osalta. 

Eikä tässä vielä kaikki: lentoemoja tuli hakemaan töihinsä hotellin edestä jono mustia autoja. Jossain päin näköjään vielä panostetaan työntekijöihin. :D. Kaiken tämän huomasimme, koska olimme istahtaneet ystäväni kanssa hotellin aulaan hetkeksi tuumailemaan, mihin  suuntaan seuraavaksi lähtisimme. 

Ja palataan noihin F.:n lentoemäntiin. Paluumatkalle oli värvätty selvästi joku pitkäaikaistyötön tai kymmenen vuotta jo eläkkeellä ollut lentoemo. No ymmärtäähän sen, koska joka alalla on kova työvoimapula. Oli jo iltapäivä ja tukka näytti hänellä olevan vielä ihan ylösnousemuksen jäljiltä. Yhtään hymyä en tämän emon kasvoilta tavoittanut. Ja pahin on tässä: käytävän toisella puolella istuva matkustaja pyysi kahvin sijasta teetä. Tämä lentoemäntä esitteli teevarantojaan näin lausuen: "No mulla nyt ei ole enää kuin tällaista typerää vihreää teetä." Siis typerää vihreää teetä! Aikamoista. Melkein tuli paha mieli, koska itsekin juon aamuisin teetä ja jopa vihreää teetä toisinaan. Nyt ei kyllä huvita enää mikään.  

Oman perheen keskinäiseen huumoriin kuuluu myös, että kun havaitaan joku mitättömän pieni epäkohta jossain asiassa, todetaan, että: "Pitäiskö soittaa?" Siis ensinnäkin: mihin?  Ehkä hätäkeskukseen? (vitsi) 

Siitäpä tuli mieleeni, että hätäkeskuksillehan on oikea maanvaiva ainakin lehtijuttujen mukaan se, että sinne soitetaan ihan toisarvoisista asioista ja oikeasti kuolemanvaarassa olevat ihmiset eivät sillä aikaa saa tarvitsemaansa apua. 

Tästä(kin) asiasta Kari Hautamäki kirjoittaa uudessa kirjassaan Nyt sinä kuolet. Kuuntelin sen äänikirjana lentomatkojen aikana. Hautamäki on aikaisemmin kirjoittanut kirjan nimeltä Et sinä vielä kuole. Senkin olen lukenut/kuunnellut ja kirjoittanut siitä tänne blogiin. Ohessa linkki.

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2022/02/et-sina-viela-kuole.html

Tässä aikaisemmassa kirjassaan Hautamäki kertoo Tukholman ambulanssissa kohtaamistaan tapauksista, joista useimmat selvisivät hengissä. Uudemmassa kirjassaan hän kertoo tapauksista, joista useimmat eivät selvinneet hengissä ja kirja on siten jonkin verran kammottavampi. Tosin aikaakin on kulunut ja Tukholman väkivaltatilanne on raaistunut entisestään. En suosittele heikkohermoisille.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman tekijän lupaa on kielletty.