torstai 25. tammikuuta 2024

Paljon melua tyhjästä



Katsoin netistä ihan varta vasten kuntosaliharjoittelun lomassa sen paljon puhutun tv-haastattelun, jossa haastateltavan paikalla oli ohjaaja Tiina Lymi. 

Hirmuinen meteli ja raakkuminen oli somessa hänen käyttäytymisestään kyseisessä haastattelunpätkässä. No joo, alussa ehkä vähän vilkuili seinille ja nyppi puseroaan. Ja oli ehkä hiukan ylimielinenkin, ihan vähäsen. 

Haastattelijan kysyessä kummasta hän tykkää enemmän, näyttelemisestä vai ohjaamisesta, tuli napakka vastaus, että: ” Enhän mä ole näytellyt kymmeneen vuoteen.” Ekana tuli mieleen, että hän ylensi siinä itseään ohjaajana. Mutta saattoi olla niinkin, että se oli napautus näyttelijöitä värvääville tahoille siitä, ettei keski-ikäisille (ja keskinkertaisille?) naisnäyttelijöille oikein tahdo riittää rooleja. Pitäisi kai olla joku pamelatola, jotta saisi rooleja uusista elokuvista.

Jos ei tätä edellä mainittua älämölöä olisi ollut, en ehkä olisi pitänyt hänen käytöstään mitenkään niin kovin erikoisena. Onhan hän kuitenkin taiteilija eikä meistä ihan tavan tytteleistä ja jampoista ole eikä tule elokuvaohjaajia. Saattoi olla hänellä myös jo vähän väsymystä ja stressin purkautumista, kun vuosien käsikirjoitus- ja ohjaustyö oli vihdoin purkissa ja valkokankaalla. Aikuisroolien esittäjätkin olivat vuoden päivät opetelleet Ahvenanmaan murretta. 

Uskokaa vaan, niin tämä elokuva tulee putsaamaan pöydän, kun tämän vuoden Jussi-patsaita jaetaan. Nimenomaan ohjauksesta ja naispääosasta. Ainakin niistä.

Kuva: Wikipedia

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä



keskiviikko 24. tammikuuta 2024

Myrskyluodon Maija



Myrskyluodon Maija on visuaalisesti upea ja tunnelmaltaan koskettava kertomus. Elokuva onnistuu välittämään meren kauneuden ja samalla kuvaa vahvasti päähenkilön, Maijan, voimakasta luonnetta. Näyttelijäsuoritukset ovat upeita ja elokuvan musiikki täydentää tunnelmaa hienosti. Vaikka tarina saattaa olla tuttu, se on kuitenkin toteutettu taitavasti, tarjoten katsojalle uudenlaisen kokemuksen. Myrskyluodon Maija on ehdottomasti katsomisen arvoinen, erityisesti niille, jotka arvostavat merellistä draamaa ja vahvoja naishahmoja elokuvissa. 

Pääosan esittäjä Amanda Jansson on tuttu ruotsalaisesta poliisisarjasta ”Ohuella langalla”. Myrskyluodon Maijana hänen näyttelijäntaitonsa pääsevät paremmin esiin kuin tukholmalaisena poliisina. 

Elokuva on kertomus paitsi tahdosta, voimasta ja rakkaudesta, myös luonnon ylivoimasta. Ennen kaikkea se on Maijan kasvutarina nuoresta tytönhupakosta vahvaksi ja rohkeaksi aikuiseksi naiseksi, joka ei pelkää tarttua koviinkaan haasteisiin. 

Elokuvan alussa Maija näytettiin vähän liiankin kevytmielisenä, pikkusta vaille vähä-älyisenä. Tosikkona nyt ainakin. Minusta se oli tarpeetonta, mutta Amanda Jansson onnistui siinä hienosti ja hienovaraisesti, ei päästänyt sitä ominaisuutta roolihahmossaan liian yliampuvaksi.

Verrattuna lähes 50 vuotta sitten esitettyyn tv-sarjaan oli elokuvan pääpariskunta, Maija ja Janne, kokeneet nuorennusleikkauksen. Jannekin oli elokuvassa paljon vetävämmän näköinenkin kuin 70-luvulla.Tv-sarjassa Maija vaikutti ikäistään vanhemmalta, melkein nelikymppiseltä. Ainakin 2020-luvun silmin katsottuna. 

Tv-sarja oli tähän elokuvaan verrattuna suorastaan tylsä, mutta onhan toki tekniikkakin kokenut tässä ajassa melkoisen harppauksen. Lisäksi tv-sarjan käsikirjoitus oli tietenkin elokuvan käsikirjoitusta huomattavasti pidempi, mutta päätapahtumat lienevät toteutuneet kohtalaisen samanlaisina. Ohjaaja Tiina Lymi on tehnyt hienoa työtä, kuten kaikki tiimin jäsenet. Ja mistä olivatkin löytäneet niin karun ja lähes puuttoman luodon, jolla elokuva pääosin oli kuvattu.

Elokuva oli koskettava monelta osin ja viimeistään Lasse Mårtensonin samannimisen sävellyksen ensitahdit saivat kyyneleet nousemaan katsojan silmiin. Melkein kolme tuntia kestävä esitys vaati istumalihaksilta paljon, kuten etukäteen arvelinkin. Mutta pitkästymistä ei silti tapahtunut missään vaiheessa, vaikka tempo olikin aika hidas ja ainoa oikea tähän elokuvaan ja se korosti meren ja luonnon keskellä asumisen omaleimaista luonnetta.

Tämän postauksen ensimmäinen kappale oli tekoälyn kirjoittama. 😁 Huomasitko?

Kuva: Finnkino
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty
Ei kaupallista yhteistyötä.

tiistai 23. tammikuuta 2024

Sirdar Haworth tweed


Ihanaa, vapaapäivä keskellä viikkoa! Aloin kutomaan välillä itselleni jotain. Puikot ovat suihkineet tähän saakka enimmäkseen lastenlapsille ja ukrainalaisille. 

Mutta nyt tilasin itselleni langat ja ohjeen punaiseen raglanhihaiseen villapaitaan nettikaupasta. Kuvassa takakappaleen alku näyttää pelottavan isolta. Mutta paidasta pitääkin tulla väljä ainakin ohjeen kuvan perusteella. 

Lanka on otsikossa mainittu 50% prosenttinen merinovillalanka. Toinen 50% on polyamidia. Käy kuulemma sukkalangaksikin, mutta mielestäni se on siihen tarkoitukseen liian hintavaa. 

Sukkia olen tehnyt Novitan 7 veljeksestä, joka on ilmeisesti poistumassa valmistuksesta (?). Mistähän sitten saa kohtuullisen hintaista sukkalankaa esim. sotilaiden sukkiin? En mitään Nalle-lankaa aio niihin laittaa. Pitänee kaivella nettiä taas. 

Joskus muinoin varsinaista harmaata sukkalankaa myytiin isoissa vyyhdeissä, mitkä piti itse kääriä kerälle. Siihen tarvittiin joku avuksi pitelemään sitä vyyhteä. Muistan, että naapurin paljon kutovilla mummoilla oli sellainen puinen, pyörivä häkkyrä, johon sai vyyhden laittaa ja kerän kääriminen yksinkin onnistui hyvin. 

Tämä lanka on tilattu Käsityöliike Anjalinin nettikaupasta. Samasta paikasta tilasin toisetkin langat samaa merkkiä, mutta eri värejä, kirjoneulejakkuun. Sen projektin aloitan ehkä vielä tänä talvena. En ole koskaan tykännyt tehdä kirjoneuletta, se on minulle liian hidasta näpertämistä. Jos nyt yrittäisin taas. 

Illalla menemme Isännän kanssa katsomaan Myrskyluodon Maijaa. Siinä on istumalihakset kovilla, kun näytös kestää 2 tuntia 44 minuuttia. Ja alkumainokset ja leffapeli mukaan luettuna varmaan kolme tuntia. 

Viimeksi voitin leffapelistä palkinnon, mutta en muistanut lunastaa sitä, joten Finnkino teki voittoa silläkin rahalla. Silloin käytiin katsomassa Kuolleet lehdet, joka menee siellä vieläkin ja kannattaisi katsoa vaikka uudestaankin. Ensi yönähän selviää, pääseekö se Oscar-ehdokkaaksi. 

Maijasta kirjoitan tänne, kunhan ehdin. 

 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä. 


maanantai 22. tammikuuta 2024

Taktinen äänestäminen



Kyllä ei jaksa muuta kuin ärsyttää nämä löpinät taktisesta äänestämisestä. 

Jos itse äänestäisikin ”taktisesti”, niin mistä sen voi tietää tai edes aavistaa, miten ne kolme miljoonaa muuta äänestää? Taktiikalla tai ilman. Ihan turhanpäiväistä jossittelua. 

Ja sekin, että kauhistellaan, että ”Voi kamala, nyt se Halla-aho voi päästä toiselle kierrokselle! Tai Haavisto!! Hyi!! ”

Kansa saa sellaisen presidentin, kuinka on äänestänyt. Ja pulinat pois. Oli lopullinen valinta sitten kuka tahansa. 

Kaikilla ehdokkailla on vahvuutensa ja heikkoutensa, kukaan ei ole täysin optimaalinen tapaus. Valitse sitten niistä. Parilla viime kerralla oli paljon helpompaa. 

Minä kävin ennakkoäänestämässä heti ekana päivänä. Ehkä äänestin ”taktisesti”, ehkä en. Mutta nyt syön lämppäriä niin kuin kuvasta näkyy. 

Gluteeniton kaurapalaleipä alla, Alentaja-margariinia, Koskenlaskijaa, umamia, juustoraastetta (punaleimaista emmentalia). Pizzamaustetta olis voinut laittaa, mutta se peittäisi tuon umamin maun. 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Härkäpapu-tattikeitto



No nyt on hyvää! 

Tämä on vähän semmonen pakastimensiivoussoppa. Pakkasessa on nimittäin jo pitkään odotellut käyttöä paketti härkäpapuja. Tänään keksin laittaa osan siitä tattikeiton joukkoon. Ja tattejahan on pakastimessa jonkin verran, kun viime kesä/syksy oli niin hyvä vuosi sienestäjälle.

Tarkkoja määriä en tähän osaa sanoa kuin ruokakerman määrä, jota laitoin 2dl. Muuta rasvaa en sitten käyttänytkään. 

Muut ainekset:
Pieni sipuli
Pakastettuja tatteja n. 4dl
Härkis-pakkauksesta ehkä noin 1/3 osa
Vettä pari desiä
(Ruokakermaa se 2dl, joka mainittu edellä)
Jauhoja suurustukseen
Valkopippuria
Kasvis- tai kanafondia loraus
Tarvittaessa suolaa

Kattilaan pilkotut sipulit, sienet, valkopippuri ja härkikset sekä kuuma vesi. Anna kiehua muutama minuutti hiljakseen.  Tee suuruste jauhoista ja vedestä ja lisää sitä keitokseen niin, että siitä tulee paksuhkoa. Anna kypsyä pari minuuttia. Lisää vielä ruokakerma ja anna kiehahtaa. Ota kattila pois levyltä ja lisää loraus kasvisfondia. 

Minulla sattui olemaan vain kanafondia, laitoin siis sitä. Tarvittaessa voit lisätä suolaa, kun keitto on lautasella. Ja sitten ääntä kohti. 

Sientennja sipulin suutuntuma oli mukava, mutta härkiksen ei niinkään. Sitä ei pidä jättää kovin isoiksi paloiksi, vaan pilkkoa sekin pieniin osiin.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

tiistai 2. tammikuuta 2024

Kytäjän kartanon kolmoissurma



Toimittaja Niko Jutilan kirjoittama Kytäjän kartanon kolmoissurma on yksityiskohtaisesti kerrottu tosielämän murhakertomus.

Hyvinkäällä sijainneen Kytäjän kartanon silloinen nuori isäntä surmasi viidellä laukauksella hänen mailleen telttailemaan tulleet nukkuvat teinipojat. 

Kirjassa kerrotaan kaikkien poikien taustoista ja perhe-elämästä sekä kartanon ja sen isännän historiasta.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen toimittaja ja sen huomaa. Asioista on otettu selvää ja kerronta etenee selkeästi ja loogisesti ja pitää lukijan otteessaan. 

Tarina on tietysti äärettömän surullinen ja tapahtuma tuhosi paitsi kolmen nuoren miehen elämän, myös lopulta koko Kytäjän kartanon sekä isännän perhe-elämän ja myöhemmin isännän itsensäkin oman käden kautta pian vankilasta vapauduttuaan. 

Tämän telttasurmajutun ja muutaman vastaavanlaisen luettuani ymmärrän nyt, miksi omat vanhempani pitivät ehdottoman kiellettynä lähteä telttailemaan yhtään mihinkään milloinkaan. Silloin oli kohtalaisen tuore tapaus myös Bodomin järvellä tapahtunut usean nuoren telttasurma. 

Eipä silti, ei ollut telttaakaan eikä muutakaan telttailuun tarvittavaa varustetta. Enpä ole aikuisiälläkään tuntenut minkäänlaista vetoa teltassa tai muualla luonnonhelmassa yöpymiseen. Ehkä syynä voi olla joku korostuneen voimakas itsesuojeluvaisto. 

Kirja on uusi, julkaistu vasta marraskuun alussa vuonna 2023. Kuuntelin sen äänikirjana Bookbeatista. 

Kuva: Suomalainen kirjakauppa

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä.



maanantai 1. tammikuuta 2024

Millaista on olla koira?


Tällä hetkellä en tiedä parempaa tapaa viettää joutilasta aikaa kuin kuunnella äänikirjoja ja tehdä samalla käsitöitä. Lähinnä siis kutomista, jota myös neulomiseksi kutsutaan. No tietysti perheen ja erityisesti lastenlasten kanssa vietetty aika menee kaiken edelle. 

Kirjoja kuunnellessa on syntynyt taas pieni korillinen sukkia ja pipoja eri kokoisina, vauvojen junasukista ja pipoista isokokoisiin miesten sukkiin. Ensin mainitut menevät luultavasti paikallisten vähävaraisten perheiden käyttöön ja isot sukat ja aikuisten pipot toimitan jotain reittiä pitkin Ukrainaan.

Joulun aikoihin olen ahminut Bookbeatista useita kirjoja, joista on jo kirjoitettava välillä tänne blogiin niin kauan kuin niistä vielä jotain muistan. 

Helena Telkänrannan kirjoittama kirja ”Millaista on olla koira” on ollut yksi mielenkiintoisimmista kuunneltavista. 

Helena Telkänranta (ent. Tengvall, s. 1965) on suomalainen tiedeviestintä- ja tutkimusyritys Arador Innovations Oy:n[1] perustaja ja toimitusjohtaja. Hänet tunnetaan myös tietokirjailijana, jonka erikoisala on eläinten käyttäytymis- ja kognitiotiede. Koulutukseltaan hän on biologiWikipedia.

Aikaisemmin blogissamme on arvioitu saman kirjoittajan kirjaa nimeltään ”Millaista on olla eläin”. Se olisi pian vuorossa kuuntelulistallani. 

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2023/03/millaista-on-olla-elain.html

Millaista on olla koira? Koiranomistajana olen vielä suht koht noviisi, ensimmäinen koirani/perheen yhteinen koira hankittiin vuonna 2002. Pian hänen poistumisensa jälkeen hankittiin nykyinen koiramme, joka täällä blogissa tunnetaan ”salanimellä” Haukkuli. 

Näiden parinkymmenen vuoden koiranomistajavuosieni perusteella voin kertoa, että kirjassa oli paljon tuttua ja paljon oli uuttakin. Sanotaan esimerkiksi, etteivät koirat opi ymmärtämään sanojen merkitystä, mutta omien havaintojeni sekä kirjan mukaan näin ei suinkaan ole. 

Koirat ovat myös mestareita tekemään päätelmiä omistajansa/omistajiensa aikeista varsinkin silloin, kun ihminen on lähdössä jonnekin tai suunnittelee jotain muuta, millä on koiralle merkitystä. Esimerkiksi meillä Haukkuli tulee nuuhkimaan Isännän housunlahkeita, kun hän vaihtaa vaatteita ja on lähdössä esimerkiksi kauppaan. Haukkuli erottaa kirjaimellisesti ostohousut kotihousuista. 

Kirjassa on kerrottu paljon myös eri rotujen jalostuksesta ja perinnöllisistä ominaisuuksista, jotka usein ovat vuosikymmenien jalostuksen tulosta. Kaikkien koirien esi-isähän tunnetusti on susi. Sillä on tietenkin tallella kaikki suden käyttäytymispiirteet, mutta suurimmasta osasta koirarotuja ominaisuuksia on jalostuksella karsittu pois. Tosin siinä on suuriakin eroja eri rotujen, sukuhaarojen ja saman rodun yksilöidenkin välillä.

Esimerkiksi lintukoirat ja muut noutajat mielellään kanniskelevat suussaan kaikenlaista mielenkiintoista, mutta eivät lainkaan tunne tarvetta sen raatelemiseen, syömisestä puhumattakaan. Oma lukunsa ovat myös erirotuiset paimen- ja karjakoirat, jotka eivät näe lammasta tai muuta karjaa saaliseläiminään. 

Terriereissä on kirjan mukaan koiraroduista eniten jäljellä suden ominaisuuksia. Se ei ole mikään yllätys tämän noin 20 vuoden jälkeen, minkä ajan terrieri on ollut meillä perheenjäsenenä. Haukkulikin on aika peto jos niikseen tulee. Voisin myös hyvin kuvitella, että jos se pääsisi karkuun, se villiintyisi muutamassa tunnissa.

Labradorinnoutaja taas on rotu, josta eniten on karsittu pois suden ominaisuuksia. Niinpä se onkin suosituin koirarotu ainakin Suomessa vuodesta toiseen ja sopii hyvin myös lapsiperheisiin ja palveluskoiraksi.

Myös hajuaistin osalta eri koiraroduilla on eroja ja tätä ihminen tietysti pystyy hyödyntämään käyttökoirarotuja ja -yksilöitä valitessaan. 

Jos jokin kirja kannattaa lukea ennen mahdollista koiran hankintaa perheenjäseneksi tai joksikin työkoiraksi, niin se on tämä kirja. 

Työkoirahan on alun perin Haukkulinkin rotu eli australianterrieri. Ausseja on käytetty Australian karjatiloilla poistamalla pihapiiristä pieniä jyrsijöitä ja kaiketi vähän isompiakin. Ja myös karjan paimentamiseen ausseja on ilmeisesti käytetty. Aussi on myös hyvä vahtikoira. Sen yksi ominaisuus ja tehtävä on ilmoittaa isäntäväelle kaikesta tavallisesta  poikkeavasta, mitä se havaitsee reviirillään. Sen vuoksi australianterrieriä en voisi kuvitellakaan kerrostaloon. Sen rodulle ominaista ilmoittamisen tarvetta olisi ja on mahdoton koulutuksella saada siitä pois. Ja jos saisikin, niin se varmasti kärsisi siitä.  

Eniten Haukkulia kiinnostaa meidän kiinteistöllä selvästikin pienten jyrsijöiden kulkureitit, joita ilmestyy talon kivijalan tuntumaan varsinkin syksyisin. Oravat ja jänikset sitä ei juurikaan kiinnosta. Yllättävän mielellään se lähtisi takapihalla hiipivien metsäkauriiden perään, jos sen vain päästäisi takaovesta ulos. Siinä kohtaa karjakoiravaihde menee päälle ja se haluaisi paimentaa ne pois omalta tontiltaan. 

Kuva: Adlibris

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä


torstai 28. joulukuuta 2023

Vilja Eerika


Tästä hirvittävästä perhetragediasta kertovaa kirjaa on arvioitu täällä blogissamme jo kerran aikaisemmin noin kolme vuotta sitten, kun kirja oli juuri julkaistu. 

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/12/eerika.html

Kirja osui silmiini Bookbeatissä ja kuuntelin sen vasta nyt, vaikkei se mitään viihdettä olekaan. Kirjahan kertoo toukokuussa vuonna 2012 isänsä ja tämän naisystävän toimesta raa’alla tavalla surmatusta 8-vuotiaasta tytöstä. Kirja kertoo pääasiassa lapsen ja hänen perheenjäsentensä elämästä ennen tuota hirviömäistä tekoa, jonka useimmat varmasti muistavat.

Jälkiviisaana on niin helppo olla, siksi vähän tuntuu häpeälliseltä kirjoittaa ajatuksia kirjassa kerrotuista tapahtumista näin jälkikäteen. 

Vilja Eerikahan oli isänsä Toukon ja äitinsä Maaritin lapsi, joka oli päätynyt isälle ja tämän uudelle naisystävälle isän yksin huollettavaksi. Naisystävä         ”Nadja” ei ollut Vilja Eerikan laillinen huoltaja. 

Nadja esiintyi väärällä nimellä ja kansalaisuudella ja ammattikin oli ilmeisesti hihasta tempaistu. Hän oli mielestään ranskalais-marokkolainen aivokirurgi. Ulkonäöltään hän oli kuitenkin hyvinkin suomalainen ja oikealta nimeltään Sirpa Laamanen. Muitakin keksittyjä asioita liittyi hänen menneisyyteensä. 

Vilja Eerika oli lastensuojelun ja sosiaalihuollon kanta-asiakas ja hänestä oli tehty useita lastensuojeluilmoituksia. Äiti Maarit sai tavata tytärtään vain valvotuissa olosuhteissa, vaikka hänen elämänsä ongelmat olivat ilmeisesti lopulta pienempiä kuin isän ja Nadjan. 

Isän ja Nadjan luona Vilja Eerikalle ilmestyi mustelmia ja muita pahoinpitelyn jälkiä, käytösongelmia ja myöhästymisiä koulusta. Kirjassa kerrottiin, miten nämä syntyivät. Sekä Vilja Eerika itse, että Touko-isä ja Nadja valehtelivat järjestelmällisesti kaikesta, mikä liittyi pahoinpitelyjälkiin.

Sosiaali- ja muiden viranomaisten, kouluterveydenhuollon ja opettajan sinisilmäisyys ja herkkäuskoisuus hämmästyttää lukijaa. Lukuisissa tapaamisissa ”kirjattiin ylös” asioita, tehtiin muistiinpanoja ja sosiaalitädit vilkuilivat toisiaan. Epäilyttävältä Nadjalta pyydettiin kuukausikaupalla selvitystä henkilöllisyydestään, jonka toimittamista hän vitkutteli. Hän myös väitti olevansa raskaana ja odottavansa nelosia. 

Kun ”raskautta” oli kestänyt jo 11 kuukautta, ei vieläkään ryhdytty mihinkään radikaalimpiin toimenpiteisiin Nadjan suhteen, jota tituleerattiin jopa äitipuoleksi, vaikka hän oli ”statukseltaan” vain Toukon naisystävä. Lopulta monikkoraskautta oli jo kestänyt vuosia, eikä vieläkään viranomaisista kukaan kyseenalaistanut Nadjan ja Toukon mielenterveyttä.

Viranomaiset eivät saaneet/viitsineet/halunneet/voineet nostaa kissaa pöydälle, vaikka perheen tekemisissä oli enemmän epäselvyyksiä kuin selvyyksiä. Myös Touko oli tahdoton nyhverö ja kykenemätön huolehtimaan lapsensa eduista. Hän antoi Nadjan kohdella lastaan omalla oudolla tavallaan pystymättä puuttumaan yhtään mihinkään. 

Molemmat olivat/ovat ilmeisesti persoonallisuushäiriöisiä, mutta Vilja Eerikan hyvinvoinnin varmistamiseksi eivät ammattilaiset riittävästi puuttuneet. Teostaan kumpikin sai myöhemmin oikeudenkäynnissä elinkautisen. Nadja vapautunee vankilasta vuonna 2024. Touko on tiettävästi ehtinyt jo kuolla.

Lapsihan on tunnetusti taipuvainen olemaan loputtoman lojaali vanhemmilleen, vaikka häntä kohdeltaisiin kuinka huonosti tahansa. 

Tämän tapauksen seurauksena eri viranomaisten keinoja puuttua perheiden pahoinvointiin on tiettävästi parannettu. Mutta lapsen brutaali murha oli sen hinta.

Kuva: Suomalainen kirjakauppa

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä. 

maanantai 25. joulukuuta 2023

Antti Hurskainen: Suntio


Kuunneltuani joulupäivänä Bookbeatista vielä yhden tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandiaehdokkaista, tulin siihen tulokseen, että tämä Antti Hurskaisen kolmas romaani olisi ansainnut Finlandiapalkinnon ennemmin kuin Sirpa Kähkösen 36 uurnaa.

Pienessä seurakunnassa työskentelevä suntio Turtola käy keskusteluja alkoholisoituneen kirkkoherran kanssa, hoitaa lastaan yksinhuoltajana ja kuljettaa häntä päiväkotiin. Hän hautaa seurakuntalaisia yhdessä entisen Turun kristillisen opiston opiskelutoverinsa, hautausurakoitsijan kanssa. Lapsuuden perhe on hajonnut, vanhemmat eronneet ja sisarukset muuttaneet muualle. 

Tytär Monika sairastuu vakavasti. Sitten tapahtuu kaamea rikos. Syyllinen saa elinkautisen ja joutuu Sukevalle sen istumaan ensikertalaisena. 

Sieltä hän kirjoittaa useita kirjeitä muun muassa entiselle esimiehelleen, entiselle puolisolleen, entisille  työkavereilleen, isälleen ja entiselle kodilleen. 

Kirja sisältää paljon teologista pohdintaa ja kyseenalaistaakin. 

Turtola mainitsee heti kirjan alussa, että suntio on uskon ammattilainen. Ehkä on, riippuen seurakunnasta. Mielestäni suntio on monen muun asian ammattilainen, mutta ei ensimmäiseksi uskon. Sitä varten ovat papit, diakonit ja muut teologisen koulutuksen saaneet. Mutta se ei ole olennaista.

Turtolan kirjeistä jää väistämättä vähän besserwisser -fiilinki. Mutta tämähän onkin romaani, ei elämänkerta eikä edes perustu tositapahtumiin (?). Siksi ihmettelinkin, mistä kirjailija ammentaa tällaista tarinaa. Mutta kirjailijat on.

Kuva: Siltalapublishing

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä.

lauantai 23. joulukuuta 2023

36 uurnaa


Pidän kirjoista, joista selviää heti alussa, mistä kirjan nimi on peräisin. Joitakin kirjoja saa lukea loppusivuille asti, ennen kuin jostain lauseesta selvästikin on muodostunut kirjalle nimi.

Tästä kirjasta opin myös tietämään nimen tietynlaiselle kuviolle, jota aina välillä näkee vaatteissa, lähinnä ehkä kangaspaidoissa, huiveissa tai hameissa. Olen sanonut sitä (vain Isännän kuullen) siittiökuvioksi. 

Kangaspala on kuin näkymä siittiötutkijan mikroskooppinäkymästä. Kirjassa mainittiin paisley-kuvio ja minähän heti googlettamaan, miltä semmoinen näyttää Googlen kuvassa. No siittiökuviohan se siinä! Ihanaa, nyt silläkin on nimi. Kirjoja lukemalla oppii paljon uusia, yllättäviäkin asioita. (Tällä tarinalla ei ole tarkoitus vinoilla tai halventaa kirjaa, vaan harjoittaa itseironiaa).


Tämä kirja on Bookbeatissa toistaiseksi vain e-kirjana, ei siis ainakaan vielä äänikirjana ja hyvä niin. Teksti on niin tiivistä ja kiinnostavaa, että jokainen kappale, lause ja sana on tärkeä. Pitää lukea tarkasti ja ajatuksella. Mitään diipadaapaa ei ole. Tätä en kuuntelisi esimerkiksi kuntosalilla, jossa olen alkanut kuunnella klassista musiikkia, piano- tai viulumusiikkia mieluummin kuin jotain ”treenibiisejä”.

Pikkuhiljaa tiettyjä esineitä läpi käymällä kirjoittaja keskustelee jo edesmenneen äitinsä kanssa ja tulee samalla hienolla tavalla kertoneeksi äitinsä, ja myös hänen vanhempiensa elämäntarinan. Varsin pitkään keskustelu jatkuu äidin kautta äidinäidistä ja -isästä. Vasta puolivälin jälkeen päästään kunnolla äidin kimppuun.

Jossain puolivälin tienoilla tapahtuu myös tekstin jonkinlainen ”löystyminen”. Se ei ole enää niin otteessaan pitävää kuin alkupuolella. Puolivälin paikkeilla ja lopussa on tekstiä, jonka ajatuksesta en ihan saanut kiinni. Mutta hyvä kirja kaiken kaikkiaan. Ei ole huono joululahjaksi. Ei ihan kaikkien aikojen kaikkein paras kirja minun makuuni, mutta ansaitsee
Finlandiansa. 

Kuvat: Adlibris ja Pixabay
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 
Ei kaupallista yhteistyötä.