Kuunneltuani joulupäivänä Bookbeatista vielä yhden tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandiaehdokkaista, tulin siihen tulokseen, että tämä Antti Hurskaisen kolmas romaani olisi ansainnut Finlandiapalkinnon ennemmin kuin Sirpa Kähkösen 36 uurnaa.
Pienessä seurakunnassa työskentelevä suntio Turtola käy keskusteluja alkoholisoituneen kirkkoherran kanssa, hoitaa lastaan yksinhuoltajana ja kuljettaa häntä päiväkotiin. Hän hautaa seurakuntalaisia yhdessä entisen Turun kristillisen opiston opiskelutoverinsa, hautausurakoitsijan kanssa. Lapsuuden perhe on hajonnut, vanhemmat eronneet ja sisarukset muuttaneet muualle.
Tytär Monika sairastuu vakavasti. Sitten tapahtuu kaamea rikos. Syyllinen saa elinkautisen ja joutuu Sukevalle sen istumaan ensikertalaisena.
Sieltä hän kirjoittaa useita kirjeitä muun muassa entiselle esimiehelleen, entiselle puolisolleen, entisille työkavereilleen, isälleen ja entiselle kodilleen.
Kirja sisältää paljon teologista pohdintaa ja kyseenalaistaakin.
Turtola mainitsee heti kirjan alussa, että suntio on uskon ammattilainen. Ehkä on, riippuen seurakunnasta. Mielestäni suntio on monen muun asian ammattilainen, mutta ei ensimmäiseksi uskon. Sitä varten ovat papit, diakonit ja muut teologisen koulutuksen saaneet. Mutta se ei ole olennaista.
Turtolan kirjeistä jää väistämättä vähän besserwisser -fiilinki. Mutta tämähän onkin romaani, ei elämänkerta eikä edes perustu tositapahtumiin (?). Siksi ihmettelinkin, mistä kirjailija ammentaa tällaista tarinaa. Mutta kirjailijat on.
Kuva: Siltalapublishing
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty.
Ei kaupallista yhteistyötä.
