Rikkaruoho - viimeinen kirje isälle

Aloitin kerrankin kirja-arvioinnin kirjoittamisen yhtäaikaa kirjan lukemisen kanssa enkä vasta sitten, kun kirja on jo luettu. Otto Gabrielssonin kohukirjaa isästään Jörn Donnerista piti jonottaa kirjastosta viikkotolkulla, niin haluttu se on. Otto kirjoittaa kirjettään isälleen päiväkirjamaisesti tämän ollessa vielä elossa. Niin kirjoitan myös tätä postausta lukemisen edistyessä. 

Otto purkaa katkeruutta biologista isäänsä kohtaan ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Isän ja pojan tapaaminen tukholmalaisen hotellin kahviossa: ”Sitten tulit alakertaan, kumarana mutta yhtä kauhistuttavana kuin aina.”

Isällä ei koskaan ollut tarpeeksi aikaa ja huomiota annettavaksi Otolle, joka oli toinen hänen avioliittonsa aikana sen ulkopuolella syntyneistä lapsista. ”Olen surullinen, että kirjoitit minun olevan erehdys.”  ”Kuin olisi menettänyt isänsä. Kuinka voi menettää jotakin mitä ei ole koskaan ollutkaan?” Isän hautakiveen pitäisi Oton mielestä kaivertaa: ”VARATTU - ÄLÄ HÄIRITSE”. 

Tottuuko lukija näihin katkeriin sanoihin vai lievittyykö katkeruus pohdinnaksi alun shokin jälkeen? Se jää nähtäväksi.

”Monet ovat mieluummin tekemisissä rikkaiden ja menestyneiden kanssa. Siten voi teeskennellä onnistuneensa itsekin elämässään.” Oivalluksia ja ääneen kirjoitettuja totuuksia löytyy ja riittää.

Otto kirjoittaa, että kirjoissaan Jörn Donner toistaa itseään. ”Kun on kirjoittanut jotakin, sitä jumiutuu kognitiivisesti samoille urille.” ”Et halua, että suorituksiasi arvostellaan, ... koska et kykene aitoon itsereflektioon. Et siis ole näyttelijä, vaan aidosti arvostelukyvytön.” 

Tuon kognitiivisesti samoille urille jumiutumisen ymmärrän täysin ja bloggaajana niin tuppaa usein käymään itsellekin.

Kirjoittajasta huomaa, että hän on kirjailijan jälkeläinen. Sanan säilä on todellakin hallussa. Miten osuvasti Otto osaa sanoillaan sivaltaa. Erityisesti kappaleessa, jossa hän kuvailee isänsä vaimoa verraten hänen habitustaan erääseen lintulajiin. ”Minä en mielelläni pilaile eläinten kustannuksella.” Välillä lukijaa naurattaa.

Toinen ilta Otto Gabrielssonin seurassa. Enimmäkseen tuntuu pahalta lukea tätä äärimmäisen katkeraa vuodatusta. Katkeruus on varmasti aiheellista eikä sitä ole syytä epäillä. Isä-Donner on ilmeisesti ollut täysi paskiainen ja kusipää. Kirjoittaja suorastaan tuohtuu, välillä taas kirjoittelee niitä näitä. Eikö hänellä ole puolen vuoden aikana ollut muuta ajateltavaa? Eikö jo lähes nelikymppisenä voisi päästää irti ja mennä eteenpäin? En jaksa enää tehdä kirjasta niin tarkkoja havaintoja ja muistiinpanoja kuin eilen tein. Alkaa ahdistaa.

En puolustele ketään, mutta ihmettelen. Otto G. opiskelee psykologiksi, mutta ei pysty antamaan yhtään armoa isälleen, joka on itsekin jäänyt kokonaan isättömäksi jo 2-vuotiaana tämän kuoltua. Kliseisesti sanottuna häneltä (Jörkalta) on puuttunut isyyden malli. Vai puuttuuko hänen tunne-elämästään sitten joku isyys-palanen? Tuskin hänkään ilkeyttään pystyy noin huonoon isyyteen kuin Otto kirjassaan antaa ymmärtää. Ehkä hänellä on syynsä tai sitten kyse on jostain henkisen kehityksen keskeneräisyydestä tai tunne-elämän vajavaisuudesta.

Otto mainitsee omat mielenterveysongelmansa, mutta ei avaa niitä tarkemmin. Sairaus sekä koulutus varmaan vaikuttavat kaikkeen siihen, miten hän kokee isäsuhteensa ja toisaalta miten hyvin hän purkaa tuskaansa kirjoittamalla. Ja miten hän pohtii isänsä suhtautumista ”oikeisiin poikiinsa”, jotka myös tulevat perimään isänsä omaisuuden. Mutta ei se ole näiden kahden ”oikean” pojan syytä. Heillä lienee erilainen suhde isäänsä.

Nimityksiä, joita Otto käyttää isästään: suomenruotsalainen teinipoika, kehno saksalainen pornotuottaja, paskakasa.

Kolmas päivä Otto Gabrielssonin seurassa. En vieläkään tiedä, onko tämä hyvä kirja vai ei. Tosi mielenkiintoinen, mutta samalla synkkä ja ahdistava. Olisi hyvä tietää myös vastapuolen näkemykset, ajatukset ja argumentit. Mutta se ei ole mahdollista. Oton mielestä isällä ei ollut sielua eikä hän ”tarvinnut happea”. Olisiko kuitenkin mahdollista, että isä silti rakasti Ottoa, mutta oli kyvytön tuomaan asiaa esille siten, että se olisi tullut pojalle selväksi. Olihan heillä kai ollut hyviäkin hetkiä. 

Ottoa kaivelee kovasti, että isä on aikanaan tunnustanut lapsensa, tosin vasta vuosien kuluttua syntymästä. Samalla isä on kieltäytynyt maksamasta elatusmaksuja ja vaatinut Oton äitiä salaamaan hänen isyytensä. Tämän hän oli tehnyt oman taiteellisen uransa vuoksi. Kannattaako silti tuntea kaikki tämä viha biologista isäänsä kohtaan? Jättäisi vihaamatta niin kovasti ihan vaan itsensä ja oman potentiaalisen vatsahaavansa vuoksi. ”....kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jos joudun helvettiin, tiedän, että olet siellä odottamassa.”

Isä-Donnerin suhteen mietin sitä, että miten jollain on ”varaa” hukata ja hyljätä yksikään jälkeläisensä tällä tavalla. Joukossamme on niin paljon niitä, joille Luoja ei ole suonut yhtään lasta hartaista toiveista huolimatta. Ja tällä suomenruotsalaisella ukolla niitä on kuusi, joista vain kahta hän pitää ”oikeina” lapsinaan. Kun ainoa tytär Susanna kuoli, isä ei mennyt edes hänen hautajaisiinsa ja haukkui tyttärensä julkisesti alkoholistiksi. Isä-Donner ei eläessään oivaltanut, miten suuri lahja ja kallis aarre oma lapsi on. 

Isä ei ehtinyt saada poikansa pitkää kirjettä ennen kuin nukkui pois. Oliko se edes kirjoittajan tarkoituksenakaan. Hiukan irvokasta on luetuttaa kirjettä, näinkin intiimiä tiedonantoa, meillä muilla, asiaa tuntemattomilla. Isällä ei ole enää mahdollisuutta puolustautua erehdykseksi nimittämänsä pojan syytöksiä vastaan julkisesti eikä yksityisesti. Ja olisiko sitä edes tehnytkään, vaikka olisi elossakin. Tiesikö hän edes, mitä Otto lopulta tunsi isäänsä kohtaan? Minkä verran Oton mielenterveysongelmat ovat luoneet katkeruutta ja vaikuttaneet lopputulokseen?

Tämä on kirja, jota ei pysty lukemaan kovin pitkään yhdellä kertaa. Lukija löytää itsensä toistuvasti selailemasta puhelinta, kurkkimasta jääkaappiin tai ulos ikkunasta, puuhailemasta jotain pientä kotiaskaretta tai rapsuttelemasta koiraa tai puolisoa. Tai täydentämästä tätä postausta. 

Lainasin kirjastosta myös Jörn Donnerin kirjoittaman Pikku Mammutti -nimisen kirjan, johon Otto monesti omassa kirjassaan viittaa. Se sisältää päiväkirjamaisia merkintöjä Jörn Donnerin elämästä usean vuoden ajalta. Täytyy sanoa, että en jaksanut lukea sitä alkua pidemmälle. Selailin sen läpi enkä ainakaan tästä kirjasta onnistunut löytämään sitä kohtaa, missä Donner nimitti poikaansa rikkaruohoksi. Kun ei ole aikaisemmin tullut edes mieleen lukea mitään Jörn Donnerin kirjoittamaa kirjaa, niin eipä tämäkään kummoiselta vaikuttanut. Ketä kiinnostaa jonkun suomenruotsalaisen äijän päiväkirjajorinat, vaikka onkin kansanedustaja ja sairastaa syöpää? Ei ainakaan minua. Anteekksshh!

Enpä ole sitäkään tiennyt, että bandana-huivin värillä voi ilmaista kiinnostustaan erilaisiin seksuaalisiin perversioihin. Googlettamalla selvisi eri värien merkitys. Itse olen omalla huivillani ja värilläni tietämättäni ilmaissut muun muassa, että ”kaikki käy”. En tosin koskaan ole pitänyt huivia takataskussa ja olen ihan vaan tavallinen heteronainen. Nyt meni huivivarasto uusiksi. Aina oppii uutta, joskus ehkä jotain hyödyllistäkin, kun lukee kirjoja.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan kannet. Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja käyttäminen ilman lupaa on kielletty.