 |
| Huhtikuun valo paljastaa liikaa. |
Minun piti kirjoittaa tämä postaus jo marraskuussa, kun monet kanssaihmisistä kärvistelivät pimeyden kourissa. Kun useimmille se kamalin kuukausi iski päälle ja heitti mustan viitan maisemaan ja mieleen. Pienen valoisan ajan taivas oli betonin harmaa eikä maa jalkojen alla tarjoillut kuin mustaa asfalttia tai kuraisia polkuja. Valon pilkahdukset olivat pieniä ja lyhytkestoisia, viistoja ja vaisuja. Sade tuli vetenä ja vaakasuoraan. Tuuli repi päästä hupun ja melkein hiuksetkin. Öisellä taivaalla ei paistanut täysikuu eikä iltaisin loistanut tähtitaivas, pilvirintama synkensi taivaan kellertävän harmaalla muodostelmalla.
Olinko minä alamaissa? En ollut. Enkä ymmärtänyt muiden tuntemuksia masentavasta marraskuusta. Kun syyspäivän tasauksen jälkeen päivä otti ripeämpiä askeleita pimeyttä kohti, minä vain nautin. Ilakoin ja riehaannuin. Jäi siksi tämä alakulon postauskin kirjoittamatta. Kaivoin kynttilöitä ja lyhtyjä esiin ja istuin niiden loimussa kuunnelleen sateen ropinaa ja tunnelmoin villasukat jalassa. Mitä pimeämpää sen parempaa. Mitä kovempaa sateen ropinaa, sen ihanampaa. Ulkona lenkkeillessäni tuuli heitti minua milloin etu- ja milloin takakenoon. Hiukset karkasivat hupun alta ja sadepisarat loistivat silmälasien pinnalla kuin tuhat pientä timanttia. Kotiin palattuani keitin kupillisen kuumaa chai lattea ja notkahdin sohvan kulmaan viltin alle kirja tai puhelin kädessä. Ah, ihanutta!
 |
| Huhtikuun ankeutta |
 |
| Huhtikuun ankeutta |
 |
| Huhtikuun ankeutta |
Mutta nyt, kun huhtikuu on täällä, koen alakuloa. Huhtikuu, joka on kuin koettelemusten portti, jonka läpi on kuljettava kohti oikeaa kevättä, jolloin on heleän vihreää ja tuoksuissa taikaa. Huhtikuu lyö kasvoille kuin märkä rätti. Viimeiset risuista ja sotkusta likaiset lumenriekaleet vetäytyvät ja paljastavat armottomasti maan, joka on ruma ja repaleinen. Kuin peto, joka nostaa huulensa irvistykseen ja paljastaa repivät hampaansa ja hönkii pahanhajuista hengitystään vasten kasvoja. Alati kirkkaammin paistava aurinko paljastaa hiekan ja pölyn sieltä missä sitä ei pitäisi olla. Nuhjuiset ja tallautuneet heinät ja talventörröttäjät heiluvat tuulessa kuin luurangot, ilman sisältöä, ilman sielukkuutta. Armoton aurinko osoittaa kauheuksia ja kamaluuksia minne ikinä katsonkin enkä voi iloita mistään, näen vain inhottavan, likaisen, paljaan maan.
Tiedänhän minä, että tämä aika on pian ohi. Mutta en kestäisi odottaa. En katso peilistä valkoista, kalpeaa ihoani. Pidän silmäni sirrillään liiasta kirkkaudesta. Haluan sulkea verhot ja vetäytyä peiton alle odottamaan, kunnes tämä sieluani syövä aika on ohitse. Mutta huhtikuun valoisat päivät ovat pitkiä. Ne venyvät molemmista suunnista pimeää kohti ja peittävät sen alleen. Eikä säkkipimeää piilopaikkaa enää löydy.
Kunnes tulee se aamu, kun nurmi tuoksuu ja järveltä päin käy lempeä tuuli. Talven nuhjaannuttamat haavan lehdet ovat kadonneet tuulen mukana ja käenrieskan kirkas keltainen loistaa kilpaa auringon kanssa. Nurmi vihertää peittäen alleen mustan maan ja puiden silmut ovat juuri puhkeamaisillaan vihreään.
Sitten se on ohi. Huhtikuun tuska.
 |
| Mitä pimeäpää, sen parempaa. Ihana marraskuu. |
Kuvat: Pixabay, Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
