"Kyllä aika kuluu nykyään nopsaan", ihmettelin jälleen kerran ääneen iltalenkillä tutulla mökkitiellä.
"Ihan äsken oli joulu ja pian on juhannus!" Uko säestää.
Tuntuu siltä, että elämä mennä vilahtaa ohi sellaista vauhtia, että ei mukana pysy, mitään ei ehdi tehdä, aina on kiire ja silti jää hommat tekemättä. Yöunistakin on joutunut nipistämään, kun pitää niin kiirusta.
"Ihan hullua se on - kohta ollaan seuraavalla sektorilla eli kuudenkympin ja kuoleman välissä", totean karusti.
"On se myönnettävä. Loppuelämän kalkkiviiva jo häämöttää. Pääsekö tässä edes maaliin asti, vai jääkö loppusuora vetämättä" Uko huokaa.
Kuljemme vaiti. Hiljaiseksihan se vetää. Kunnes yhtäkkiä Ukolla ilme kirkastuu.
"Jos lähtisi kulkemaan länteen päin niin eikös se anna lisätunteja?" Uko innostuu.
"Niinhän sitä luulisi. Vaan kun palaat sieltä lännestä kotiin, niin samassa jamassa olet taas." murskaan unelmat saman tien.
"No mutta jo tulisi sieltä yläkautta takaisin, niin se paluumatka ei osuisi silloin siihen saatuun hyötyyn", uusi idea villitsee Ukon mielen.
"Tarkoitatko pohjoisnapaa? Ei se auta. Tänne Punaiselle tuvalle kun palaat, niin olet juuri jetsulleen saman ikäinen kuin et olisi missään lännessä käynytkään aikavyöhykkeitä ylittämässä", totean ilottomasti.
"Niin se on", Uko myöntyy.
Matka jatkuu. Uko miettii selvästi jotakin, jolla saisi tunnelman nousemaan.
"Se on ainakin varmaa, että sinä pysyt aina muutaman kuukauden minua edellä!", hän hihkaisee.
Suon hänelle sen ilon, mutta kukas se perheessä määrää? Vanhin tietysti 😉
Kuva: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
