 |
| Matti Rönkä: Surutalo |
Kodista tulee surutalo, kun perheenjäsen kuolee. "Tuossa talossa on nyt surua", sanottiin ennen vanhaan, ehkä nykyäänkin, surutalon ohi kuljettaessa. Puhuttiin hiljaa ja painettiin päätä kumaraan.
Suru ottaa aikansa ja paikkansa lupaa kysymättä. Mutta sille ei saisi kääntää selkäänsä, vaan päästää vain peremmälle. Tutustua siihen ja omaan surevaan sisinpäänsä. Ja sitten, laskea se aikanaan menemään. Muuten, suru jää olemaan ja purkautumaan ulos omilla keinoillaan, vääristyen, katkeroittaen kantajansa.
Romaanin tapahtumat alkavat 1960-luvun lopulta, kun Jukan ja Timpan äiti kuolee äkillisesti. Päälle ajava auto riuhtaisee pojilta äidin ja heidän isältään vaimon. Alkaa suruaika. Kodista tulee liian pitkäksi ajaksi surutalo.
Eikä siitä surusta sitten puhuta. Kirjan päähenkilön Jukan elämäntarinan kautta käydään lävitse myös tämän menetyksen vaikutuksia kaikkien kolmen elämään ja vielä seuraaviinkin sukupolviin asti.
Kirjan toinen aikataso alkaa koronakeväästä, kun Jukan ja Timpan isä on jo kuollut. Jukka palaa kotitaloonsa, synnyinseuduilleen, josta Timppa ei päässyt pois tai tahtonut koskaan lähteäkään. Kotitalossa suru ja muistot vyöryvät päälle. Alkaa matka menneeseen samalla kun pitäisi mennä eteenpäin.
Veljesten erilaisuus ja elämänpituinen kohtaamattomuus saavat heidät jatkuvasti törmäyskurssille. On muistoja ja unohtuneita asioita, jotka koskettavat ja hämmentävät tullessaan ääneen lausutuiksi.
Isä oli lyönyt. Timppa ei siitä ollut moksiskaan, ei silloin eikä nyt. Sivaltaa Jukkaa sanoillaan: "Minä en lyö." Kuin tietäen, että Jukka ei katkaissut väkivallan kierrettä. Jukan oma Lumi-tytär on joutunut kokemaan, että rakastavan käsi voi myös satuttaa.
Monelle meistä on ehkä tuttua se, että vanhemmat ovat kuin vaivihkaa ja salaa jälkikasvustaan ylpeitä. Mutta eivät saa sitä sanottua. Kehuvat ehkä muille. Minunkin isäni toimitti rakkauttaan käytännön teoilla. Toi kasvimaaltaan rakkaudella kasvattamaansa satoa. Pullotti marjoista pulloihin rakkaudenpunaista mehua. Kerran, perunantuontireissullaan koppasi kainaloonsa ja sanoi, että kyllä hän rakastaa, mutta ei oikein osaa sitä sanoa ja antoi sitten käteeni pussillisen Timoa ja Siikliä. Kyllähän minä sen tiesin, mutta oli se mukava kerran kuullakin.
Kirjassa Jukkakin pääsee yllättymään, että taisi se isä kumminkin rakastaa. Se tuli todeksi vasta isän kuoleman jälkeen. Jukka tekee toisin, kurottuu takaisin kohti tytärtään ennenkuin on liian myöhäistä.
Kirjan yksi teemoista on kohtaamattomuus. Ihmiset asuvat yhdessä, mutta tuskin tuntevat toisiaan. Lähentymisen vaikeus estää puhumasta ja kuulluksi tulemisen. Veljesten kohdatessa toisensa uudestaan ilman isämuuria he löytävät toisistaan, ja samalla itsestään yllättäviä, itselleen uusia piirteitä.
Pidin tästä kirjasta. Sen teemoihin oli helppo löytää yhtymäkohtia omasta elämästä lähes saman aikakauden ihmisenä kuin tarinan ihmiset ovat. Tuttuutta löytyi lapsuudenkodin vaatimattomuudesta ja vaikeudesta puhua suurista tunteista, surusta ja rakkaudesta. Kuuntelin kirjan Röngän itsensä lukemana BookBeatin valikoimista. Röngän tuttuakin tutumpi ääni toi oman nostalgiamausteensa kuuntelukokemukseen.
Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty
