maanantai 1. marraskuuta 2021

Koiran kokoinen tyhjyys



Nuuskija syksyllä 2011

Tätä kirjoittaessani on kulunut 39 päivää siitä, kun hyvästelimme Nuuskijan. Kun luette tätä, päiviä on kulunut 40. Eilen itkin lohduttomasti ikävääni. Kaipaus kultaista ystävää kohtaan on niin kova, etten voi sitä oikein käsittää. Ja toisaalta ymmärrän sen niin hyvin. Nuuskija oli aina mukana ihan kaikissa puuhissa aamusta iltaan saakka ja yötkin, kun se nukkui sänkymme jalkopäässä. Siinä se olikin aika velmu - hyppäsi sänkyyn ja painautui äkkiä sykkyrälle. Ihan kuin se olisi luullut tulevansa hätistetyksi pois. Eihän niin koskaan käynyt, vaikka jokaisen koiramme kohdalla on ollut ajatus, että "ei sänkyyn" niin kaikki sinne lopulta ovat päässeet. 

Eräs yöllinen hauska juttu oli seuraavanlainen. Nuuskija siis asettui aina nukkumaan jalkopäähän ja siitä se myös aamulla heräsi. Mutta, jos satuin keskellä yötä syystä tai toisesta heräämään, se olikin aina vieressäni, pää minun tyynylläni.

Toissa yönä heräsin kesken unieni ja olin tuntevinani Nuuskijan vierelläni. Tunsin sen tutun tuoksunkin. Unen ja valveen rajamaan harhaahan se vain oli, mutta tunsin sillä hetkellä niin suurta ikävää, etten meinannut enää saada unen päästä kiinni.

Aamulla lähdimme Ukon kanssa ulos - emme metsälenkille, niinkuin Nuuskijan kanssa olisimme tehneet, vaan pihalle polttopuuhommiin. Joutsenia lenteli Punaisen Tuvan yllä ees taas, ihan kuin ne eivät olisi tienneet lähteäkö vai jäädä vielä. Ilmassa oli niin monenlaista luopumiseen liittyvää - viimeisiä puista putoilevia lehtiä, maatuvien lehtien tuoksua, tuuli kävi iholle taas hieman viileäpänä. Jostain kaukaa kuului koiran haukkua. Hirvikoira siellä oli luultavasti päässyt jäljille ja kaikella metsästyskoiran riemulla haukkui yhyttämäänsä hirveä. En olisi jaksanut kuunnella sitä juuri nyt. Nuuskija oli niin onnellinen, kun sai tehdä koirahommiaan juuri täällä, kulkea hajujen ja jälkien maailmassa milloin nenä maassa ja toisinaan se poimi tuoksun ilmasta kuonoaan nostaen. Mieleeni tulee Unto Kupiaisen runo, jossa metsästäjä hyvästelee koiransa. 

"En pääse ma mielikuvasta,
vaikk' oletkin eläin vaan,
että sullakin on oma taivaasi,
kun eroat päältä maan.
Tänä iltana varmaan jo haukahdat
ja kaukana ajo käy,
johon saata en sinua seurata
ja joka ei tänne näy."

Tämä lainaus on runon keskeltä ja se saa minut aina liikuttumaan. Mieleeni tulee nyt muisto Nuuskijasta, kuinka se korvat lepattaen melkein kuin lensi metsäpolulla turkki hulmuten. Sen onni oli minunkin onneni.

En tiedä tuleeko meille koskaan uutta koiraa. Nyt vielä ajatus tuntuu ihan mahdottomalta. Mutta toisaalta elämä tuntuu kovin vajavaiselta, kuin osa itsestä olisi amputoitu, kuin päivistä puuttuisi tarkoitus ja olo on tyhjääkin tyhjempì. 

Niin suuri on koiran merkitys, että sen lähdön jälkeen tulee kotiin ja mieleen tyhjyys. Koiran kokoinen.




Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

14 kommenttia:

  1. Hei1 Koskettavasti kerrottu lemmikin kaipauksesta. Minulla on ollut kaksi kissaa ja vieläkin välillä tulee pohjaton ikävä heitä. Toinen oli jo vanha kissa n.15 vuotta, kun piti saattaa sateenkaarensillalle hänet muutama vuosi sitten. Toinen oli paljon nuorempi, mutta sairaus ei katso ikää eläimelläkään. Nyt on siitäkin jo varmaankin 3-4 vuotta aikaa, hänen poismenostaan. Vieläkin kaipaan heitä välillä kovasti.
    Semmosta se elämä on. Koskaan en ota enää mitään lemmikkiä. Ikääkin on minulla jo sen verran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!
      Lemmikkinsä itsekin menettänyt ymmärtää tämän suruni varmasti kaikkein parhaiten! Tänäänkin kun tein pienen lenkin yksinäni, tuli kauhean kova ikävä. Varsinkin, kun tuli koiria vastaan!
      Hyvää syksyn jatkoa sinulle!

      Poista
  2. Kirjoituksestasi saa kuvan ihanasta ja rakkaasta Nuuskijasta. Ikävästä, mutta myös ilosta jota rakas Koira eläessään tartutti lähelleen. Lämmintä muistelua kyynelten keskeltä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi Inna!
      Se on juuri noin niinkuin kirjoitat!
      Hyvää syksyn jatkoa sinulle!

      Poista
  3. Osaan täysin asettua asemaasi kun itse olen kokenut saman. Meillä oli kultainennoutaja joka eli 13,5-vuotiaaksi. Turhaan ei sanota koiraa ihmisen parhaaksi ystäväksi, sillä uskollisempaa ja vilpittömämpää ystävää saa hakea. Tsemppiä suruusi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi!
      Koira on ihmisen paras ystävä ❤ Olen samaa mieltä! Antaa aina enemmän kuin ihminen pystyy sille antamaan - eikä koira ole siitäkään moksiskaan. Rakastaa aina vaan.

      Poista
  4. Otan osaa suruusi. Voi, tuota Nuuskijaa, on ollut tosi ihana koira. Voin hyvin samaistua suruusi, koska meillä oli kymmmenen vuotta sitten Claudi-koira ja suru oli melkein mahdoton. Sen jälkeen ei ole otettu uutta koiraa. Mikään ei korvaa Claudia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi ja osanotosta!
      Mikään ei korvaa Nuuskijaa. Se oli niin mainio, oikea vekkuli ja niin rakas!

      Poista
  5. Ymmärrän miltä se tuntuu, otan osaa suruusi, meilläkin oli silkki saara ennen silkki ransua, oli vain 10 vuotta väliaika, kun jäin eläkkeelle, halusin samanlaisen koiran, vaikka edellisen kuolemasta oli kulunut 10 vuotta, alkuun aina vahingossa kutsuimme tätä ransua saaraksi, usein vertailemme, saman rotusilla kun on samoja piirteitä, paljon samaa näköä, saaraa kuvasimme silloin videolle,
    suren välillä vieläkin, kun saara sai olla meillä 11½ vuotta.
    Ei sitä käsitä miten voi eläimenkin poismeno satuttaa.
    Meillä oli n.40v.sitten 2 pientä sekarotuista koiraa, toinen koira jäi junan alle, kun asuimme ihan radan varrella, toinen koira oli pennusta lähtien vieraille vihainen, en tiedä mistä se johtui, se hyökkäsi vieraita ihmisiä kohti aikomuksena purra, muistan kuin eilisen päivän kun minun piti viedä se piikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi ja osanotosta!
      Ei sitä tosiaan oikein meinaa käsittää, että näin suuri suru tulee, kun lemmikki kuolee. Joku sanoisi, että sehän oli "vain" koira. Tuollaiset sanat ovat loukkaavia. Mutta ei tätä lemmikitön ihminen ehkä voi ymmärtää.
      Meillä on ollut kolme englanninspringerspanielia. Se on meidän rotu. Jos joskus tulisi vielä uusi koira, niin samaa rotua ja samalta kasvattajalta jolta Nuuskijakin.
      On teillä ollut dramaattinen tilanne, kun koiranne jäi junan alle! Huh! 💔

      Poista
  6. Ymmärrän surusi vaikkei meillä ei ole koiraa ollutkaan, kissoja kyllä lapsuudessa. Ehkä joku vielä tulee ilahduttamaan teidän elämäänne ehkä ei se on oma valinta. Rakasta ihmistäkään kukaan toinen ei voi korvata mutta sen paikan voi täyttää erilainen rakkaus.
    Anna ajan kulua ja sure rauhassa vaikka se raskasta onkin se pitää kuitenkin käydä lävitse ja käsitellä asia niinsanotusti loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi!
      Olet ihan oikeassa. Suru ottaa oman aikansa.
      Suremista ei kannata yrittää kiirehtiä.
      En tiedä vielä tuleeko enää koskaan uutta koiraa tai muuta lemmikkiä. Nyt tuntuu, että ei pysty.

      Poista
  7. Voi...juuri kirjoitin itse samasta aiheesta. Aivan kuin tuntisin surusi, se väreilee ihon pinnalla. Kyllä minäkin kallistun Kupiaisen tapaan ajattelemaan, ettei elämä lopu tällä pallolla tassutteluun edes eläimillä. Tavataan heidät taas rajan takana 🤍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos 🥰 Kyllä me tapaamme vielä kaikki edesmenneet, kaikki rakkaat - myös lemmikit ❤

      Poista

Kiitos kommentistasi!