keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Kunnon kaalilaatikkoa ei voi vastustaa


Jonkun inhokki voi olla kaalilaatikko, mutta minun ja Isännän mielestä sen aika on juuri nyt ja se on hyvää. Varhaiskaali kypsyy nopeasti ja on maukasta. Tällä hetkellä varhaiskaali on vielä ulkomaista, mutta pian sitä aletaan saada kotimaastakin.

1 iso varhaiskaali

1 litra vettä kaalin keittämiseen

1-2 lihaliemikuutiota tai 2 rkl vasikkafondia keitinveteen

1,5 dl puuroriisiä

1 fenkoli

2 sipulia

2 valkosipulin kynttä tai 1 solovalkosipuli

400g nauta-sika jauhelihaa

2 rkl siirappia

öljyä paistamiseen

suolaa

meiramia

10 kpl kokonaisia maustepippureita

Viipaloi koko kaali ja pilko joukkoon myös kova "sydän". Uloimmaisen lehden voi ottaa pois puhtaussyistä. Viipaloi myös fenkoli ja keitä se yhtä aikaa kaalin kanssa samassa kattilassa. Keitä vedessä, jossa on liemikuutio tai vasikkafondi. Säästä keitinvesi kokonaan. Vettä ei pidä olla liikaa, jotta sitä ei tarvitse heittää pois. Keitä samassa vedessä riisi ja säästä vielä loppu keitinvesi, jos laatikkoon tarvitsee lisätä sitä. Älä laita riisin keittoonkaan vettä yhtään enempää kuin tarvitsee. Kun riisin kaataa joukkoon keitinvesineen, laatikosta tulee sellaista ”niljakasta” niin kuin sen pitää ollakin.

Kippaa keitetyt kaalit ja fenkolit isoon astiaan, jossa voi sekoittaa kaikki ainekset. Kun riisit ovat kypsiä, kippaa koko keitos liemineen samaan astiaan. Ruskista jauheliha ja sipulit samalla kertaa pannulla. Lisää mausteet ja sekoita hyvin. Kaada sekoitus voideltuun uunivuokaan.

Paista 200C uunissa tunnin ajan. 

Tarjoile kurkkusalaatin, puolukkahillon ja säilykepunajuurien kanssa.

Kuvat: Pixabay





tiistai 29. kesäkuuta 2021

Juhannusmorsian

 

Niina Mero: Juhannusmorsian

Yksien kansien väliin on saatu mahtumaan rakkautta, draamaa ja ripaus yliluonnollista. Lopputuloksena on hulvaton tarina, jossa on syvällisyyttä enemmän kuin alkuun luulisikaan. Joskus pitää tapahtua enemmän kuin toivoisi, jotta löytää itsensä ja sitä kautta myös toisen luo tai määränpäähänsä. Tämä matkanteko tapahtui tarinassa monen henkilön kohdalla.

Toiveiden toteutuminen ei ole helppo juttu. Varsinkaan, jos toiveeseen liittyy muita henkilöitä. Kahden henkilön toiveiden täydellinen kohtaaminen on illuusio, joka ei olisi edes kirjan sivuilla uskottava. Elämä on kuitenkin loputonta kompromissia ja joustamista suuntaan jos toiseenkin. Parhaimmillaan toteutuessaan toive mukailee asiaan liittyvien toiveita niin, että muodostuu lopputulos, joka miellyttää jokaista ja silloin se voi kestää. Toisen ihmisen toiveita saati omiaankaan - ei loputtomasti voi eikä pidä toteuttaa, varsinkaan muiden kustannuksella.

Tarinassa erään henkilön hurja toive toteutetaan muiden toimesta. Mutta juhlitaanko juhannushäitä ja kuka on morsian? Sanotaanko näin, että kaikki henkilöt pääsevät maaliin niin, että tarinalla on kaikkien näkökulmasta onnellinen loppu. Erikoisella juhannusmorsiamellakin on tärkeä rooli tarinassa.

Tämä tarina oli ensimmäinen, jonka luin Niina Meron tuotannosta ja aion ilman muuta tarttua hänen muihinkin teoksiinsa. Tämä oli juuri niitä kirjoja, jotka jättävät lukemisen jälkeen mukavan jälkisoinnin ja näennäisestä kepeydestään huolimatta saavat lukijan pohtimaan yhtä sun toista.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja telstin luvaton kopioiminen on kielletty.

maanantai 28. kesäkuuta 2021

Rakkaus astui avioon


Sopivasti 35-vuotishääpäivänä ilmestyi Tiede-lehdestä numero 7/2021, jossa oli pitkä artikkeli avioliitosta eri aikakausilla. Rakkaudesta solmittu liitto on melko uusi ilmiö.

Antiikin aikana rakkautta ei pidetty tarpeellisena avioliiton kriteerinä. Sitä pidettiin mielenvikaisuutena tai joka tapauksessa sairautena, lemmenkipeytenä. Sama käsitys eli myös keskiajalla. Vielä 1700-luvulla pidettiin naurettavana asiana, jos mies oli rakastunut omaan vaimoonsa. Erotiikan toteuttamista varten olivat rakastajattaret.

Avioliitto on saanut alkunsa jo metsästäjä-keräilijöiden aikana yhteisöissä, joissa naiset eivät olisi selviytyneet luonnon armoilla omin voimin. He etsivät turvakseen vahvoja alfauroksia ja vastineeksi tarjosivat seksiä.



Kun viljelijäelämä vakiintui, naiset olivat kauppatavaraa entistä vahvemmin. Avioliitot olivat sopimuksia, joilla rakennettiin perheiden ja sukujen taloudellista asemaa. Kokonaisuuden etu oli tärkein. Se ohitti kaiken muun, varsinkin halun ja tunteet.

Keskiajalla liitto katsottiin solmituksi, kun isä luovutti tyttärensä holhousvaltansa alta aviomiehelle ja asetti morsiamen käden sulhasen käteen. Tästä lienee perua vieläkin se käytäntö kirkkovihkimisessä, kun isä luovuttaa tyttärensä sulhaselle. Minusta se on tunteellinen ja suloinen tapahtuma. Se ei järkytä perusturvaani enkä kerää siitä mitään arpikudosta, niin kuin pinttyneet feministit mahdollisesti tekevät.



Varsinkin kuninkaalliset morsiamet ja sulhaset ovat joutuneet alistumaan järjestettyihin liittoihin kauemmin kuin tavallinen rahvas. Periaatteessa suostumusta on kysytty mutta päähenkilöt eivät ole edes tavanneet aina toisiaan ennen kuin vihkitilaisuudessa. Tai päätös on pitänyt tehdä toisesta osapuolesta tehdyn muotokuvan perusteella, mikä on voinut olla mitä tahansa muuta kuin oikea kuva kohteesta.

Näin kävi muun muassa Englannin Henrik VIII:lle, joka otti neljänneksi vaimokseen naisen vain muotokuvan perusteella. Tuore rouva Anna ei Henrikin mielestä muistuttanut lainkaan muotokuvan hehkeää kaunotarta. Avioliitto mitätöitiin muutaman kuukauden kuluttua, kun Henrik ”ei pystynyt panemaan avioliittoa täytäntöön”, kun vaimo oli niin ruma. Tunne oli onneksi ilmeisesti molemminpuolinen.

Esiäitimme ovat olleet kehdosta hautaan patriarkaalisen holhouksen alla. Yleinen periaate oli, että kaikki mitä vaimo omisti tai työllään hankki, siirtyi aviomiehen hallintaan. Mies toimi vaimonsa edusmiehenä kaikissa julkisissa ja laillisissa asioissa. Näin oli Suomessakin vuoteen 1929 saakka. Mies sai myös piestä vaimoaan ja lapsiaan lähes mielin määrin, jos nämä eivät totelleet miestä tai sitten ihan muuten vaan. ”Kohtuudella kurittamisen” vaatimus täyttyi, jos lyömiseen käytetty keppi oli miehen peukaloa ohuempi.

Monenlaista asiantuntijaa on ollut vuosisatojen mittaan äänessä tässäkin asiassa. Vielä 1950-luvulla USAssa kotirouva oli ihannenainen. Vasta 1960-luvun lopulla seksuaalinen vallankumous ja ehkäisypillerien käyttö mahdollistivat naisten itsenäisemmän ja vapaamman elämän. Perheellisten suosiminen Suomen laisäädännössä ilmeni vielä vuoteen 1975 saakka, jolloin oli käytössä niin sanottu vanhanpiian ja vanhanpojan vero. Yli 24-vuotiaat joutuivat maksamaan jopa 3-6 prosenttiyksikköä korkeampaa veroa kuin naimisissa olevat. 



Avioliitto on mullistunut lyhyessä ajassa nopeasti. Parissasadassa vuodessa on tapahtunut enemmän kuin neljässä vuosituhannessa. Siviilivihkiminen on tullut käyttöön ja lainvoimaiseksi kirkollisen vihkimisen rinnalla jo vuonna 1917. Rakkaus ja tasa-arvo eivät silti takaa avio-onnea. Monien unelma onnesta kaatuu hiipuviin tunteisiin ja toiveisiin, jotka eivät toteudu. 

Naimisissa pysyvät vain parit, jotka todella haluavat olla yhdessä. Joskus on olemassa taloudellisia ja muita syitä, joiden vuoksi ei ”kannata” erota. Ja onhan niitä kaikenlaisia kulissiavioliittoja ja sopimusavioliittoja ulkomaalaisten kanssa maahan pääsemiseksi ja ties mitä ratkaisuja.

Tähän loppuun sopiikin hyvin linkki Youtubeen Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen kappaleeseen "Kaikista sanoista suurin". Opiskelukaverini, kanttori Pertti lauloi sen Tuusulan kirkossa elokuussa 2019 kuopuksemme vihkitilaisuudessa. 

Klikkaa alla olevaa linkkiä, niin linkki Youtubeen aukeaa uuteen ikkunaan. 

Kaikista sanoista suurin

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttö ilman lupaa on kielletty. 



sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Jos

 

Anna Karhusen esikoisromaani Jos

Mikään ei ole niin turhaa, kuin jälkikäteen jossittelu. Mutta kukapa sitä ei harrastaisi. Etukäteen jossittelulla voi saada jotain aikaiseksi, jos puntaroi vaihtoehtojen välillä ja sitten tekee päätöksen valita jonkun niistä.

Minä ainakin olen jälkikäteen jossitellut. Isoistakin asioista. Vaikka se onkin ihan hukkaan heitettyä ajankäyttöä. Itsensä kiusaamista -  tai saattaa se olla kehumistakin. Jos jossittelu kohdistuu valinnan tekemisen jälkeen sen huonomman vaihtoehdon puntarointiin, jota ei tullut valinneeksi. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan 🤔😬😉

Kirjan päähenkilön elämällä jossitellaan parisuhteen, sitoutumisen, eroamisen, pettämisen, sinkkuuden ja lapsenhankinnan karikoissa. Miltä elämä näyttäytyisi kunkin valinnan jälkeen. Ja miten hyvältä tuntuva valinta voi johtaa kuitenkin huonoimpaan lopputulokseen. Tai toiveiden kariutumiseen. Tai siihen huomioon, että elämä kuitenkin arpoo jossain määrin tai enimmäkseenkin miten meille lopulta käy. Kirja kertoo siis vaihtoehtoiset tarinat kunkin valinnan mukaisesti.

Kirjan teemat liittyvät elämänvaiheeseen, joka on omalta osaltani jo taakse jäänyttä. Tai mistä sitä varmaksi tietää. Jos puoliso saisi keski-iän kriisin tai jonkun hulluuskohtauksen. Tai minä itse. 

Joskus olen jossitellut, että jos suhde ensirakkauteen olisikin kestänyt. Olisi ihan toiset lapset ja erilainen elämä. Olisivatko tiet nykyisen puolison kanssa koskaan mitenkään ristenneet ja mitä silloin olisi tapahtunut. Rehellisyyden nimissä voin sanoa, että onneksi ensirakkauden huuma loppui ennenkuin suhde vakiintui. Tyyppi oli sairaalloisen mustasukkainen ja arvaamaton. Mutta jotain opin siitäkin suhteesta. Sen, että ketään ei voi omistaa ja kahlitsemalla vain karkoittaa.

Kirjan parasta antia on hyvinkin helposti totuudenmukaisilta tuntuvat tämän päivän ihmissuhdehaasteet. Ura vai lapset, tai ei lapsia ollenkaan. Parisuhteelle asetetut vaatimukset. Tinder, jonka toimintatavoista sai kirjan avulla hyvän kuvan. Ei se varmaankaan ole hullumpi vaihtoehto kumppanin etsinnässä - swaipata oikealle oikeantuntuisen osuessa ruudulle.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

lauantai 26. kesäkuuta 2021

Vaarallisilla vesillä


Sanan- ja mielipiteen vapaus on tietääkseni vielä olemassa ja voimassa ja koskee bloggaajia niin kuin muitakin ihmisiä. Näistä aiheista olisi viisainta vaan olla hiljaa, niin ei saisi sitä kuuluisaa vihapuhetta osakseen. Mutta uskallan nyt kumminkin ottaa tietoisen riskin. Uskomme, että suurin osa kansasta, hiljainen enemmistö ajattelee jokainen omalla tavallaan, kaikilla ei ole mielipidettä lainkaan ja monia asia ei liikuta eikä kiinnosta pätkääkään. Ääripäät ovat niitä, jotka ovat eniten äänessä ja mahdollisesti kuvittelevat/toivovat, että hiljainen enemmistö on juuri heidän puolellaan. Tässä asiassa niin kuin monessa muussakin on nimittäin monia puolia ja näkemyksiä, ei yhtä tai kahta oikeaa näkemystä ja mielipidettä. 

Kesä-heinäkuun vaihteessa vietetään taas Pride-viikkoa ja koko kesäkuu on yhtä Pride-kuukautta. Ja mikäpä siinä. Hienoa, että löytyy yhteisöllisyyttä ja positiivisuutta ja murretaan luutuneita käsityksiä. Itselläni ei ole mitään seksuaalivähemmistöjä vastaan. Mutta en myöskään pidä heitä millään tavalla etuoikeutettuina muihin ihmisiin nähden. Joskus aikaisemmin olen omannut konservatiivisempiakin näkemyksiä.

Kaikki tuntemani seksuaalivähemmistöihin oikeasti kuuluvat ihmiset ovat mitä ihanimpia ihmisiä ja jotkut hyviä ystäviä, kukin omalla tavallaan. Tunnen kyllä erään naisoletetun, joka on miesoletetun kanssa avoliitossa ja heillä on yhteinen lapsikin. Silti tämä naisoletettu haluaa antaa ymmärtää ulkoisella olemuksellaan jotakin hyvin vahvasti lesbouteen viittaavaa. Miksi? Mitä hänen avopuolisonsa mahtaa ajatella asiasta? Eikö naisoletettu viestitä omalla olemuksellaan olevansa valmis uskottomuuteen puolisoaan kohtaan? Pitkään hänet tunteneena tulee mieleen, että hän on "mukana" vain saadakseen huomiota ja tavoitellakseen jotain erikoisuutta. Mitä tahansa, kunhan saa huomiota. Negatiivinenkin käy.

Mediassa on ohimennen mainittu Pride-liputtamisesta kyseisellä viikolla. Juuri seksuaalivähemmistöt (osa heistä) ovat suuriäänisimpinä vaatimassa yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan, joita voisi tässä mainita. 

Omalla  toiminnallaan suuriäänisimmät ja jatkuvasti asian kanssa esillä olevat antavat ymmärtää, että seksuaalinen suuntautuminen määrittää koko ihmisen. Vaikka asia lienee heidänkin mielestään juuri päinvastoin. Elokapina alkoi kääntyä itseään vastaan siihen osallistuneiden henkilöiden kansalaistottelemattomuuden vuoksi. Mieltä saa osoittaa, mutta poliisin kanssa sovitun mukaisesti ja poliisin antamia ohjeita ja käskyjä noudattaen. On suuri vaara, että Pride kääntyy vielä itseään vastaan samalla tavoin, koska liiallinen älämölö ärsyttää muita ihmisiä.

Nyt vaan alkaa kuulostaa siltä, että seksuaalivähemmistöt haluavat olla "liian" tasa-arvoisia muun muassa tämän liputustouhuilun kanssa. Onhan niitä muitakin vähemmistöjä. Liputetaanko heille? No, kaikilla ei ole teemaviikkoa eikä edes teemapäivää tai ry:tä ajamassa heidän asiaansa. Eivätkä ne järjestä asiaan liittyviä marsseja monella paikkakunnalla. Mielestäni tässä asiassa seksuaalivähemmistöt ovat vaatimassa itselleen etuoikeuksia. Jotkut kunnathan ovat tähän liputtamiseen lähteneetkin mukaan jo aikaisempina vuosina.

Valtavirrasta poikkeava seksuaalisuus ei ole sairaus tai vamma eikä rikos, se jo tiedetään.

Eikö samalla logiikalla pitäisi liputtaa myös esimerkiksi sotainvalideille? Sotaleskille ja -orvoille? Sotalapsille? Karjalan evakoille? Lotille? Adoptoiduille lapsille ja aikuisiksi kasvaneille adoptiolapsille? Huostaanotetuille lapsille? Hyväksikäytetyille? Aseksuaaleille? Vasenkätisille? Raaja-amputoiduille? Erakoille? Kodittomille? Mikään näistäkään ei myöskään ole vamma (paitsi sotavamma) tai sairaus ja nämä ihmiset kaipaavat joko nyt tai jo vuosikymmeniä sitten yhteisön hyväksyntää siinä kuin seksuaalivähemmistötkin. Esimerkiksi vasenkätisten elämä saattaa usein olla tosi hankalaa, kun kaikki on tehty oikeakätisille. Saksetkin pitää hankkia vasenkätiselle erikseen. Kouluissa tekstiilikäsityön opetus ja oppiminen voi olla työlästä, jos oppilas on vasenkätinen ja opettaja oikeakätinen. Tosin moni totuttelee tähän oikeakätisten maailmaan pitämättä siitä sen suurempaa meteliä. Miksi eivät lähde marssille? Syytä olisi.

Seuraavaksi kysytään, että onko se minulta pois, jos kunnissa liputetaan Pride-viikolla. Kyllä se tavallaan on. Tai ainakin minua heikompiosaisilta. Ensinnäkin kunnan varoista pitää mahdollisesti hankkia tietynlainen lippu. Se maksaa jotain. Vai hankkiiko Seta ry lipun jokaiselle kunnalle? Kuntien kiinteistöhuolto on usein ulkoistettu ja jokin kiinteistöhuoltofirma hoitaa liputuksen, eli lipun noston ja laskun tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. Siitä aiheutuu kustannuksia veronmaksajille. Kulkueen järjestämiseen ja sen turvallisuudesta huolehtimiseen tarvitaan erilaisia lupia, sopimuksia ja henkilökuntaa. Kuluista osan toki maksaa ry, mutta osa niistäkin lankeaa veronmaksajille esimerkiksi poliisin asiaan osallistumisen muodossa.

Mitä Pridessa juhlitaan? Olen kuullut tähän vastauksena, että ihmisoikeuksia ja vaikka kaunista kesäpäivää. Kaunis kesäpäivä ei varsinaisesti liity tähän asiaan ja ihmisoikeuksia ei pidä tähän sotkea, koska ihmisoikeudet liittyvät niin moniin muihin asioihin paljon enemmän kuin seksuaalisuuteen. Halutaan tahallaan sekoittaa toisiinsa asioita, joilla on keskenään erilainen painoarvo. Seksuaalinen yhdenvertaisuus on toki tärkeää, mutta ihmisoikeuksissa kyse on paljon enemmästä. 

Oman lisänsä tähän soppaan toi jalkapallon MM-kisoissa Saksan kapteenin käyttämä sateenkaaren värinen käsivarsinauha. Kun sen käyttäminen kiellettiin, mediassa vedettiin jalkapallopomoista johtopäätös, että ”ihmisoikeuksilla tai ihmisten tasavertaisella kohtelulla ei ole heidän silmissään merkitystä”. 

Ihmisoikeuksissa on edelleen kyse paljosta muustakin. Miksei saksalaiset hiihtäjät (ja kaikki muutkin) käytä (mustaa?) käsivarsinauhaa hiihtokisoissa, jotka osuvat tammikuun 27. päivälle, jolloin vietetään holokaustin uhrien muistopäivää? Siinä jos missä on kyse oikeista ihmisoikeuksista. Se vaan ei ole yhtä mediaseksikästä kuin Pride-tunnusten kantaminen. Missä on yhdenvertaisuus näiden asioiden kesken? Yli-innokkaat Pride-touhuilijat kusevat omiin muroihinsa tekemällä asiastaan epäluonnollisen suuren numeron.

Milloin muuten heteroille liputetaan?

Ilmainen ehkäisy (kunnan kustantama) alle 25-vuotiaille on vilkkaan keskustelun aiheena monessa kunnassa.  Sanomalehden yleisönosastolla kysyttiin ihan aiheellisesti, että entä sitten ne, jotka eivät ehkäisyä tarvitse? Saavatko he vastineeksi jotain, esimerkiksi lahjakortin lounaspaikkaan muutaman kerran vuodessa tai vaikka huoltoasemalle tai autopesuun. Taas ollaan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymysten äärellä. En vastusta ilmaista ehkäisyä alle 25-vuotiaille, mutta kyseenalaistan tässä yhdenvertaisuuden, kun niin täytyy kaikkialla tehdä.

Kunnat satsaavat paljon rahaa maksuvaikeuksiin joutuneiden ihmisten velkaneuvontaan. Osalla näistä ihmisistä velkaneuvonnan tarve on "itse aiheutettua", on pitänyt saada ostaa kaikkea roinaa ja härpäkettä mitä mieli tekee tai tuhlata rahansa pelaamiseen ja elää yli varojensa. Osalla taas joku itsestä riippumaton ikävä elämäntilanne on johtanut taloudelliseen kriisiin ja velkaneuvonnan tarpeeseen. Entä sitten ne ihmiset, jotka eivät velkaneuvontaa tarvitse? Saavatko he silloin tällöin vapaaliput vaikka hartiahierontaan kunnan kustantamana? Vaikkapa ikään kuin palkkioksi siitä, että on elänyt säästäväisesti eikä ole tuhlannut liikaa ja joutunut pikavippikierteeseen? 

Takuusäätiö antaa edullista lainaa, velkoja annetaan osittain tai kokonaan anteeksi ja verottajan kanssa voi neuvotella veroveloista. Ehkä niitäkin leikataan, en tiedä. Kuuliainen ihminen maksaa velkansa ja veronsa ja siinä ohessa myös edellä mainituista toimista koituvat kustannukset. Missä on tasa-arvo ja yhdenvertaisuus? Jostain luin, että yhdenvertaisuus ei ole sitä, että kaikki saavat jotain saman verran, vaan että tarvitsevat saavat tarvitsemansa. Tuppaa vaan kasaantumaan joillekin se tarvitsevuus. 

Ja yhtenä asiana tulee mieleen tämä äskettäin julkisuudessa ollut ulkomaalaistaustainen naishenkilö, joka paheksui syvästi ja joutui jättämään vapaaehtoisen varusmiespalveluksen väliin, koska armeija ei suostunut siihen, että hän käyttäisi palveluksen aikana huivia. Seuraava on lainattu suoraan sanomalehden yleisönosastolta: "Sehän on juuri tasa-arvoa, että kaikki näyttävät samanlaisilta. Uskontoihin ja ideologioihin kuuluvat vaatteet eivät kuulu puolustusvoimiin tai poliisille. Tasa-arvoisuus toteutuu juuri ilman niitä." Enempää en voisi olla samaa mieltä tästä. 

Miltähän sekin näyttäisi, jos joku Suomen kansalainen olisi ryhtynyt nuorena vaikka tiibetiläiseksi munkiksi ja vaatisi, että hänen täytyy saada käyttää punaista kaapua varusmiespalveluksensa ajan? Tai joku Saudi-Arabiaan muuttanut nuori mies tulisi suorittamaan asepalvelustaan ja sikäläistä miesten perinneasua pitäisi saada käyttää armeijassa? Olisi melko kirjavaa sakkia pyssyn varressa sen jälkeen. Sanonpahan taas, että se olisi yhtä tyylikästä, tarpeellista ja asianmukaista kuin polkan tahtiin piereminen.

Se nyt vaan on niin, että tässä elämässä ei kaikki ryynit mene tasan, syystä tai toisesta. 

Jos vielä palataan noihin seksuaalivähemmistöihin. Suurin osa vähemmistön edustajista on ihan tavallisia työssä käyviä ja naisen tai miehen näköisiä ihmisiä. Jotka eivät pidä suuntautumisestaan sen kummempaa meteliä. Koska se on heille luonnollinen asia. Ja niin pitää ollakin. Sympatiat ovat heidän puolellaan. Kaikki mikä on mahdollista, on luonnollista. Sitten tuntuu olevan erikseen tämä porukka, joka pitää hirveän älämölön tästä erilaisuudestaan pukeutumista, hiusmuotia, koruja, kenkiä ja hiusväriä myöten. Sitten vaaditaan, että heidät pitää hyväksyä sellaisinaan. No ei pidä ihmetellä, että osaa väestöstä tällainen ärsyttää. Varsinkin jos vaaditaan joitain etuoikeuksia.

Yksi typerimmistä rahanhaaskauksista on liikennemerkkien muuttaminen ns. sukupuolineutraaleiksi. 


Niin kuin nyt tämäkin kuva, jossa tyypillä on pää ja toinen jalka irti eikä jalkateriä ja kämmeniä ollenkaan. Ilmentääkö kaulan, jalan, jalkaterien ja kämmenien puuttuminen paremmin sukupuolista tasa-arvoa?


Mikä vika tässä vanhassa oli? Minun suvaitsevuuteni riittää kyllä katselemaan, että kuva esittää ”miesoletettua”. Voihan se olla nainenkin. Noissa töissä yleensä käytetään työasuna housuja tai haalaria, ei hametta. Minullakin on enstex-kankainen työhaalari pihahommia varten, jonka sain muuten yhtenä vuonna äitienpäivälahjaksi. Lisäksi löytyy monitaskulliset työhousut ja ”pappaliivi”, jotka ovat olleet kovassa käytössä. Enkä pelkää, että niillä olisi mitenkään vaikutusta naiseuteeni. 

Tätä postausta ei pidä nyt ymmärtää vihamielisyyden purkauksena joitain ihmisryhmiä kohtaan, koska sitä se ei ole. Ihmettelen tätä yhteiskuntaa, kun kaikki on menossa aina vaan järjettömämpään suuntaan. Liian monessa asiassa mennään minäminä-kärki edellä ja tasa-arvo- sekä yhdenvertaisuusasioissa mennään liian pitkälle. Oikea yhteisöllisyys ja yhteen hiileen puhaltaminen unohtuu. Vain yksi mielipide saisi olla. 

Jos asuisin taloyhtiössä, kyllä sinne ihan varmasti mahtuisi ja mahtuu muutama seksuaalivähemmistöön kuuluva mukaan asumaan ja pesutupaa käyttämään ja samoille makkaranpaistotulille pihatalkoissa siinä missä muutkin. Työpaikallani on ja on ollut seksuaalivähemmistöön kuuluvia ja kyllä yhteistyö sujuu heidän kanssaan niin kuin muidenkin. Kaikkea ei edes tarvitse tietää eikä erikseen korostaa.

Kuvat: Pixabay ja Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

 



perjantai 25. kesäkuuta 2021

Pihlajaperhosia pilvin pimein


Kävelimme äsken mökkitiellä kymmenien ja taas kymmenien pihlajaperhosten keskellä. Ne lensivät edestakaisin koiranputkista maitohorsmiin. Uskomaton kokemus kulkea kuin perhospilven keskellä.


Pari kesää sitten postasimme perhosista:

Marilyn Monroe ja muita mesisuita


Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Mökkitiellä osa IV


 

Juhannuksen aaton aattona teimme vain lyhyen aamulenkin. Oli heti aamusta niin kuuma, ettei kukaan jaksanut pitempään. Ei edes Nuuskija. Yhtäkkiä hoksattiin, että sehän täyttää ihan pian 10 vuotta. Ihmekös tuo, että kuumuus tuntuu.

Lenkillä käytiin katsomassa valmiiksi juhannuskoivun noutopaikka. Tapanamme on ollut iät ja ajat lyödä portaiden pieleen juhannuskoivu. 

"Mitäs jos tehtäiisiin tänä vuonna saunavistat?" ehdotin Ukolle ihan ex tempore ja yllätin itsenkin. Emme ole kovia koivunoksien saunassa vatkaajia, mutta vaihteeksi se voisi olla ihan kiva juttu. Tulisi koivun tuoksua saunaan aidosta lähteestä löylyntuoksun sijaan.

"Mitä sinä hourit?" Uko tokaisi ja jatkoi: "Onko kuumuus pehmentänyt pääkoppasi?"

Mietin, että ei tämä ehdotus voi olla noin kovan ihmetyksen aihe.

"Mikä ihme siinä nyt on?" kysyin jo melkein loukkaantuneena, kun Ukon ihmetys oli kääntynyt nauruksi.

"Etpä tainnut edes huomata, mitä sanoit. 
Sanoit saunavista. Olet ihan höperö", Uko paljasti naurunsa syyn.

Pakko se on uskoa. Vihta ja vasta menivät sekaisin ja siitä tuli vista. Minulla menee monesti senat sakaisin.

"Sepä ratkaisisikin ikuisen ongelman. Ei enää kiistaa kumpi on oikea nimitys - vihta ja vasta. Se voisikin jatkossa olla vista. Kuinka kätevää!" jatkoin innoissani.

"Vaan ei taida mennä läpi. Niin tiukassa ovat nuo nimitykset. Mutta voidaahan me tätä uutta nimeä käyttää ja alkuperäiseen kysymykseen voin nyt vastata - vistotaan vaan!" Uko vastasi ilkikurisesti.



Pitihän se sitten hieman kuuklettaa vihtaa ja vastaa.

Länsi-Suomessa vihdotaan, Itä-Suomessa kroppaa suomii vasta. Vaan yhtä makea on mäiske ja tuoksu. Hies- vai rauduskoivu, siitäkin ollaan montaa mieltä. Molempi parempi, teho on aivan sama. 

Mutta se mikä on tarkkaa, on suunta. Suomalainen kansanviisaus kertoo, että vihtominen eli vastominen aloitetaan päästä ja edetään kohti raajoja. Tällöin ajetaan taudit pois varpaista varvikkoon ja sormista sammaleeseen. 

Jos vihtoja eli vastoja aikoo säilöä talven varalle, nyt on syytä toimia. Perinnetiedon mukaan parhaat vihdat ja vastat tehdään viikko ennen juhannusta ja viikko sen jälkeen. Aikaa on siis heinäkuun alkuun ja paras tapa säilöntään on pakastaminen. Pötkylänä tuorekelmuun ja eikun jäätymään ja odottelemaan pimeiden talvi-iltojen saunomisia.




Hyvää juhannusta kaikille lukijoillemme!



Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

torstai 24. kesäkuuta 2021

Ruokaboksi ja kolmen päivän makkarakeitto


Ei kaupallista yhteistyötä.

Olen postannut Ruokaboksista jo aikaisemminkin, mutta kerrataan pari juttua asiaa tuntemattomille:

Boksi tuodaan kotiovelle suurin piirtein toivomanani aikana, jonka olen ilmoittanut. Se sisältää (eri vaihtoehdoista valitsemamme boksi) ruoka-ainekset kolmeen ateriaan kahdelle hengelle. Kylmäkuljetusta vaativat ainekset ovat erillisessä pussissa, joka sisältää geelimäisen kylmäkallen tai kaksikin, jos tavaraa on paljon. Itsellä pitää olla vain tiettyjä perustarvikkeita, kuten mausteita, ruokaöljyä, jauhoja ja valkoviinietikkaa. Boksi sisältää myös reseptivihkosen, jossa on tarkat ohjeet kolmen aterian tekoon ja kerrottu kuinka paljon kunkin valmistamiseen menee aikaa. 



Erinomaisen hyvä puoli boksissa on se, että aterioihin saa vaihtelua. Ja meillä ainakin ruokavalio muuttui enemmän kasviksia sisältäväksi. Ruokaohjevihkoset kun säilyttää, voi niiden avulla tehdä myöhemminkin ruokaa ja varioida ohjeita ja maustamista oman mielensä mukaan. Jos jonakin/joinakin maanantaina ei halua boksia, sen voi edellisen viikon tiistaina perua netissä. Maanantaina tulevan boksin hinta veloitetaan suoraveloituksena tililtä edellisenä perjantaina. Samalla ilmoitetaan arvioitu kellonaika, milloin se saapuu. Ei tarvitse itse olla kotona, vaan silloin kuljettaja jättää boksin oven taakse. Siihen täytyy vaan antaa ennakkoon lupa. 



Boksista jää usein aineksia yli: valkosipulia, perunoita, riisiä, sitruunoita, lime-hedelmiä ja erilaisia pastoja. Jos ruokaan tarvitaan vain sitruunan mehu, en siihen muutenkaan osta kokonaista sitruunaa, vaan käytän pienessä keltaisessa pullossa myytävää sitruunamehua. Ja siinä nyt ei ole suurtakaan eroa, onko se sitruunan vai limen mehua. Boksin pastoja emme voi kokonaan käyttää (koska keliakia). Jakelen niitä tarvitseville lähipiirissä. Maitoa sisältävät tuotteet boksissa ovat laktoosittomia ja se on hyvä, koska Isännällä on laktoosi-intoleranssi ja itsekin vältän laktoosia. Tai maitotuotteita ylipäätään (koska fibromyalgia).


No nyt tuli kerrottua boksista vähän liiankin tarkasti ja pitkästi, tosin tässä ei ole vielä suinkaan kaikki, mitä siihen liittyy, mutta lopetan raportoinnin nyt näihin kuviin ja tunnelmiin.



Huono puoli boksissa on se, että siitä kertyy pakkausjätettä jonkin verran enemmän kuin jos hakisi ainekset kaupasta isommissa erissä. Sen päällimmäisen laatikon saa antaa kuljettajalle mukaan seuraavalla kerralla. Mutta tuppaa se energiajäteastia silti pursuamaan nopeammin kuin ennen. Kun se tyhjennetään neljän viikon välein, on pakko laittaa energiajätteeseen kuuluvaa tavaraa sekajätteisiin. 



Palautetta Ruokaboksi ”Oy” ottaa mielellään vastaan ja kerran ilmoittelinkin, että ihan joka reseptissä ei tarvitsisi olla inkivääriä. No, ainahan sen voi tietysti jättää pois, pakkoko sitä on sinne ruokaan laittaa, jos/kun ei tykkää. Vaikuttaa vähän siltä, kuin inkiväärin käyttö resepteissä olisi nyt vähentynyt.



Useamman kerran on myös käynyt niin, että yhdestä kahden hengen ateriasta riittäisi kolmannellekin. Soveltuvin osin olemme tehneet niin, että jämiä ”jatketaan” jollain aineksilla ja siten loihditaan ruoka seuraavaksi päiväksi. Usein se ei ole mahdollista. Silloin ruokaa päätyy vähäinen määrä biojätteeseen. Biojätteenkin määrä on lisääntynyt ruokaboksin aikana. Jos olisi koira, jolla olisi sisuskalut teräksestä, niin loput jämät voisi hyvin antaa sille. Meidän herkkävatsaiselle Haukkulille ei voi ajatellakaan antaa juuri muuta ihmisten ruokaa kuin keitettyä riisiä. Joskus harvoin se saa pienen palan pizzaa tai grillimakkaraa.



Viime torstaina, kun oli ruokaboksi syöty, Isäntä sanoi melkein itku kurkussa (pilaili), että ”Mä haluaisin kyllä välillä ihan oikeaa makkarasoppaa.” Se on hänen lempiruokansa. No, hän sitten perjantaina valmisti sitä omalla reseptillään ja sitä jäi jäljelle pahimmoisesti, ettei voinut pois heittää, mutta ei olisi toiseksi kerraksikaan riittänyt. Tänään sitten jatkoin sitä perunoilla, makkaralla, ruokaboksista yli jääneillä fenkolilla ja kevätsipulilla. Kevätsipulia riitti vielä pakastettavaksikin pieni rasiallinen. Nyt keittoa on niin paljon, että samaa saa syödä vielä kolmantenakin päivänä. 


Boksin hinta on sen 59€, mutta en pidä sitä paljona. Ei tarvitse itse käydä niin usein kaupassa (koska korona), eikä jatkuvasti olla keksimässä aterioihin vaihtelua. Ja kyllä siihen yhteen kauppareissuun suunnitteluineen saa helposti tunnin tai enemmänkin kulumaan. Joku hinta se pitää olla vapaa-ajallakin.

Kuvat: Pixabay

Ei kaupallista yhteistyöyä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.


keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Sanoja syövereistä


"Aamu alkaa aalla, illan päättää aa."


Näin lauloi se kaljupäinen Leskinen.


Säesti sanat neljällä soinnulla ja väleihin soitti Deen. Nyt jo kuollut mies. 


Minä olen elossa ja aamuni alkaa aina samalla toiveella.


Aamun lipuessa kohti päivää tunnustelen sykettäni. Sykkii, vaikkei se vaikuta mihinkään.

Veri virtaa suonissani tahtomattaan, koska sydän on päättänyt pumpata vielä tänäänkin.


Olo ei ole eloinen.

Yhtä tyhjän odotusta.

Ei käy ovi.

Ei soi kello.

Ei summeri.

Ei puhelin.

Tyhjää.

Turhaa.


Torkun päivän vaihtuessa iltaan.

Uni ei vie mennessään, vaan palauttaa liian pian takaisin.

Pieni hetki tiedottomuutta, aina liian lyhyt.

Ajan viisari tuskin nytkähtää. 

Viimeinen portti pysyy näkymättömissä.

Valo ei kajasta manalan avaimen reiästä,

ruosteinen ovi ei rapsahda raolleen. 


Ilta vai yö.

Ei tee eroa.

Puoliunessa matkaan illasta yöhön ja yöstä varhaiseen aamuun.

Samaa pimeää se on.

Yön pimeydessä toive kuolee.

Minä en.


"Aamu alkaa aalla ja illan päättää aa."


Älä nyt saatana aloita taas.





Teksti syntyi aikanaan, kun vierailin isäni luona hänen saattohoitonsa aikana. Osasto täyttyi kuoleman kaipuisista katseista, tyhjän täyttämistä päivistä. Lopullisen eron pelosta ja kaipuusta. Toiveesta, että tämä loppuisi jo eikä sitten kuitenkaan.



Kuva: Pixabay


Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

tiistai 22. kesäkuuta 2021

Toinen pihatyöprojekti


Tähän nykyiseen torppaan muutettiin lähes päivälleen 20 vuotta sitten (3.6.2001). Elettiin vielä markka-aikaa ja niinpä kauppahintakin maksettiin ns. mummonmarkoissa, joka oli jotain päälle 900 tmk, ehkä 930 tai 960, en muista tarkkaan. Ehkä vielä nähdään sekin päivä, että talojen hinnat alkaa olla euroissa samaa luokkaa.

Etupihalla keittiön ikkunan edessä oli norjanangervoista tehty istutus matalan kivimuurin sisällä. Kaunis kukkiessaan muutaman päivän, muutaman kuukauden vihreä ja suurimman osan vuodesta yksi juuttaan ryteikkö ja risukasa. 

Niinpä sitten haluttiin siihen jotain ympäri vuoden vihreää ja raapaistiin angervot pois. Tilalle istutettiin kolme kartiovalkokuusta, jotka istutettaessa olivat polvenkorkuisia. Ne ovat kasvaneet ja lihoneet ihan kamalan isoiksi. Nykyinen pituus on ehkä 180 cm. Kun muurirakennelma on lähes soikean muotoinen, istutettiin vielä molempiin päihin pienet pesäkuuset. Ja reunoille sinilaakakatajaa. 

No, pohjoisen puoleinen pesäkuusi ei lähtenyt enää henkiin seuraavana kesänä, liekö paleltunut talvella tai jotain. Sen paikan valtasivat laakakatajat. 

Nyt alkoi näyttää siltä, että kuuset vievät katajilta kaiken tilan. Poistettiin katajat ja harjattiin kivimuuri sammalesta puhtaaksi. Siihen pohjoisen puoleiseen päätyyn istutettiin aluksi kolme (kuvassa) tarhakuunliljaa. Ja myöhemmin hain niitä kolme lisää, kun olivat Bauhausissa tarjouksessa kolme kahden hinnalla. Nämä kuunliljat ovat niitä, joissa on vähän sinertävät lehdet. 



Ja siirrettiin ”varavesijohto” takapihalta, jossa se alkoi liikaa upota ruusupuskaan. Isäntä ei halunnut myöskään kuunnella sitä jatkuvaa veden lorinaa, jonka se pitää. Nyt on taas havumetsävyöhyke kunnossa vähäksi aikaa.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei


Kirjan päähenkilöt Ingrid ja Jan ovat tehneet parhaansa kahden jo aikuisen poikansa kanssa. Kun lapsiaan on paaponut ja hellinyt, joutuu huomaamaan, että olisi pitänytkin olla vaativampi ja tiukempi. Aikuiset pojat elävät kuin kunnon elätit, maksamatta mistään mitään ja osallistumatta mihinkään muuhun kuin syömimiseen ja passattavana olemiseen

Ingrid on tehnyt parhaansa puolisona, äitinä, tyttärenä, työntekijänä. Asioilla on paikkansa, aikansa ja määräänsä. Kun päivittäinen tai viikottainen rutiini on hoidettu alta pois, voi teroittaa kynän seuraavaa ruksia varten.

Toisaalla elää Hanne, joka ei osaa asettua. Kukaan eikä mikään kelpaa. Syitä ja tekosyitä löytyy tarpeeseen ja sen taltuttamiseen. Asunnot ja miehet vaihtuvat - aina löytyy jotain vikaa. Tulee hetki, kun Hanne tajuaa, että aika alkaa käydä vähiin - monellakin tapaa.

Sitten käy niin, että urautunut Jan ja umpihangessa kulkeva Hanne kohtaavat. Kaikella on tarkoituksensa, sanotaan. Myös kohtaamisilla. Kun Jan myöhemmin kertoo Ingridille Hannesta, takertuu Ingrid rutiineihin kuin pelastusköyteen ja samalla tajuaa, että kaikkeen muuhun hän olisi ollut varautunut, paitsi tähän.

Ei Ingridkään ole pulmunen eikä Hanne pääse irti totutusta toimintatavastaan. Hän pohtii tykönään mitä oikein elämältään ja ihmissuhteiltaan haluaa. Jan on ihan yhtä sekaisin.

Kirjassa on hyviä toteamuksia. Muun muassa: "Kun suhde alkaa avioerosta, se usein myös päättyy siihen." Kirjan teemoja kuvailee hyvin sanonnat: "Kun pettää kerran, pettää toistekin" ja "Luu jää vetäjän käteen" tai vähän uudempi, käytössä jo hieman kulahtanut: "Mitäs läksit".

Kirjan teemat ovat lopulta hyvin arkipäiväisiä, mutta ne saavat syvyyttä päähenkilöiden pohdinnoista. Huumoriakaan ei ole unohdettu, se on varsin mustaa - mutta sopii hyvin kirjan osin lakoniseen tyyliin. Niin totta, niin ennalta-arvattavaa. Lukija riemuitsee, kun pääsee toteamaan: "Arvasin! tai jopa: "Tiesin!"

Onko kirjassa voittajia? Tai elämässä ylipäätään? Ainakin ne, jotka valitsevat jonkun tien, jota kulkevat ja vain tarvittaessa muuttavat suuntaa - eivät hetken mielijohteesta, näennäisestä kyllästymisestä tai pinnallisista tarkoitusperistä. Jotka tyytyyvät hyvään ja vastaavat elämän kiinnekohdille useimmiten kyllä.

Häviäjäksi voisi laskea ne, jotka haluavat kaiken, eivätkä lopulta saa mitään. Kun he hamutessaan kaikkea, eivät tartu kiinni mihinkään.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Kesän paras laktoositon ja gluteeniton mansikkakakku


Kuvan kakku liittyy tapaukseen.

Halusin nostaa postaussuositukseksi viime kesäisen mansikkakakkureseptini. Tämä Blogger on suuressa viisaudessaan muuttanut jotain systeemiä taas niin, että postaussuositukseen voi nostaa vain varsin uusia postauksia. Siinä ei ole järjen häivää. Hyvät vanhat postaukset, ajankohtaan sopivat tai muuten vaan osuvat jäävät unohduksiin. 

Niinpä Nytten ideana lisään tähän vain kuvan ja linkin siihen vanhaan postaukseen, niin sieltähän se sitten löytyy. 

Kesän paras gluteeniton ja laktoositon mansikkakakku


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Jaa että mitenkä vietettiin 35-v hääpäivää?


No ei ehkä niinkään ”perinteisin” menoin. Tehtiin pas**nta ja työläintä puutarhahommaa, mitä tällä tontilla voi olla. Isäntä oli herännyt jo kukonlaulun aikaan ja lenkittänyt Haukkulin. Eli siis noin klo 6. Täällä meillä päin, kaupungissa, on kuulemma jollain kukko, joka kiekuu niihin aikoihin. Ja varmaan sitten kanojakin. Se tieto sai miettimään, että minkälaisen luparumban siihen tarvitsisi, jos haluaisi kesäksi muutaman kanan tontille. Katselin netistä jo mäntypuisia kanakoppejakin. Voisi saada tuoreita munia ystäville ja kylänhenkilöille.

Jokaisena vuonna tämän 35 vuoden aikana olen hääpäivänä saanut alkuperäistä morsiuskimppua jäljittelevän kimpun. Alkuperäisessä oli vaaleanpunaisia pieniä ruusuja, vaaleanliloja freesioita, kieloja sekä murattia, joka roikkui kimpusta ”putouksena”. Pappikin nuuhki kimppua sakastissa ennen vihkimistä, kun sanoi pitävänsä kieloista ja freesioista. Oli tuulinen sää ja tuulenpuuska kirkon rappusilla ennen sisään astumista vei ne muratit enimmäkseen mennessään, mutta ei voinut mitään. 

No se siitä. Ajattelun asteelle se kanalanpitokin taitaa jäädä. Minä aamu-unisempana heräsin klo 8.30 ja löysin Isännän takapihalta poraamasta porakoneella reikiä muovisaaviin. Se oli hänen oma ideansa. Siitä lisää myöhemmin. Ja osoittautuikin hyväksi ideaksi. (Keräsin jokaisen muovin murusen pois, ettei jäänyt luontoon.) Ensin kuitenkin annoin hänelle 35-v lahjakortin kauneushoitolaan, josta hän ilahtui kovin. Lahjakortti on jalkahoitoon omalle kosmetologilleni. Sain idean pari viikkoa sitten, kun olin itse jalkahoidossa. Hän menee kuulemma sitten, kun koronatilanne tasaantuu.

Ohjelmassa oli juhlapäivästä huolimatta puutarhahommia. Ei niitä hääpäiviä enää tässä vaiheessa kovin tarmokkaasti juhlita. Muovisaavin reikiinnyttäminen liittyi päivän urakkaan, eli pihalammen tyhjentämiseen ja puhdistamiseen. Normaalisti siinä hommassa on kulunut koko viikko, mutta nyt aiotaan selvitä nopeammin. Ostin nimittäin siihen tarkoitukseen uppopumpun. Se laitetaan siihen reikäiseen muovisaaviin, joka toimii suodattimena, ettei pumppuun mene isoja roskia tukkimaan sitä. Pumppu olikin niin tehokas, että veden huvetessa ympäriltä ei saavi ehtinyt täyttyä niin nopeasti kuin pumppu olisi vetänyt. Siispä lisää reikiä saaviin.

Lammen tyhjennys tapahtuikin parissa tunnissa, kun siihen on lapolla mennyt aikaisemmin useampi päivä. Jos olet nukkunut koulun fysiikan tunnilla, niin voin kertoa laposta. Sehän on se letkusysteemi, jolla pöllitään auton tankista bensaa. (En ole koskaan pöllinyt, enkä edes ollut paikalla näkemässä.) Lähtöpää pitää olla topografisesti korkeammalla kuin se pää mistä neste valuu ulos. Bensan valuttamisessa alkuunlähtö tapahtuu siten, että kun letku on tankissa nesteessä, imetään (suulla) letkusta ilma pois. Tässä lammen tyhjennyksessä täytyy käyttää vähän eri keinoa, kun putki on niin juuttaan pitkä. Mutta siis periaate on sama. 

Tyhjennyksen jälkeen alkoi suurempi operaatio, eli kivien ja niiden välien peseminen painepesurilla. Ja siellähän riittää törkyä. Välillä taas pumpattiin kertynyttä vettä pois ja loput litrat oli laskettava lapolla tonttiojaan, koska uppopumppu vaatii toimiakseen vähintään 7 cm:n vedenkorkeuden. Eikä sillä kovin likaista vettä saisi pumpatakaan. Nytkin pumppuun joutui kiviä ihan pohjamudasta. Olisi ehkä pitänyt hankkia lietepumppu, joka kestäisi tuollaista rutavettä vähän paremmin. Ei saatu pumppua rikottua, mutta vähän se yskähteli.

Homma jatkuu huomenna tiistaina. Painepesurilla käydään läpi lähempänä pohjaa olevia kiviä ja niiden välejä. Lammesta saa erinomaista tavaraa kompostiin ja pensaiden juurille. 

Seuraavana päivänä eli tiistaina pestiin painepesurilla siis lähempänä pohjaa olevat kivet ja niiden välit. Äyskäröitiin kuupalla ja ämpärillä loppu likavesi ja roskat pois. Käytettiin tässä sitä reikäistä saavia siivilänä toisin päin: lehdet ja muut roskat jäivät saaviin ja vesi valui rei’istä pois. Lammen syvimpään kohtaan asetettiin betonilaatta, jonka päälle tulee myöhemmin, ehkä ensi viikolla suodatinjärjestelmän pumppu ja seuraavalla puhdistuskerralla ensi kesänä reikäsaavi ja sen sisälle uppopumppu. 

Kotikadun vesihuoltoremontista johtuen hanavesi tulee vesimittarin ohi, niin eipä tarvitse miettiä, että maksullista vettä menee hukkaan. Tätä kirjoitettaessa on lammen uudelleentäyttö hanavedellä käynnissä. Välillä on ennenkin täytetty se näin ja joskus on annettu sen täyttyä taivaalta. Sekin tapahtuu muuten uskomattoman nopeasti. Kokemustemme mukaan luonnonvedessä ei levä lisäänny yhtä nopeasti kuin käsitellyssä hanavedessä. Tai sitten on vaan sattunut enemmän tai vähemmän leväisiä vuosia.  

Tämmöinen projekti siis menossa. Ennen -kuvia en tähän laita, mutta sitten kun on valmista ja kaikki ”pelit soimassa”, niin saatan kertoa lisää kuvien kera. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 


lauantai 19. kesäkuuta 2021

Kahdestaan

 


Ukon kanssa on kuljettu pitkä yhteinen matka, että on päästy tähän päivään. Toivottavasti melkein yhtä pitkä matka odottaa edessäpäinkin meitä yhdessä kulkijoita. Ei voi koskaan etukäteen tietää, milloin jää kulkemaan yksikseen.

Aiemmin jo postasin pitkästä yhteiselosta:

Kauemmin yhdessä kuin ilman

Kaksi vanhinta lastamme ovat jo lentäneet kotopesästä. Kuopuksen vuoro on pian. Hän on jo asettunut lähtöruutuun odottamaan lähtökuulutusta. Ei ole kiire meidän puolesta, mutta oma itsenäinen elämä jo häntä kutsuu ja huutelee luokseen. Se on luonnollista.

Niinkuin on sekin, että lapset ovat todellakin meillä vain lainassa. Jälkikäteen tuntuu, että kyseessä oli pikalaina, jota ei voi jatkaa. Yhtäkkiä huomaamme olevamme taas kaksin.

"Luuletko, että viihdyt kanssani elämän loppuun asti?" kysyn Ukolta.

"Omani loppuun ainakin", Uko vastaa. Ja se on hyvä vastaus. 

"Meinaatko ottaa uuden eukon, jos minun elämäni loppuu ennen sinua?" kysyn, mutta Uko ei halua vastata. Hän sanoo, ettei halua edes ajatella moista. Ajattelen realistisesti hänen ruuanlaittotaitojaan ja mietin, että se voisi olla järkevää. Tosin - "äitien tekemää" saa ihan joka kaupasta.

Mutta ei mennä asioiden edelle. Jos elämme keskimääräisen pituisen elämän, on meillä vielä hyvä tovi aikaa kulkea yhteistä polkua.

"Siihen en kyllä sitten ala, jos sinulla menee vaippahommiksi", Uko sanoo ja totean, että en kyllä minäkään. Siinä menee raja. Sitten saa joku muu auttaa. Jos sitä apua on sitten aikanaan tarjolla. Ollaan sitten huonot housussa, jos kukaan ei auta.

"Jos minulta menee muisti ja olen ihan mahdoton, niin laita vaan hoitokotiin. Eikä tarvitse käydä joka päivä", minä lupaan. Tekisi mieli sanoa, että tyrkkää jyrkänteeltä, jos suvussa kulkevat  Mr. Alzheimer ja Mr. Parkinson asettuvat taloksi. Mutta ei niin voi sanoa.

Välillä se pistää näitä miettimään, kun on kaikenlaista kremppaa kropassa ja suorituksen esto päällä moneenkin hommaan. 

"Kyllä minä uskon, että me pärjätään aika hyvin yhdessä kalkkiviivoille asti", Uko tuumailee. "Minä pilkon polttopuut hellan pesään ja sinä sytyttelet tuohella tulet", hän jatkaa. "Niin, ja kun sinä metsästät hirven, niin kyllä minä siitä sopan keitän", säestän ja jatkan: "Kyllä me viihdytään ja pärjätään - kun saadaan olla yhdessä!" 





Kuva ja video: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien js tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Eriksen ja tv-kuvaaminen


Tanskalaisen jalkapalloilijan sairauskohtauksen näkeminen suorassa tv-lähetyksessä oli järkyttävää. 

Itse en ehtinyt huomata hänen kaatumistaan ollenkaan, satuin katsomaan muualle. Sen ohikiitävän hetken näin, missä pelaajan silmät olivat poissaolevan oloiset sekä pienen vilauksen  elvytystilanteesta. Kuljetusvaiheessa paarit oli ympäröity isoilla kankailla ja Suomen lipulla.

Nyt kohkataan sitten kauheasti siitä, kuinka tv-kanavat näyttivät ”enimmäkseen” lähikuvaa ensihoitotilanteesta, mikä on tietysti paheksuttavaa.

Voihan olla, että puhutaan jostain muista tv-kanavista, mutta ainakin Ylen kanavalla lähikuvaaminen oli minun mielestäni hyvin vähäistä. Ei se tv-ohjaajakaan mikään ennustaja ole, eikä voi tietää, miten vakava tilanne on päällä. Tilanne tuli kaikille järkyttävänä yllätyksenä ja median tehtävänä on välittää tietoa. Kenenkään kliinistä tilaa ei voi päätellä televisiokameran takaa. 



No nyt sitten tv-kanavien johtajat Merja Ylä-Anttilaa myöten pyytelevät anteeksi. 

Ja kysytään, että miten selitetään lapsille näitä järkyttäviä kuvia ja tapahtumia, esimerkiksi elvytystilannetta. No, lapselle voi vaikka selittää, että sairauskohtauksen saanutta ihmistä joudutaan joskus tuolla tavalla elvyttämään. Sitä sanotaan myös sydänhieronnaksi. Se on aika rankan näköistä, mutta siinä joutuu käyttämään voimaa, koska sydän on syvällä ihmisen rinnassa luiden takana. Joskus käytetään myös pieniä sähköiskuja antavaa laitetta. Sillä tavalla voidaan saada pysähtynyt sydän uudelleen sykkimään, niin kuin Eriksenin tapauksessa kävi. Hänen henkensä saatiin pelastettua. Ensihoitoryhmä ja lääkärit tekivät upeaa työtä.

Pelaajan tyhjää katsetta voi selittää niin, että hänellä oli juuri sillä hetkellä tosi huono olo. Saattoi olla vaikka hetken aikaa pyörtynyt. Ihan kaikkeahan ei tarvitse juurta jaksain lapselle selittää. Jos lapsi ei saa kunnon vastauksia, asia jää entistä enemmän vaivaamaan. Sitä paitsi lapsi voi itsekin yksinään vaikka koulumatkalla joutua sivustakatsojaksi elvytystilanteeseen, jolloin hän jo valmiiksi tietää, mitä on meneillään. 



Paljon vaikeampi minun mielestäni olisi ja on selittää lapselle, miksi esimerkiksi jääkiekossa isot miehet rumasti runttaavat toisiaan laitaa vasten ja satuttavat. Vetävät pelikaveria lättyyn tahallaan niin, että veri roiskuu. Riitelevät toisten pelaajien ja kanssa ja huutavat tuomarille. 

En ole ammattikasvattaja, mutta kaksi lasta aikuisiksi kasvattaneena tämän verran sanoo maalaisjärkikin. Ainoa asia mitä itse tapahtuneessa hiukan paheksuin oli se, että Suomen lippua käytettiin peittämässä näkymää paareille. Lipulla on vain yksi käyttötarkoitus. Kyllä näkymän peittämiseen varmasti olisi joku muukin viltti löytynyt. Eikä sillä ole tässä väliä, oliko se Suomen vai Tanskan lippu. Kahdesta pahasta kuitenkin pienempi tapahtui, kun se oli Suomen lippu. Osoittihan sekin osaltaan selvästi yhteishenkeä ja hyvää pelikaveruutta. 

Kuvat: Pixabay

Kuvat eivät liity tapaukseen.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

torstai 17. kesäkuuta 2021

Mökkitiellä osa III

 



Kyllä saisi taas Uko kylähullun rintanapin takinpielukseensa, jos joku olisi ollut näkemässä taannoista aamulenkkiämme mökkitiellä.

Lähdimme tuttuun tyyliin aamulla anivarhain Nuuskijan kanssa lenkille. Olimme jo edenneet pienen matkan, kun Uko äkkäsi jotakin ja sanoi: "Odotas tässä hetki!"

Ja niinhän minä tein. Odottaessa ehtii nähdä yhtä ja toista niinkuin esimerkiksi tämän isotalvikin, joka muuten olisi saattanut jäädä huomaamatta.

  

Isotalvikki


Paljon muuta en ehtinyt tiirailla, kun Uko jo porhalsi takaisin paikalle. Rautakanki kädessään.

"Mitä ihmettä?" ehdin kysymään, johon Uko vastaamaan: "Nyt minä kankean sen kiven sieltä mäennokalta!" Äänessä oli miehekästä uhoa.

Routa ja muut maan liikkumiset tuovat usein tien pintaan kiviä ja mäenrinteestä rankkasateetkin vievät maata mennessään. Noin puolen kilometrin päässä Punaiselta Tuvalta on tapahtunut jotakin tällaista ja keskellä tietä töröttää ison kiven huippu kuin vaanien yliajavien autojen pohjia. Ihan joka kerta siitä ohi ajaessamme Uko manaa kiveä. Nyt sitten tuumasta toimeen.

"Käydään sitten erikseen autolla urakoimassa. Tuo kankihan painaa ihan julmetusti", sanoin ja näin meidän piakkoin kantavan kankea yhdessä sen päistä kiinni pidellen. Asia ei tuntunut kovinkaan houkuttelevalta 

"Eikö mitä - tässähän tämä menee kävelykeppinä - eihän tämä paina kuin seitsemän kiloa", Uko pullisteli ja alkoi kävellä kankikävelyä eli kannatteli kankea kuin kävelykeppiä ikään. Minua nauratti. Muuta ei tietysti tarvittu, kun Uko alkoi esitellä taitojaan. Tai voimiaan. Hän nosteli kankea kuin painonnostotankoa, pumppasi sitä niskan taakse ja sitten taas vuoroin veti hyvän matkaa kankikävelyä. Muistojen sopukoista tuli mieleen Kaikkosantti, joka sai taannoisessa tanssiohjelmassa jäykästä tanssiasennostaan lempinimen Kanki-Kaikkonen.  Paitsi että Kanki-Uko oli kyllä vetreä ja taipuisa päinvastoin kuin Kanki-kaimansa.

Sitten saavuimme kiven luo. Uko rupesi asettamaan kankea kiven juureen ja punnertamaan. Ei inahdustakaan. Kivi ei liikahtanutkaan, vaikka Uko punnersi, manasi, väänsi ja uhosi.

"Tämä on varmaan peruskalliota", hän sanoi ja vaihtoi suunnitelmaa. "Jos isken kiveen kaikin voimin, siitä saattaa lohjeta palanen", hän unelmoi. Tuumasta toimeen. Siruja lensi ja kiven murusia pölisi, vaan ei lohjennut eikä haljennut.

Lähdettiin sitten takaisin kohti Punaista Tupaa. Kankikävellenkö? Ei, vaan alistuneena kankea kuin kivirekeä perässä vetäen. 

Mutta ei ollut hukkareissu tämäkään. Tuli taas sinikantiseen vihkoon yksi hyvän mielen muisto lisää ja Uko sai uuden, asiasta muistuttavan lempinimen.


Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.


keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Remonttiriesat


Monesti kuulee valitettavan ja näkee yleisönosastokirjoituksia siitä, kuinka joka kesä revitään katuja auki eikä pääse ajamaan tai muuten kulkemaan juuri sieltä mistä itse haluaisi. Katuja ja teitä asvaltoidaan jatkuvasti kesäaikana siellä sun täällä. Kiertoteitä pitkin joutuu kiertelemään. 

Sehän on hyvä vaan, että katuja ja muuta infrastruktuutia uusitaan. Olisiko parempi jättää se alkuperäiseen kuntoon? Kuusikymppiset rautaiset vesijohdot ja viemärit syöpymään paikoilleen? Ja mitä kaikkea piuhaa ja putkea tuolla katujen alla kulkeekaan, jotka ovat uusimisen tarpeessa. Mitkään niistä eivät ole ikuisia.



Kesäaikanahan näitä on tehtävä, kun maa on sulaa ja lumesta ei ole haittaa. Asvaltointiakin on parasta tehdä poutasäällä ja sulan maan aikana, muuten ei lopputulos ole hyvä. 

Meidän kotikadun noin kilometrin mittaisella pätkällä aloitettiin vesijohto- ja viemärityöt pari viikkoa sitten. Ihan ensiksi kuorittiin asvaltti pois jalkakäytäviltä ja levitettiin väliaikainen vesijohto molemmille puolille katua. Siitä vedettiin sitten vesiliittymä jokaiseen torppaan. 

Varsinainen johtojen uusiminen alkoi täältä kadun loppupäästä. Läpiajo loppui kokonaan ja yksi katu on suljettuna. Niiden risteyksessä on kaivettuna ihan hervottoman suuri monttu koko kadun leveydeltä. Eilen katselin, kun remonttimies seisoi siellä montussa, niin vähän keltaista kypärää vaan pilkisti. Sellainen monttu tullaan kuulemma kaivamaan koko kadun pituudelta.

 


Ilmankos homma kestää marraskuuhun asti. Pois kaivettavaa maa-ainesta kyörätään kuorma-autoilla jonnekin muualle. Isäntä on alan miehiä ja häneltä saamani tiedon mukaan samaa maata ei tuoda takaisin, vaan kaivanto peitetään vuorotellen erilaisilla maalajeilla, joilla kullakin on oma tehtävänsä. Joku suodattaa ja joku toinen tasapainottaa ja joku kolmas oli kulutusta kestävää ja sitten päälle tulee vielä uusi asvaltti. Ja oli siellä välissä jotain muitakin kerroksia vielä. 

Ja tietysti ne uusitut putket tungetaan sinne väliin ja luultavasti vanhat otetaan pois. Tuskin niitä sinne jätetään. Vaikka sanonnan mukaan monikin aine on halvempaa kuin insinöörin hiki, niin on se insinööri kyllä aikamoinen otus, joka tuonkin on pystynyt suunnittelemaan tapahtuvaksi oikeassa järjestyksessä. 



Pitkin kadunvieriä on kasoissa vaikka kuinka pientä ja isoa putkea ja jotain eristyslaattoja ja muita härpäkkeitä ja suodatinkankaita isoissa rullissa odottamassa vuoroaan. Kesän ja syksyn mittaan ne siitä tulevat katoamaan maan uumeniin ja saadaan uudelleen päällystetty, ehjempi ja tasaisempi kotikatu. Meidän torpan kohdalla on joku painauma koko kadun leveydeltä, jossa kaikki peräkärryt ja muut yhdistelmäajoneuvot pitää kolinaa. 

Toivottavasti tulee myös jotain hidasteita autoliikenteelle, kavennuksia tms. Tässä on jo pitkään ollut 40km/t nopeusrajoitus, nyt vielä remontin aikana 30 km/t, mutta ei se näytä kaikkia koskevan. Kadun varrella asuu laskujemme mukaan yli 20 alle 15-vuotiasta, jotka eniten ovat vaarassa. Vanhemmat myös päästävät yllättävän pieniä lapsia ajelemaan pienillä pyörillään ilman valvontaa. Kerran näin alle kouluikäisen ajelevan jopa sähkömopolla.



Koska väliaikainen vesijohto kulkee maan pinnalla ja on mustaa muovia, niin sieltä saatava ”kylmä” vesi ei aina ole kovinkaan kylmää. Olenkin nyt ostanut juotavaksi pullovettä, joka on Asikkalasta peräisin. Sitä samaa, jota viedään ulkomaille. Se on paremman makuistakin kuin ”normaali” hanavesi. Juuri oli Hesarissa artikkeli siitä, ettei lämmintä hanavettä pidä juoda. Toki siinä oli vähän eri näkökulma asiaan kuin tässä meidän väliaikaisessa tilanteessa. 

Hanasta tulevaa vettähän käsitellään jollain tavalla, vaikka asutaankin hyvän pohjaveden alueella. Sen vuoksi paikallinen virvoitusjuomatehdas ottaa tarvitsemansa veden suoraan pohjavedestä eikä ”kraanasta”.

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

 

tiistai 15. kesäkuuta 2021

Miehistä shoppailua


En tiedä teistä muista, mutta minulla on haasteita saada omaa miestäni eli Ukoa mukaan ihan tavallisimmillekin kauppaostoksille saatikka muuten vaan hengailemaan ja katselemaan tarjolla olevaa tavaraa. Kirpputoreja hän ei voi sietää eikä oikein mitään ostospaikkoja, joissa pitäisi viipyä.

Siksipä minä hoidankin meillä lähes kaikki ruokapuolen ja päivittäistavaroiden hankinnat itsekseni. Saatan luuhata lähisupermarketissa toista tuntia maidonhakureissulla, mitä Uko ei pysty käsittämään. (Korona-aikana tietysti haetaan se maito ja poistutaan kaupasta). 

Uko ei myöskään tee ostoksia verkossa eli ei käytä aikaansa verkkokauppojen tavaralaareja selatessa. Eikä siksi aina käsitäkään, että mistä niitä paketteja aina postiin saapuu hänen noudettavakseen. 😉

Mutta sitten. Kesällä tapahtuu hetkellinen muutos, kun saavumme pidemmäksi aikaa oleskelemaan Punaiselle Tuvalle. Muutamia päiviä kun alkaa mökilläoloa olla takana, Uko ehdottaa kauppareissua! Sitten sitä lähdetään köröttelemään kärrytietä pitkin kohti kirkonkylää. Ukolla on ostoslippalakki päässä. Siitä tietää, että nyt on kovat piipussa eli ostoslista on tehty ja se on pitkä. 

Ensimmäiseksi pysähdytään Hankkijalle. Ennen sisään astumista Uko vetää lippalakkia enemmän takaraivolle maalaiseen tyyliin. Täältä mukaan tarttuu uusi rengas kottikärryyn, mutta sen lisäksi Uko viihtyy hyvän tovin pulttien ja muttereiden parissa ja minä ehdin tsekata puutarhaosastoa. 

Mutta kauaa ei kukkaloisto ehdi silmääni ilahduttaa, kun käsky käy ja kärry kohti seuraavaa kohdetta. K-Rauta kutsuu.

K-Raudasta mukaan tarttuu sitä sun tätä. Simolan sekatavarakaupasta kuorman päälle vielä yksi ja toinenkin juttu. Nesteeltä saa ruohonleikkuriin bensan kaikkein edullisimmin ja Tokmannilta haetaan muistilistan viimeiset tarvikkeet. Katson kelloa - mitä ihmettä - Uko on shoppaillut kolmatta tuntia! 😁

Ehdotan pullakahveja torin kupeessa pihakahvilassa. Ei se käy Ukolle. Mennään sitten Teboilille muiden lippispäisten tursakkeiden joukkoon. Mutta täytyy sanoa, että kahvi ja pulla maistuvat erinomaisilta. Kahvia ryystäessämme Uko käy ostosreissua läpi ja myhäilee tyytyväisenä, kun onnistui saamaan kaikki ostoslistan tavarat yhdellä reissulla. 

Ostoslippalakki saa pölyttyä hattuhyllyllä ensi kesään saakka.


Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Elvis ja Lilibeth


Katsoin Netflixistä dokumenttia Elviksestä. Dokkari on kaksiosainen, mutta säästän toisen osan myöhemmäksi. Siinä oli tarinaa Elviksen uran alkuajoilta ja hänen musiikkiinsa vaikuttaneista musiikin lajeista ja muista artisteista. Myös hänen vanhempiaan näytettiin paljon ja erityisesti Gladys-äitiään, johon Elvis oli kovasti kiintynyt. Hän "värväsi" vanhempansa huolehtimaan käytännön asioistaan ja kodistaan hänen poissa ollessaan. Vernon-isä oli silloin vasta 39-vuotias. 



Ihania vanhoja filminpätkiä 50-luvulta, vanhoja autoja ja pätkiä konserteista ja tietysti Elviksen esittämää musiikkia. Sitä olisi voinut olla enemmänkin. Elvis oli nuorena ja "pilaantumattomana" niin luonnollinen, vaatimaton ja todellinen luonnonlahjakkuus. Nyt jos tuollainen joutuisi johonkin tähtienteko-ohjelmaan, niin hänestä otettaisiin kaikki mahdollinen irti ja poispilattaisiin samalla. 

Yksi asia, jota en koskaan ole voinut ymmärtää, on kiihkomielinen fanitus, jossa nuoret naiset ja välillä miehetkin kirkuu ja itkee ihan hysteerisenä lavan edessä. En tiedä, mitä lavalla pitäisi tapahtua, jotta itse joutuisin tuollaiseen transsiin. Siihen aikaan ei ilmeisesti vielä heitelty edes pikkareita (käytettyjä) ja rintsikoita "stagelle". Niitä on kuulemma heitelty Kari Tapiollekin, joka sinällään oli hieno taiteilija ja yksi suosikeistani. Mutta se on taas toinen juttu. 



Elvis ei ainakaan alkuun näyttänyt kärsivän paparazzeista ja suuresta suosiosta, mutta ei pahemmin sitä kalastellutkaan. Kaikki tapahtui niin luonnollisesti. Siltä ainakin näyttää dokumentin perusteella. Tuskin siihen aikaan tarvittiin edes leegiota turvamiehiä ympärille. Joku keksi esitellä hänelle Priscillan, josta tuli hänen vaimonsa. Dokumentista havaitsin, että Priscillahan oli aika paljon saman näköinen kuin Elvis.

Elviksen liikehdintää lavalla pidettiin alkuun "iljettävänä" ja papit kehottivat perheitä estämään lapsiltaan hänen seuraamisensa, koska hän oli kuulemma suoraan saatanasta. Vai miten se nyt oli. Hohhoijaa. Elviksen musiikki otti paljolti vaikutteita muun muassa gospelista ja bluesista. Jälkimmäinenhän on mustan kansanosan musiikkia ja hän tekikin paljon heidän kanssaan yhteistyötä. 

No siitäpä tuli sitten mieleen tämä Lilibeth-gate, joka on meneillään. En ole katsonut yhtäkään jaksoa Pukumiehet-sarjaa. Voisin yhden jakson katsoakin ihan uteliaisuudesta. Tämä julkisuudenkipeä entinen kuninkaallinen, herttuatar (onko edes enää herttuatarkaan?), joka on jatkuvasti lööpeissä, alkaa olla jo aika säälittävä. Ja Harry-miesparka on täysin tossun alla. Ja mikä nyt sitten taas on totta ja mikä ei.



Jos haluaa yksityisyyttä ja poistuu sen vuoksi hovista ja maasta, niin pysyköön poissa sitten kunnolla. Kohta Meghanilla on samanlainen elämä ja paparazzien piiritys kuin edesmenneellä anopillaan. Ja varmaan on jo nyt. Mutta koko hässäkkä USAan muutto) oli vaan julkisuustemppu, jotta keskinkertainen näyttelijä (Meghan) ja muuten vaan tavanomainen kuninkaallinen poika (Harry) ilman erityisiä lahjoja pysyisivät pinnalla ja huomion keskipisteenä. Näyttelijä lienee sellaiseen tottunut ja elää siitä. 

Viimeisimpänä on tämä Lilibeth-gate. Itse en heidän asemassaan olisi antanut lapselle kuningattaren lempinimeä viralliseksi kutsumanimeksi, vaan oikean etunimen Elisabet. Voisihan lapsen lempinimenä käyttää lähipiirissä Lilibethiä ja vaikka laajemminkin, sitten ainakin kun Elisabet II on poistunut isompiin linnoihin ja paremmille metsästysmaille. Ja  kaikki tämä tietysti kuningattaren suostumuksella. Hänen lupansahan täytyy noissa piireissä olla suunnilleen kaikkeen. Ehkä sukkien väriä ja hengittämistä myöten.

Kuningatar Elisabetista olemme postanneet ennenkin. Ohessa linkki:

Vaihto-oppilasta odotellessa

Kuvat: Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.