Mökkitiellä osa III

 

Kyllä saisi taas Uko kylähullun rintanapin takinpielukseensa, jos joku olisi ollut näkemässä taannoista aamulenkkiämme mökkitiellä.

Lähdimme tuttuun tyyliin aamulla anivarhain Nuuskijan kanssa lenkille. Olimme jo edenneet pienen matkan, kun Uko äkkäsi jotakin ja sanoi: "Odotas tässä hetki!"

Ja niinhän minä tein. Odottaessa ehtii nähdä yhtä ja toista niinkuin esimerkiksi tämän isotalvikin, joka muuten olisi saattanut jäädä huomaamatta.

  

Isotalvikki

Paljon muuta en ehtinyt tiirailla, kun Uko jo porhalsi takaisin paikalle. Rautakanki kädessään.

"Mitä ihmettä?" ehdin kysymään, johon Uko vastaamaan: "Nyt minä kankean sen kiven sieltä mäennokalta!" Äänessä oli miehekästä uhoa.

Routa ja muut maan liikkumiset tuovat usein tien pintaan kiviä ja mäenrinteestä rankkasateetkin vievät maata mennessään. Noin puolen kilometrin päässä Punaiselta Tuvalta on tapahtunut jotakin tällaista ja keskellä tietä töröttää ison kiven huippu kuin vaanien yliajavien autojen pohjia. Ihan joka kerta siitä ohi ajaessamme Uko manaa kiveä. Nyt sitten tuumasta toimeen.

"Käydään sitten erikseen autolla urakoimassa. Tuo kankihan painaa ihan julmetusti", sanoin ja näin meidän piakkoin kantavan kankea yhdessä sen päistä kiinni pidellen. Asia ei tuntunut kovinkaan houkuttelevalta 

"Eikö mitä - tässähän tämä menee kävelykeppinä - eihän tämä paina kuin seitsemän kiloa", Uko pullisteli ja alkoi kävellä kankikävelyä eli kannatteli kankea kuin kävelykeppiä ikään. Minua nauratti. Muuta ei tietysti tarvittu, kun Uko alkoi esitellä taitojaan. Tai voimiaan. Hän nosteli kankea kuin painonnostotankoa, pumppasi sitä niskan taakse ja sitten taas vuoroin veti hyvän matkaa kankikävelyä. Muistojen sopukoista tuli mieleen Kaikkosantti, joka sai taannoisessa tanssiohjelmassa jäykästä tanssiasennostaan lempinimen Kanki-Kaikkonen.  Paitsi että Kanki-Uko oli kyllä vetreä ja taipuisa päinvastoin kuin Kanki-kaimansa.

Sitten saavuimme kiven luo. Uko rupesi asettamaan kankea kiven juureen ja punnertamaan. Ei inahdustakaan. Kivi ei liikahtanutkaan, vaikka Uko punnersi, manasi, väänsi ja uhosi.

"Tämä on varmaan peruskalliota", hän sanoi ja vaihtoi suunnitelmaa. "Jos isken kiveen kaikin voimin, siitä saattaa lohjeta palanen", hän unelmoi. Tuumasta toimeen. Siruja lensi ja kiven murusia pölisi, vaan ei lohjennut eikä haljennut.

Lähdettiin sitten takaisin kohti Punaista Tupaa. Kankikävellenkö? Ei, vaan alistuneena kankea kuin kivirekeä perässä vetäen. 

Mutta ei ollut hukkareissu tämäkään. Tuli taas sinikantiseen vihkoon yksi hyvän mielen muisto lisää ja Uko sai uuden, asiasta muistuttavan lempinimen.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.