Ukon kanssa on kuljettu pitkä yhteinen matka, että on päästy tähän päivään. Toivottavasti melkein yhtä pitkä matka odottaa edessäpäinkin meitä yhdessä kulkijoita. Ei voi koskaan etukäteen tietää, milloin jää kulkemaan yksikseen.
Aiemmin jo postasin pitkästä yhteiselosta:
Kaksi vanhinta lastamme ovat jo lentäneet kotopesästä. Kuopuksen vuoro on pian. Hän on jo asettunut lähtöruutuun odottamaan lähtökuulutusta. Ei ole kiire meidän puolesta, mutta oma itsenäinen elämä jo häntä kutsuu ja huutelee luokseen. Se on luonnollista.
Niinkuin on sekin, että lapset ovat todellakin meillä vain lainassa. Jälkikäteen tuntuu, että kyseessä oli pikalaina, jota ei voi jatkaa. Yhtäkkiä huomaamme olevamme taas kaksin.
"Luuletko, että viihdyt kanssani elämän loppuun asti?" kysyn Ukolta.
"Omani loppuun ainakin", Uko vastaa. Ja se on hyvä vastaus.
"Meinaatko ottaa uuden eukon, jos minun elämäni loppuu ennen sinua?" kysyn, mutta Uko ei halua vastata. Hän sanoo, ettei halua edes ajatella moista. Ajattelen realistisesti hänen ruuanlaittotaitojaan ja mietin, että se voisi olla järkevää. Tosin - "äitien tekemää" saa ihan joka kaupasta.
Mutta ei mennä asioiden edelle. Jos elämme keskimääräisen pituisen elämän, on meillä vielä hyvä tovi aikaa kulkea yhteistä polkua.
"Siihen en kyllä sitten ala, jos sinulla menee vaippahommiksi", Uko sanoo ja totean, että en kyllä minäkään. Siinä menee raja. Sitten saa joku muu auttaa. Jos sitä apua on sitten aikanaan tarjolla. Ollaan sitten huonot housussa, jos kukaan ei auta.
"Jos minulta menee muisti ja olen ihan mahdoton, niin laita vaan hoitokotiin. Eikä tarvitse käydä joka päivä", minä lupaan. Tekisi mieli sanoa, että tyrkkää jyrkänteeltä, jos suvussa kulkevat Mr. Alzheimer ja Mr. Parkinson asettuvat taloksi. Mutta ei niin voi sanoa.
Välillä se pistää näitä miettimään, kun on kaikenlaista kremppaa kropassa ja suorituksen esto päällä moneenkin hommaan.
"Kyllä minä uskon, että me pärjätään aika hyvin yhdessä kalkkiviivoille asti", Uko tuumailee. "Minä pilkon polttopuut hellan pesään ja sinä sytyttelet tuohella tulet", hän jatkaa. "Niin, ja kun sinä metsästät hirven, niin kyllä minä siitä sopan keitän", säestän ja jatkan: "Kyllä me viihdytään ja pärjätään - kun saadaan olla yhdessä!"
Kuva ja video: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien js tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Tuota asiaa olemme kans jutelleet, minä esim.jos jäisin yksin ensin, olen sen jo päättänyt että ketään en enää ottaisi koulutettavaksi,
VastaaPoistakun olen vielä luonteeltani sellainen että viihdyn yksikseni, ja kun ystäviä käy joiden kanssa voi jutella ja parannella maailmaa, niin se riittää.Mies ei kans ottais ketään, koska mä olen hälle ihan eka, ei ole ennen mua seurustellut, ei ehtinyt, ja viihtyy kans yksikseen.
Mutta niinhän se on että huomista emme tiedä.
Jes huomenna lähtee viimeiset kalustot uuteen paikkaan, ja mustikat tuota pikaa kypsyy, itsepomintana vielä mansikat näiltä seuduilta pakkaseen, ja se perinteinen mansikkakakku joka kesä on tehtävä..
Kiitos kommentistasi!
PoistaSe, että viihtyy yksin on tosi tärkeä taito!
Silloin ei huonosta seurastakaan voi syyttää kuin itseään 😁
Moni ei tänä päivänä koe pärjäävänsä yksin, mutta uskon, että tosi paikan tullen kumminkin suurin osa pärjääkin. Eri asia on vanhukset tai muut henkilöt, joilla on erilaisia rajoitteita esimerkiksi liikkumisessa.
Tänään söin ekan metsämansikan - kyllä maistui ihanalle! 🍓
Olipa kiva ja samalla myös hyvinkin realistinen postaus. Onnellisia saatte olla toisistanne!
VastaaPoistaKiitos kommentista!
PoistaAina kun sen muistaisikin, että on onnekas, kun on niin mukava ja itselle sopiva puoliso. Aina sitä löytää jotain sanomista ja moittimista. Sellainen se ihminen on!