"Aamu alkaa aalla, illan päättää aa."
Näin lauloi se kaljupäinen Leskinen.
Säesti sanat neljällä soinnulla ja väleihin soitti Deen. Nyt jo kuollut mies.
Minä olen elossa ja aamuni alkaa aina samalla toiveella.
Aamun lipuessa kohti päivää tunnustelen sykettäni. Sykkii, vaikkei se vaikuta mihinkään.
Veri virtaa suonissani tahtomattaan, koska sydän on päättänyt pumpata vielä tänäänkin.
Olo ei ole eloinen.
Yhtä tyhjän odotusta.
Ei käy ovi.
Ei soi kello.
Ei summeri.
Ei puhelin.
Tyhjää.
Turhaa.
Torkun päivän vaihtuessa iltaan.
Uni ei vie mennessään, vaan palauttaa liian pian takaisin.
Pieni hetki tiedottomuutta, aina liian lyhyt.
Ajan viisari tuskin nytkähtää.
Viimeinen portti pysyy näkymättömissä.
Valo ei kajasta manalan avaimen reiästä,
ruosteinen ovi ei rapsahda raolleen.
Ilta vai yö.
Ei tee eroa.
Puoliunessa matkaan illasta yöhön ja yöstä varhaiseen aamuun.
Samaa pimeää se on.
Yön pimeydessä toive kuolee.
Minä en.
"Aamu alkaa aalla ja illan päättää aa."
Älä nyt saatana aloita taas.
Teksti syntyi aikanaan, kun vierailin isäni luona hänen saattohoitonsa aikana. Osasto täyttyi kuoleman kaipuisista katseista, tyhjän täyttämistä päivistä. Lopullisen eron pelosta ja kaipuusta. Toiveesta, että tämä loppuisi jo eikä sitten kuitenkaan.
Kuva: Pixabay
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Aikonaan kun tein vielä yö-vuoroa töissä, ja aamulla kun menin herättelemään, ei aina voinut tietää herääkö asukas, vai nukkuuko ikuista unta, muutama tapaus kyllä oli että asukas ei herännytkään,
VastaaPoistamutta se ei ollut yllätys, kun oli iäkkäistä ihmisistä kysymys.
Joe Baiden siteerasi psalmia puheessaan:..."ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo" pitää varmaan paikkansa.
Kiitos kommentistasi!
VastaaPoistaMinusta ei olisi hoitotyöhön ja arvosta hoitohenkilökuntaa, jokaista lähihoitajasta lääkäriin. Kuoleman läheisyyteen varmaankin tottuu sikäli, että se kuuluu työhön. Ja voi myös olla tukena kuolevalle.