Eriarvoistuminen lisääntyy

Nimimerkki ”Veronmaksajaäiti” kirjoitti neuvolakokemuksistaan Hesarin yleisönosastolla. Hyvin toimeentuleva kaksinhuoltajaäiti kertoi, kuinka häntä oli neuvolassa ohjattu kääntymään imetykseen liittyvän avunpyyntönsä kanssa yksityisen palveluntarjoajan puoleen, maksua vastaan tietenkin. Täysin samat palvelut olisivat olleet tarjolla tässä julkisen puolen neuvolassakin. Julkisen terveydenhuollon piirissä syrjitään hyvätuloista ihmistä.

Samoin lapsen fysioterapiapalveluiden tarpeessa ja korvatulehduskierteessä tätä perhettä oli kehotettu kääntymään yksityiselle puolelle. ”Onhan teillä vakuutus? Teillähän on mahdollisuus mennä yksityiselle puolelle.” Tämän voisi ymmärtää ja hyväksyä, jos kyse on ollut jostain yksittäisestä tilanteesta, jossa nopeampi tai muulla tavalla parempi apu on ollut tarjolla yksityisellä puolella. Kirjoittajan kertoman mukaan tilanne on kuitenkin toistunut useampaan otteeseen. Syrjinnältähän tuo alkaa haiskahtaa. Ongelma on tietenkin resurssien vähyydessä. Terveydenhuollon henkilökunnan asia ei silti ole alkaa seulomaan sitä, kenelle palvelut kuuluvat ja kenelle eivät.

Minkälainen älämölö olisikaan asiasta nostettu, jos syrjinnän kohteena olisi johonkin muuhun ihmisryhmään kuuluva äiti?

Tähänkö on tultu? Nytkö aletaan sitten karsia pois varallisuuden perusteella niitä, joille julkiset palvelut ”eivät kuulu”, koska heillä on ”mahdollisuus mennä yksityiselle puolelle”. Yksi juttu tässä vaan nyt kokonaan unohtuu. Juuri nämä ihmiset ovat hyvin pitkälti näiden palveluiden nettomaksajia. Niinkö tämä peli halutaan pelattavan, että toinen porukka maksaa ja toinen käyttää?

Veronmaksajaäiti kirjoittaa:
Kannatan julkista terveydenhuoltoa tasa-arvoiset lähtökohdat antavana, julkisen hallinnon tärkeimpänä tehtävänä. Maksan iloisesti veroni sen ylläpitämiseksi ja olen huolissani nykyisen yksityisen ja julkisen terveydenhuollon järjestelmien eriarvoistumisriskistä.
Edellytän, että tasa-arvo koskee myös meitä, jotka toimimme järjestelmän nettomaksajina.

Voihan vakuutuksenkin lapselleen ottaa kuka tahansa, jos se siitä on kiinni. Eihän se vakuutus ilmainen ole, mutta mikäs tässä maailmassa olisi. Vakuutus antaisi sen edellä mainitun ”mahdollisuuden”.

Suuri osa vähävaraisista on toki oikeasti vähävaraisia ja senttiä täytyy venyttää tosissaan. Mutta on myös niitä perheitä, joissa rahat menevät kaikenlaiseen tarpeettomaan (esimerkiksi muutamaan pariin Minna Parikan kenkiä tai aikuisten etelänmatkaan vähintään kahdesti vuodessa) ja sen jälkeen itketään, kun ei riitä rahaa kaikkeen mitä mieli tekee, puhumattakaan lasten hyvinvoinnista tai vakuutuksista. Laskut voivat olla ulosotossa, lainat rästissä ja luottotiedot menetetty. Silloin ei saa enää vakuutustakaan. Mutta se on taas kokonaan toinen juttu, eikä edes liity tähän Veronmaksajaäitiin mitenkään.

Millaiset turnajaiset tässä lajissa mahtaa alkaa sitten, kun/jos se paljon puhuttu sote saadaan aikaan? Helpottaako vai vaikeuttaako se elämää ja kenen?

Tämä maailma menee koko ajan vaan hullummaksi monessa asiassa. Musta käännetään valkoiseksi ja valkoinen mustaksi. Eivätkö julkisia palveluita verovaroillaan ylläpitävät ihmiset saisi itse käyttää niitä? Varmaan on jonkun mielestä väärin edes sanoa tätä ääneen.

Kuvat: Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä.

Pimeät tunnit

Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit.

Romaanissa liikutaan ajassa 1970-luvun lopulla muutaman keväisen viikon aikana, jolloin Suomessa oli sähkölakko. Sähköt katkaistiin tunniksi kerrallaan, jotta tuotettu sähkö olisi riittänyt kaikille.

Romaanissa seikkailevan nelihenkisen perheen isä oli töissä paikkakunnan sähkölaitoksella, jossa hän joutui tekemään "likaisen työn" eli kääntämään tiettyinä kellonaikoina nappulasta. Ja joutui siitä kärsimään ilman omaa syytään. Kokoomuslainen appiukkokin haukkui lakkokenraaliksi.

Nelihenkisen perheen vaiheita seurataan perheen isän Esan ja tyttären Pauliinan suulla. Kirjan alussa Pauliinan jutut ovat lapsekkaampia kuin lopussa, Pauliina siis aikuistuu muutaman viikon aikana ja kirjailija osaa mukautua siihen käyttämällään kielellä.

Alussa tuntui vähän siltä, että juoni ei oikein pääse alkuun ja Pauliinan lapsellisuus vähän häiritsi. Kerran jo jätin lukemisen kesken ja meinasin palauttaa kirjan kirjastoon parinkymmenen sivun jälkeen. Ihan tuntui siltä kuin olisi jotain lastenkirjaa lukenut. Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin korjaantui. Esan osuudet tarinassa kirjailija oli hyvin osannut kuvata keski-ikäisen, vähän nyhverön miehen näkökulmasta.

Perheen tilanteessa ja ystäväpiirissä tapahtui traagisiakin asioita, joista epäsuorasti syytettiin Esaa. Esa oli myös turhan sinisilmäinen vaimonsa suhteen, mikä tuntui hänen kannaltaan ajateltuna vähän pahalta. Kirjan lopussakaan ei käy täysin selville, paljastuiko vaimon salaisuus Esalle. Ja suurin salaisuus ei ollut se, minkä Pauliina löysi sukkalaatikosta.

Tämä on niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea toiseen kertaan uusin silmin. Ehkä alkupuolen juonen hitaus ja Pauliinan osuuden lapsellisuus ei toisella kerralla niin enää häiritsisi.

En tiedä, minkä verran kirjailija on tuonut romaaniin omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Kirjailijan ikä ainakin täsmää Pauliinan ikään. Samantyyppisiä elämänvaiheita ja tarinoita on oikeassa elämässä varmasti paljonkin, kuten kaikki ne ihmiskohtalot ja mielenterveysongelmat, joihin sotavuodet olivat vaikuttaneet, kuten Esan isän kohdalla oli tapahtunut.

Muista itsekin sähkölakon keväällä 1977 ja sen aiheuttamat hankaluudet. Sähkönsaannin säännöstely tuntui välillä melko hankalalta, varsinkin jos ja kun sähköä olisi tarvittu jatkuvasti elinkeinotoiminnassa.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan kannet
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä

Maalarina

Sisäkaton höyläämättömän puupinnan pohjamaalaus vaati pitkää pinnaa.

Maalaminen ja kaikenlainen rakenteleminen on terapeuttista puuhaa. Kaupunkilaiselle ja toimistotyötä tekevälle on hyvää vastapainoa järjestää itselleen pieni mökkipihan projekti. Ainakin yksi per kesä. Tänä kesänä projekteja oli kaksikin. Aiemmin jo kerroin kuinka toimin mallikkaasti mittamiehenä.

Ennen kuin varsinainen terapiatyö pääsee alkamaan, saattaa ohuesti "mennä hermo".
Nimittäin, tarveaineiden määrän laskeminen ja niiden hankinta ei ole niin yksinkertaista mitä alkuun ajattelin.
Niinkuin nyt maalien hankinnan kanssa tuli todettua.

Maalattavana 1 kpl huvimaja, neliöitä noin 10 ja maalattavia kohtia: sisäkatto, seinäpaneelit, lattia ja ulkoseinien peiterimat. Ulkoseinät on jo aiemmin maalattu. Laskin kanta kertaa korkeus kertaa viisi seinää miinus ikkunat, kun huvimaja on kuusikulmainen ja yksi sivuista pelkkää ovea. Siitä sain luvun paneelien maalin määrälle. Katon pinta-ala ja lattian pinta-ala ovat suunnilleen samaa luokkaa paitsi, että lattia on tasainen ja katto kartion muotoinen. Ei nyt tullut äkkiseltään mieleen juuri sitä matematiikan kaavaa, jolla kartio lasketaan, niin mietin, että kyllä ne siellä rautakaupassa tietää.
Ulkoseinän peiterimojen maalimääräksi ajattelin litran purkin riittävän.

Eikun lähimpään ja ennalta tuttuun rautakauppaan asioimaan.

"Tarvitsen valkoista maalia paneeleihin, lattiaan ja kattoon. Pinta-alaa tämän verran ja katto on kartio, heh heh, eikä mikään tasakatto!" selitin myyjälle, joka olikin ilokseni nuori nainen.

Olin ajatellut, että yhdellä valkoisella maalipönikällä pärjätään, kun kerran valkoista on tilauksessa. Ja sitten yksi punamultapurkki.
Mutta alkoikin tulla kysymyksiä.

"Onko kyseessä ennestään maalattu vai pohjamaalattu pinta? Raakalauta vai höylätty?"

"Juu, ihan uutta puuta kaikki".

"Olikos paneelit jo pohjamaalattu ostettaessa?"

"Niin no, katsos....se on sellaista sileän tuntuista."

"Juu, höylättyä tietysti, mutta onko jotenkin käsitelty?"

("Älä nyt kysele, anna nyt vaan sitä maalia")

Vielä jatkoi myyjä tenttaamista, kunnes oli selvitetty, että tarvitaan pohjamaalia ja kalustemaalia kattoon ja paneleihin ja kahta eri maalia lattiaan, sävytettyä alle ja sitten erikoislakkaa pintaan.

"Mitenkäs sävytys?"

"Valkoista vaan!"

"Juu, mutta siitäkin löytyy sävyjä vaikka kuinka, kylmää, lämmintä, harmahtavaa, kellertävää, vihertävää, läpikuultavaa..."

"Ei himputti, mitäs nyt?"

No, löytyihän ne sopivat valkoiset sävyt.

"Mitenkäs lattian lakka, kiiltävää, puolikiiltävää vai puolihimmeää?"

Nyt meni taas himmeän puolelle koko juttu.  Otin arvalla siitä keskeltä ja sanoin tietävästi: "Puolikiiltävää!"

"Se onkin puulattiassa kaikkein suosituin!"

("No oho!")

Ulkorimojen punamullan värinen maalipurkki, litran verran, oli oikein arvioitu. Siitä olin ylpeä.

Pensselit ja telat löytyivät jo omasta takaa, joten kassan kautta sitten kohti terapiatöitä.
Oman terapiatarpeensa aiheutti maalien loppusumma. Kyllä maalit ovat hinnoissaan, mutta minkäs teet. Niin luomua ei vielä olla, että punamullat kehittyisivät omassa rautapadassa. Joten ostettava ne on, maksoi mitä maksoi.

Maalausurakka tulee aina aloittaa ylhäältä alaspäin, näin muistin kuulleeni. Eli sisäkatosta aloitus. Oletteko koskaan maalanneet höyläämätöntä puuta?
On nimittäin takkuista, vai pitäisikö sanoa tikkuista hommaa. Vetelin ensin telalla ja sitten pensselillä ja vielä töpöttelyä penssellin päällä. A-tikkailla seisten ja niska kenossa homma alkoi pikkuhiljaa maistua puulta. Mutta sain sudittua katon pohjamaaliin. Kattomaalauksen seuraavan maalikerroksen telaaminen olikin sitten paljon helpompaa.

Seinäpaneelien maalaus oli katon jälkeen juuri sitä maalausterapiaa. Höylätyllä pinnalla tela kulki kuin luistin jäällä. Ah! Samoin kuin lattian maalaus. Se sujui kuin foksi perunajauhotetulla tanssilattialla. Kaikki pinnat tuli maalattua kahteen kertaan paitsi lattia kolmeen.

Ja voin ylpeänä todeta, että hienoa jälkeä tuli. Kyllä maalilla (ja sitkeällä maalarityöllä) saa ihmeitä aikaan.

Rapatessa ja maalatessa aina vähän roiskuu. Hiukset saivat myös osumaa.

Melkein valmista.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kiellettyä.

Omakotirauha

Monet nuoret perheet ja vähän vanhemmatkin haaveilevat omakotitalossa asumisesta oman rauhan ja vapauden vuoksi. Omakotitalossa ei ole seinänaapuria riitelemässä, laulamassa tai muuten meluamassa. Ei ole summereita soittelevaa ja rappukäytävässä ryntäilevää mainostenjakajaa, johon kompastuu kotoaan poistuessaan. Ei tarvitse kuunnella yhtiökokouksissa tätien narinaa epäoleellisista asioista esityslistan väärässä kohdassa. Ei tarvitse vastikkeessa maksaa huoltoyhtiölle ylimääräisistä siivouskäynneistä viikonlopun jälkeen, kun paikallinen baari on tyhjentynyt ja rakot ovat tyhjentyneet porttikongiin. Ei tarvitse väistellä naapureiden muuttokuormia, remonttireiskoja tai toppuutella ulko-ovesta sisään pyrkiviä narkkareita. Osa näistä vastuksista on toki kohdattava rivitalossakin asuessa. Sanotaan myös, että rivitalossa yhdistyy omakoti- ja kerrostaloasumisen huonot puolet.

Vuosien mittaan on tullut asuttua kaikissa näissä asumismuodoissa paritaloa lukuunottamatta. Ehkä asuntojen, taloyhtiöiden ja asuinalueiden suhteen on ollut hyvää tuuria, sillä eipä ole suuresti ollut valittamista. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Kerrostalossa tapahtui ehkä eniten sitä paljon puhuttua kyttäämistä, puolin ja toisin. Sehän on helppoa ja halpaa ajanvietettä.

Rivitalossa asuessa sattui samaan pihapiiriin useita samassa elämänvaiheessa olevia perheitä, joten aina oli keinussa ja hiekkalaatikolla seuraa sekä lapsille että aikuisille. Seinänaapureista ei ollut haittaa sielläkään. Varmaan itse saimme enemmän meteliä aikaan kuin seinänaapurit yhteensä.

Parinkymmenen vuoden omakotiasumisen jälkeen voi sanoa, että tämä on tähän astisista asumismuodoista paras. Vaikka ei lumityöt olekaan valmiiksi tehtynä ja piha hiekotettuna töihin lähtiessä eikä sieltä tullessakaan. Vaikka täytyy itse korjata/korjauttaa kiinteistön kulumat ja viat, harjata, haravoida, leikata nurmikko ja kitkeä ja trimmata. Lukea vesimittari säännöllisin välein ja havaita kaikin aistein mahdollisia poikkeamia kiinteistön toiminnassa. Sitä on ihan itse itsensä isännöitsijä ja huoltoyhtiö, joka hankkii rikkoutuneen hanan tilalle uuden ja vaihtaa rikki menneen kattotiilen. Puhdistaa sadevesirännit, jotta vesi ei mene vääriin paikkoihin. Moni luulee, että omakotitalossa asuminen on "ilmaista", kun ei tarvitse vastiketta maksaa. Sekin riippuu niin monesta asiasta.Talon iästä ja kunnosta ja sijainnista ja ennen kaikkea lämmitysmuodosta.

Naapureista ei enimmäkseen ole vaivaa. Liian sosiaalisia tai uteliaita ei ole onneksi näille kulmille pesiytynyt. Melusta harvemmin on haittaa, mutta joillain on kumma vimma leikata nurmikkoa tai käyttää jotain muuta äänekästä työkalua nimenomaan sunnuntaisin. Eräillä on ulkotarhassa kaksi rekikoiraa, joiden ulvominen kuulostaa välillä siltä kuin henkeä oltaisiin viemässä. Toisella naapurilla on kaksi rescuekoiraa, jotka ovat muulloin ihan "lutusia", mutta kun niiden ärhäkkä emäntä ilmantuu kuvaan mukaan, niiden joku alkukantainen suojeluvaisto herää ja ne muuttuvat kaikkeen elolliseen vihamielisesti suhtautuviksi. Lasten iloisia ääniä on kiva kuunnella, mutta miksi aikuisten pitää puhua huutamalla sekä toisilleen että lapsilleen? Kyllähän melua maailmaan sinällään mahtuu, mutta välillä jutut ovat sellaisia, ettei kaikkea haluaisi kuulla.

Omakotitalossa asuessa ohikulkijoiden menoa on kätevä seurata maantasolla olevista ikkunoista. Kun ei ihmisten nimiä voi tietää, on joillekin säännöllisille ohikulkijoille ja naapureille muodostunut omia lempinimiä, joista Isäntäkin heidät tunnistaa. Hauskoin näistä lienee vastapäätä asuva  "Uusi Tarzan". Nimi tulee siitä, kun talon edellinen asukas muistutti sekä ulkonäöltään että pukeutumiseltaan tuota viidakon kuningasta.

Kuvat: Pixabay
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä.

Ennen vanhaan

Ennen vanhaan kaikki oli paremmin.
Oli markka ja Kekkonen. Tuoreita  kananmunia ja lypsylämmintä maitoa sai torilta. Leipä pakattiin paperipussiin ja makkaraa siivutettiin ostajalle grammalleen pyydetty määrä.

Syötiin perunaa ja kastia, jossa saattoi hyvällä tuurilla olla lihanpala jos toinenkin. Kukaan mitään salaatteja väsännyt. Porkkanaraastetta korkeintaan. Ruisleipää kylkeen, eikä leikkeleitä leivän päälle ruuan kanssa, vaan voita, jota oli laitettu tarjolle lasilautasella.

Lasten kuului kunnioittaa vanhempia ihmisiä, mutta lasta ei kunnioittanut kukaan. Lapsi eli "siinä sivussa" muttei oikein ollut kukaan tai mitään. Tästä vanhempien ihmisten yksipuolisesta kunnioittamisvaateesta kuulee edelleen. Sanoisin, että 1950-luvulla ja sitä aiemmin syntyneiden taholta. Eikä tietenkään saa yleistää.

Tämän ikäpolven ihminen voi, ja yleensä näin tekeekin, mekkaloida miten lystää, olla ikävä ja hankala kaikin tavoin nuorempiaan kohtaan - ja mitä hän odottaa tällä saavansa. Kunnioitusta!

Kaikenikäisten tulee ansaita omat kunnioituksensa ja myöskin saada sitä samoin perustein. Lähtökohtaisesti kaikkia tulee kunnioittaa ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Mutta ei, kun se ei mene näin. On marttyyrimummeleita ja paatospappoja, joilla on valta, oikeus ja kaikkivoipaisuus olla omasta mielestään muita korkeammalla.

Kuka kertoisi tälle ikääntyvälle väelle, että asia on juuri päin vastoin.
Heidän omia sananlaskujaan käyttäen voisi todeta ainakin, että "Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan!" tai nykytermein: "Sitä saa mitä tilaa!"

Ole kunnioittava, niin sinuakin kunnioitetaan!

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Pyöräilijän itsesuojeluvaisto

Tai paremminkin itsesuojeluvaiston puute.

Kotikaupungissa ja varsinkin kotinurkilla on meneillään useita erilaisia tietyömaita, isompia ja pienempiä. Tehdään uutta valtatietä, pyörätietä, uusitaan vesijohtoja, korotetaan risteyksiä. Asvaltoidaan olemassaolevia katuja ja leikataan puiden alaoksia näkyvyyden parantamiseksi. Rakennetaan monitoimitaloja ja puretaan parakkikouluja. On hienoa, että rakennetaan uutta ja kohennetaan vanhaa. Välillä täytyy autoilijana kiertää kaukaakin kotiinsa päästäkseen. Pyörällähän voi sujahtaa menemään melkein mistä kolosesta vaan.

Ja niinpä moni sujahtaakin, totisesti. Ilman kypärää ja hirveällä vauhdilla. Perusautoilijan perusturva järkkyy, kun tällainen kiitäjä menee ohi sadasosasekunnin päässä auton nokasta. Useimmiten asialla ovat nuoret miehet ja ihan pienetkin. Tietyömaalla ja sen läheisyydessä pitäisi liikkua varovasti, kun liikennejärjestelyt ovat aina poikkeuksellisia. Ihmisen pääkoppa on niin ohutkuorinen, ettei sen tarvi kovaakaan kopsahtaa asvalttiin, puuhun tai auton kylkeen ilman kypärää, kun tulee jo pysyviä vaurioita. Se ei ole aina pyöräilijän omassa vallassa, tuleeko sitä kopsahdusta vai ei. Tänäkin aamuna suloinen pikkutyttö pyöräili kouluun ja ihana vaaleanpunainen kypärä keikkui pyöränsarvessa. Kypärän sisällä oli pieni ruskea nalle. En malttanut olla harjoittamatta yleistä vanhemmuutta ja olla sanomatta hänen ohitseen pyöräillessäni, että "Laita nyt, lapsikulta, se kypärä päähän." Vastaus oli tiukka: "E!"

Ihan muutaman kuukauden sisällä olen nähnyt monta läheltä piti -tilannetta nimenomaan pyöräilijöiden kanssa. Jostain tyhjästä on pyyhältänyt kamikaze-pyöräilijä auton nokan edestä kovempaa vauhtia kuin autot taajamassa. Pahin syöksypyöräilijä pyöräili viime maaliskuussa pimeässä ja vesisateessa Prisman parkkipaikalla. Pikkupoika sotki menemään täysin mustassa asussa huppu silmillään, ilman kypärää, mustalla valottomalla läskipyörällä ja nopeutta vähintään 40km/h.

Äskettäin nuorehko mies paahtoi täyttä vauhtia alamäkeen kohti T-risteystä, jossa oli autoja kääntymässä joka suuntaan ja joka suunnasta. Sinne vaan sekaan porhalsi hän hiljentämättä vauhtiaan yhtään. Ja ilman kypärää. Luottamus on kova, että autoilijat näkevät ja huomaavat.

Tänään naishenkilö pyöräili kaupungin keskustassa samalla tyylillä kuin edellinen sankari. Tällä oli sentään kypärä päässä. Tapahtumapaikkana oli tietyömaan vuoksi ruuhkautunut risteys, jossa autot joutuivat pysähtymään ylämäkeen ja tukkimaan risteyksen toinen toisiltaan. Nainen ajoi pyörällään suojatietä pitkin autojen sekaan pieni lapsi kyydissään. Ja tilannenopeutta oli tällä teiden ritarittarella ihan riittävän paljon.

Näitä katsoessa kanssakulkijakin irtaantuu ruumiistaan jo pelkästä kauhusta.

Ohessa linkki aiheeseen liittyvään kohtalaisen tuoreeseen lehtijuttuun:
https://www.ess.fi/paikalliset/2643257

Kuvat: Pixabay
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä.

Kun mikään ei kelpaa

Onko olemassa rasittavampaa ihmistyyppiä, kuin itsekeskeinen huomionhakija. Ei tule äkkiseltään mieleen.

Tällainen tyyppi ottaa asiat esille "minä"-muodossa eikä koskaan puhu "meistä". Asiat onnistuvat, kun ne menevät täydellisesti hänen toiveensa mukaisesti. Useimmiten hän ehdottaa vähintäänkin pientä muutosta muiden ehdotuksiin, jolloin usein jo loppusuoralla olevat suunnitelmat menevät läskiksi.

Mikään ehdotus, joka muille sopii, ei mene tälle tyypille läpi sellaisenaan, koska hänellä on aina "jotain" kuin tilauksesta. Muuta menoa jo olemassa tai tulossa (aina ei pääse kaikkeen mukaan), yliherkkyyttä tai vaara saada sellainen, ehdotettu asia jo koettu tai nähty tai päätetty olla koskaan sitä kokeilematta. Tai muuten vaan ei huvita, mutta ei ole antaa mitään ehdotelmaa tilallekaan.

Poru nousee pienimmästäkin asiasta, jonka tiimoilta tyyppi kokee jäävänsä ilman huomiota. Otetaan se huomio sitten kiukuttelemalla, ääneen tai ilmein.

Tämän tyyppinen henkilö antaa näkemyksensä kaikkeen, mutta suoraan kysyttäessä voi pitää mykkäkoulua.
Hän saattaa pilata muiden päivän pelkällä läsnäolollaan jättäessään kohtaamansa ihmiset täysin huomiotta tai mittailemalla heitä äänettömästi päästä varpaisiin.

Näitä on oikeasti olemassa. Pitävät itseään hyvinä ihmisinä. Mistäkö sen tietää?
No, sen he kertovat itse.

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kieli köyhtyy

Somessa nähdään Facebook-ryhmiä ja muita lähteitä, joista voidaan lukea tahattomista ja hauskoista mainoslauseista tai uutisotsikoista. Esimerkiksi ruokakaupan mainoskyltissä pääsiäisen alla: "Mämmiä saatana!"  tai vaatekaupan alennusmyynnissä "Miehet -50%".

Välillä ihan sanomalehtiäkin lukiessa tuntuu siltä, että lehdentoimittajilla on suomen kielen taito ruostumassa tai kiire lisääntynyt tai sitten tekstinkäsittelyohjelma vaihdettu huonompaan.

Ja juu, kaikki tekevät virheitä, mutta työkseen tekstiä suoltavien henkilöidenkin pitäisi kiinnittää työnsä laatuun enemmän huomiota. Ennen tämäkin asia oli paremmin. Sanomalehdissä oli vähemmän kirjoitus-, kielioppi- ja asiavirheitä

Vai mitä tuumaatte näistä muutaman viikon ajalta kerätyistä otsikoista ja uutispätkistä (kirjoitusvirheetkin ovat aitoja):

Suoritettujen tutkimustulosten perusteella Xn uimarannan veden laatu on hyvä. 
(Eihän tutkimustuloksia suoriteta)

Osa ei lennä Suomesta Espanjaan tänä kesänä.
(Otsikko sanomalehdessä. Kyse oli matkatoimistoista.)

X järvellä linnut ovat jopa karanneet pyöräilijöiden nisktaan.

Harrastaa liikuntaa monipuolisesti, ollut vuosia kausikortti X jääkiekkoseuran peleihin.
(Henkilökuvaus. Tyyppi on kieltämättä omistautunut urheiluharrastukselle, kun on itse toiminut kausikorttinakin.)

Koronakriisi on tutustuttanut yhä useamman verkkokaupan maailmaan....
(Objekti puuttuu).

Kotipuutarhoiden runsas sato...

Viittä nuoret miestä epäilllään murroista....

Susi vaikuttaa syöneen kengurun Belgiassa.

Tämä viimeinen on näistä oudoin ja herättää lisäkysymyksiä. Se vaikuttaa ihan käännöskoneen tekemältä otsikolta. Tavanomaisempi olisi: ”Suden epäillään syöneen kengurun Belgiassa.”
Miten muuten susi ja kenguru ovatkin päätyneet samalle leveyspiirille ja vielä kohdanneet toisensa? Ja miten niin vaikuttaa syöneen? Jos söi niin söi. Ja jos söi, niin ei kai siihen mitään epäselvyyttä jäänyt.

Netissä ja varsinkin somessa näkee paljon vajavaisia lauserakenteita. Lauseesta saattaa puuttua kokonaan joitain lauseenosia. Se antaa vähän huolimattoman ja homssuisen vaikutelman.Tai sitten kirjoitetaan asiallisempaakin tekstiä pissiskielellä: juostaa (=juostaan) tai kävellää (=kävellään). Toisaalta, eihän netti ja some mitään äidinkielen oppikirjoja olekaan.

Edellä mainitut viestinnän ammattilaiset eivät aina osaa käyttää edes lyhenteitä oikein. Jos pitäisi lyhenteellä (joita ei tekstin sisällä pitäisi edes käyttää) ilmaista: "Euroopan Unioniin". Oikea: EU:iin. Väärä: EU:hun. Kaksoispisteen jälkeen siis kirjoitetaan viimeiset kirjaimet kuin ne olisivat kokonaisessa sanassa eikä siten kuin sylki suuhun tuo. Esimerkkejä löytyy lukemattomia.

Muokattu 27.8.: Myöskään olla -verbiä ja sen konditionaalia ei osata käyttää. Eivät osaa aina edes ammattilaiset. Jotenkin tähän tyyliin näkee kirjoitettavan:
- Liisa on menee kouluun.
- Liisa lienee on koulussa.
Ynnä muita outoja variaatioita.

Ensiksi mainitun esimerkin kaltaisen lauseen oli kirjoittanut kollega ihan asiapitoiseen tekstiin. Jos äidinkielenään on oppinut suomea puhumaan, niin miten tuollainen virhe on edes mahdollinen. Kuulostaa vähän amerikankieleltä. Liisa is going to school. Olisiko käynyt niin, että tyyppi on ollut vuoden USAssa vaihdossa ja siinä ajassa (mukamas) jo ”unohtanut” äidinkielensä kieliopin. Näitähän on nähty ennenkin. Tarve tuoda piilotetusti esiin, että on tässä oltu oikein Ameriikas asti.

Suomen Kuvalehti julkaisee viimeisellä sivullaan viikottain parhaita poimintoja muista julkaisuista ja lehtijuttujen otsikoista. Tässä uusimmat:

Kiitos ja anteeks! 😆

Kuvat: Pixabay ja Erikoiset Asiantuntijat /Suomen Kuvalehti ja Etelä-Suomen Sanomat
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä.

Omaelämäkerta

Omaelämäkerta on faktapohjainen, omaan elämään perustuva teos. Sanotaan, että monen kirjailijan esikoisteos on usein omaelämäkerrallinen tai ainakin omaa itseä löytyy vähintäänkin rivien välistä.

Omaelämäkertansa kirjoittava tai kirjoituttava voi itse valita mistä näkökulmasta elämän tarina kerrotaan. Nostetaanko kohokohdiksi suuret ilot vai murheet. Monesti omaelämäkerta on selviytymistarina, kertomus tiestä, joka vie vaikeuksien kautta voittoon. Tai tarina matkasta menestykseen, siellä olosta ja sen päättymisestä.

Jos kirjoittaisin omaelämäkerran omasta elämästäni, olisi teos varmasti lyhyt ja ulkopuoliselle tylsä, melko ennalta arvattava.
Kohokohtia olisivat Ukon tapaaminen ja lasten syntymät. Vakituisen työpaikan saaminen. Ensimmäinen ulkomaan matka. Koiranpennun (× 4) kotiintulo. Lasten valmistumiset, heidän elämänkumppaneidensa löytyminen ja muutto omilleen. Isoja ilonaiheita on ollut riittämiin.

Surun syövereitä on koluttu vanhempien kuollessa. Ystävistäkin on joutunut luopumaan. On ollut pettymyksiä ihmissuhteissa. On tullut tehtyä jälkikäteen ajateltuna vääriä ratkaisuja ja epäonnistuneita hankintoja. Suuria suruja on käyty läpi, mutta niistä kaikista on ainakin kohtuullisesti selvitty.

Nuo kaikki ovat ihan normaaleja elämään kuuluvia juttuja. Jos niistä aikoisi kirjoittaa kirjan, jolle toivoisi lukijoita, pitäisi osata iskeä juttuihin loistetta ja luksusta, tulta ja tappuraa. Sanailla niin, että sattuu. Tarinoida niin, että tuntuu. Pitäisi ehkä olla jollain tapaa kuuluisa, että jorinat jota kuta kiinnostaisivat. Ja sitten taas toisaalta, pitäisi olla joku syy levittää tarinansa kaikille avoimeksi. Jotenkin esikuvallinen tai esimerkillinen, lohduttava tai rohkaiseva. Sitten taas mietin, että jokainen tavallinen kansalainen, tunnollinen ja uuttera, vähäänkin tyytyväinen ja vaatimaton olisi kyllä kirjansa ansainnut. Tai ainakin tarinan. Edes runon.

Kysyin Ukolta suosikkia hänen lukemistaan omaelämäkerroista. Hän on lukenut niitä useita kymmeniä. Vastaus oli yllättävä: yhdeksi parhaimmista nousi Sven Pahajoen Leo Lastumäki. Koko kansan, ainakin vanhemman polven, tuntema hauskuuttaja avasi kirjaa varten omaa elämäänsä niin, että tunnettu näyttelijä saa aivan toisenlaiset kasvot: koomikon kyyneleet. Elämä ei ollut hänelle aina kovin helppoa, varsinkaan lapsuus.

Nymmaltakin kysyin mielipidettä omaelämäkerroista. Hän kertoi, että kaikki Arvo Ylpön elämästä kertovat ovat parhaasta päästä. Myös Kirsti Kaijan Positio 16093 on yksi parhaista!

Itse olen lukenut elämäkertoja aika vähän. Mutta mieleen nousee kolme: Simone Berteautin Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt!, Anne Frankin päiväkirja ja myöskin Kirsti Kaijan Positio 16093, jolle toivoisin nostetta julkisuuteen.

Trendijulkkisten omaelämäkerrat eivät kovin paljon kiinnosta. Seuraavaksi ajattelin lukea Kai Sadinmaan Kuolleiden kirjan, joka kuuluu ehkä enemmän kategoriaan henkilökuvaus ja useasta henkilöstä kerralla. Siihen palataan sitten myöhemmin.

Elämäkerroissa itseäni kiinnostaa ja koskettaa ne asiat, joihin voi samaistua. Kun voi tuntea yhteenkuuluvaisuutta tai kohtalotoveruutta. Tai jos voin ihailla kirjoittajan älykkyyttä tai rohkeutta. Toisen ihmisen elämän urkkiminen tässäkään muodossa ei kiinnosta, vaikka henkilö on sen kirjan muodossa tuonutkin tarjolle. Tarkoitan tällä asioita, joista olisi parempi puhua vaikkapa psykiatrille kuin julkistaa kirjana. Esimerkiksi parisuhdedraamat olisi mielestäni paras käydä läpi pienemmässä piirissä. Niihin kuin useimmiten liittyy päähenkilöiden lisäksi ainakin heidän lapsensa ja vanhempansa. Julkitulon seuraamukset voivat olla terapeuttisen tarkoitusperän lisäksi ikäviä lähipiirille, ehkä kirjoittajalle itselleenkin. Onko julkisuudesta saatu nostatus sitten sen arvoista.

Luetko omaelämäkertoja ja jos, niin mitä suosittelit luettavaksi?

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen ja käyttäminen on kielletty.

Taas syksy saa vuonna 2020

On se vaan kumma, miten kesä kuluu nopeammin kuin muut vuodenajat. Pian on syyskuu ja alkaa syksy ”virallisesti”. 1.9. saa sanoa, että ensi kuun jälkeen on marraskuu.

Syksyn voi määritellä monella eri tavalla. Tähtitieteilijän syksy alkaa syyspäivän tasauksesta ja kestää talvipäivän seisaukseen. Säätieteilijän syksy alkaa, kun ilman keskilämpötila laskee alle 10 asteen. Sen mukaisesti syksy alkaa Helsingissä noin 25.9. ja Sodankylässä 27.8. Kalenterista katsoen syyskuukausiksi voidaan ajatella syys-, loka- ja marraskuu.

Länsimaissa lasketaan vuodet Kristuksen syntymästä. Juutalaisten ajanlasku alkaa arvioidusta maailman luomisesta ja heillä syyskuun 19. päivän iltana alkaa vuosi 5781. Kreikan vanhoilla ortodokseilla alkaa samoihin aikoihin vuosi 7529. Islamilainen ajanlasku alkaa siitä, kun Muhammed pakeni Mekasta Medinaan. Heillä elokuun 20. päivän iltana alkaa vuosi 1442.

Ohessa kuva syyskuun teemapäivistä ja tapahtumista. Messutapahtumat lienevät tänä vuonna peruttuja koronatilanteen vuoksi.

Muinaissuomalaisille tärkeä ajankohta on ollut Syys-Matti 21.9. Sinä päivänä on pitänyt olla ”potut ja nauriit kuopassa (kellarissa) ja vanha akka uunin päällä”. Kuulostaa hyvältä ja tehokkaalta.

Naisen arvioiminen ja arvottaminen ulkonäön perusteella on ollut tapana jo muinoin. Ohessa ote julkaisusta vuodelta 1929 ”Kuinka neljässätoista päivässä voipi päästä morsiameksi”.

"Jos olet löytänyt toivottusi, niin joudu tutustumaan hänen kanssansa, että ei toinen ennättäisi sinua varemmin. Mutta ennen kuin tunteitasi ilmoitat, on sinun tarvis jonkun ajan tarkastella lempesi esinettä. Tiedustele hänen kasvoinsa muotoa kokonaisuudessaan ja sen eri osia ja ota vaaria mitä vaikutusta odottamattomat tapaukset siihen tekevät, sillä naisen sielu näkyy sen kasvoista paremmin kuin miehen.

Naisen luonteesta voi saada melkein tarkat tiedot jos tyyni vaarinotetaan hänen käytöksestänsä, puvustansa, mitä väriä hän rakastaa, hänen liikunnoista, kasvoinsa muodosta, ihonsa laadusta, äänestä ja liikennöistä, hänen mielihalunsa pääsuunnasta ja miten tämä kokonaisuudessaan ilmestyy.

Nuoret naiset, jotka käydessään ovat etuköyryssä ja liikkuvat kankeamaisesti, ne ovat luonnostaan teeskenteleväiset ja omarakkaat, mutta suorassa käyvät ja notkealiikuntoiset ovat teeskentelemättömät ja rehelliset.

Siivo nainen käy silmät alaskohden luotuina; kiihkomielinen on jyrkkä ja pystypäinen; sipsuttava käynti on riitaisen luonnon merkki; unelias käynti ja raskaat liikunnot osottavat petollisuutta ja hidasta luontoa. Ne naiset, joitten hame tavallisesti käynnissä huiskuu ja hieppuu, ovat viisastelevaisia ja itsepäisiä, mutta rehelliset ja alttiiksi panevaiset kun rakkauden tuli kerran heissä on syttynyt. Tuimat ja pikaiset liikunnot ovat huikentelevaisen, levottoman ja epäluuloisen luonteen merkit; kestäväisyyttä, rehellisyyttä ja vaitiolevaisuutta asuu niissä, joitten liikunnot ovat säännölliset ja mietityt mutta ei sentäänkään unisen muotoiset.

Yleisesti osottaa reipas käynti ja vilkkaat liikunnot naisessa himovaltaista ja tuimaa luontoa. Hiljainen ja siivo luonto ilmaantuu säännöllisissä, keskenään täysin sopivissa liikunnoissa."

Miten sitten pitäisi liikkua, jotta voipi päästä morsiameksi parissa viikossa? Kovat tavoitteet on olleet ennenkin. Mitäpä jos tämä sama laadittaisiin arvon herroista? Ja tästä tekstistä ei ole edes vielä sataa vuotta. En ole feministi mutta kuitenkin.... Mieli askartelee jo vastaavanlaisen määritelmän laatimisessa vastakkaisesta sukupuolesta, mutta tuon tyyppinen vanhahtava teksti ei ole oikein hallinnassa.

Lähde: Suomen kansan kalenteri 2020.
Kuvat: Pixabay, Erikoiset Asiantuntijat edellä mainitusta lähteestä
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä.

Tarinoita lintumaailmasta: Haukka-aura

Kaksi hiirihaukkaa on pitänyt useana päivänä naukunaansa mökkituvan yllä kaarrellen. Ruvettiin sitten Ukon kanssa pohtimaan, onko hiirihaukka muuttolintu.

"Enpä tiedä", Uko tuumasi, "en ainakaan koskaan ole nähnyt haukka-auraa."

Ajatus oli niin hauska, että meitä alkoi naurattaa. Mistäpä sitä tietää. Josko ovat vaikka yömuuttajia ja haukka-aurat ovat jääneet tästä syystä näkemättä. Muuttavatko ne edes?

Kuuklettamallahan sitä taas viisastuttiin. Suurin osa hiirihaukoista muuttaa ja nämä näkemämme läntiset, tummat hiirihaukat lentävät talveksi Etelä-Eurooppaan. Ja muuttopuuhat alkavat elokuun puolessa välissä. Nämä kaksi haukkaa saattoivat olla siis muuttopuuhissa. Jättivät kenties hyvästejä kesänviettopaikalleen yläilmoista käsin tai kutsuivat koolle haukkakavereita auramuodostelmaan. Mistään ei tosin löytynyt tietoa siitä, lentävätkö haukat muodostelmassa etelän lämpöön vai tekevätkö matkaa pariskunnittain tai vaikka saman poikueen aikuistuneet linnut yhdessä.

Jotenkin nämä lintujen muuttopuuhat ovat hyvin koskettavia. Mistä ne tietävät milloin on aika lähteä ja minne päin pitää mennä. Tuntevatko ne lähtemisen riemua vai surua. Onko Suomi niiden mielestä kotimaa vai se toinen paikka jonne lähtevät. Miten ihmeessä tällainen muuttoliikenne on alunperin syntynyt. Miksi ne tulevat juuri Suomeen lisääntymään. Luin myös surukseni siitä, kuinka hiirihaukka alkaa olla vaarantunut laji Suomessa metsähakkuiden vuoksi. Saattaa siis käydä niin, että haukkojen muuttoreitti ja pesimispaikka tulevina vuosina muuttuvat, niinkuin eläinmaailmassa moni muukin asia ihmisen takia.

Oheisesta linkistä voit kuunnella hiirihaukan ääntä:

Hiirihaukka

Lue toinenkin juttumme hiirihaukan kohtaamisesta.


Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty

Mankelointi ja politiikka

Mankeloiminen on ikävää ja tylsää hommaa, koska se vie aikaa ja valmistuu hitaasti. Niin on muuten politiikkakin, joka ei valmistu koskaan. Mankeloidessa on aikaa katsella ikkunasta ohi kulkevia "kassialmoja" ja miettiä kaikenlaista. Mankelin matto oli vuosien saatossa hiutunut noin puolen metrin mittaiseksi nysäksi. Kätevä Isäntä hankki uuden pellavaisen maton ja vaihtoi sen vanhan tilalle. Kyllä nyt mankelointi taas sujuu tuloksekkaasti. Pyykistä tulee sileämpää ja paljon nopeammin kuin sillä vanhalla puolen metrin suikaleella.

Tänään taas kyseisessä puuhassa aloin miettiä nykyisen hallituksen outoja suunnitelmia. Työttömyysturvan varassa opiskelemista aiotaan vaikeuttaa. Miksi ihmeessä? Mitä asiaa se edistää? Ketä se palvelee? Parantaako se työllisyyttä? Syntyykö siitä säästöjä? Jos syntyy, niin työttömilläkö koronan aiheuttamat vauriot taloudelle maksatetaan? Jos ihminen elää työttömyysturvan varassa, miksi hänen opiskelemistaan esimerkiksi uuteen ammattiin halutaan vaikeuttaa?

Asia ei koske välittömästi minua, mutta joitakin tuttaviani se koskee. Pari vuotta sitten pidin vakituisesta työstäni opintovapaata ja opiskelin uuden ammatin ihan toiselta alalta. Jatkoin sen jälkeen töitä vanhassa työssäni entiseen tapaan, tosin eri tehtävissä. Edellä mainittu ala on ainakin näillä leveysasteilla vähän auringonlaskun hommaa, mutta tulipahan opittua uusia ja mielenkiintoisia asioita. Sain opiskeluaikana aikuisopintotukea. Aika moni opiskelukavereistani sai työttömyystukea ja olivat tosi motivoituneita uuden ammatin oppimiseen ja useat siitä porukasta ovat työllistyneet pääkaupunkiseudulla alalle hyvin, josta iloitsen heidän puolestaan.

Näistä edellä mainituista kavereista moni on jo sen ikäinen, että työllistyminen muilla keinoin olisi niinsanotusti haasteellista. Työuria halutaan pidentää sekä alku- että loppupäästä. Alkupään keinot ovat ihan järkeviä, esim. opiskeluajan lyhentämiseen rohkaiseminen opintotukeen liittyvillä keinoilla. Mutta loppupäässä työuran pidentäminen ei kyllä näillä edellä kerrotuilla keinoilla tule onnistumaan.

Eikä siinäkään ole mitään järkeä, että keinotekoisesti saadaan työllisyystilastot näyttämään parempia lukuja työttömyyseläkeputki poistamalla. Miksi väkisintyöllistää työuransa jo lopettaneita, yt-menettelyn käyneitä tai muuten työhön enää pystymättömiä iäkkäitä ihmisiä? Nuoret niitä työpaikkoja tarvitsevat ja heidän työllistymistään pitää edistää kaikilla keinoilla, jotka ovat kyllä tiedossa, kunhan (poliittista) tahtoa löytyy. Ei se kansantalous niin vaikea laji ole, ettei siihen viisaat pystyisi. Jos niitä viisaita enää edes on. Politiikka tuntuu olevan täynnä vain oman edun tavoittelijoita tai sitten lampaita lampaiden vaatteissa.

Voisiko joku asioista paremmin perillä oleva valaista, mikä on ideana siinä, ettei työttömyyskorvauksella saisi opiskella? Ihan väkisin ajetaan ihmiset kotiin istumaan tumput suorina?

Tässä linkki samaa aihetta koskevaan mielipidekirjoitukseen Hesarissa 23.8.2020:
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006610486.html

Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixabay
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä.

Oma tupa, oma lupa

Ostimme Ukon kanssa oman mökin, pienen punaisen puutarhatuvan, toistakymmentä vuotta sitten. Sitä ennen ehti karttua vuosia mökkeilyä suvun yhteismökeillä ja toisten sukulaisten nurkissa. Päivääkään ei ole tämä ostos harmittanut.

Onneksi yhteismökkeilyn aika on ohi. Annan tilaa mielikuvitukselleni ja kuvittelen minkälaista olisi yhteismökkeily tänä päivänä.

Aamutuimaan jo olisi mukava vaihtaa kuulumisia vaikka huussijonossa. Sitten aamukukkujien mukaan aamukahville ja omalta hyllyltä jääkaapista omat aamupalatarpeet esille. Ei omaa aamupalarauhaa lehteä lukien, vaan iloista puheensorinaa niin, että päätä alkaa särkeä jo ennen auringonnousua. Seuraavaksi työnjakoa odottamaan. Suvun vanhimmat luonnollisesti jakaisivat tehtäviä.

Aurinko helottaa täydeltä terältä ja riippukeinu kutsuisi puoleensa, mutta tänään kitketään kukkamaat ja mullitetaan perunat. Iltapäivällä olisi pieni hetki aikaa lähteä soutelemaan omassa rauhassa, mutta mukaan tuppautuu suvun kalamies ja kalastusvehkeetkin löytyy yllättäin kaikille.

Illalla sauna lämpiää ja saunavuorot jaetaan perhekunnittain. Saunomisaikaa tunti per perhe ja mahdollisuus vuorojen jälkeen sekasaunoa ilman aikataulua. Saunaa ei saa välipäivinä lämmittää, vaan saunotaan silloin kuin on aina ollut tapana, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Viideltä ensimmmäiset saunojat sisään ja kymmeneltä viimeiset ulos.

Ruokaostoksia sovitellaan kaikkien makuun sopivaksi ja syödään aina yhdessä. Voi kuinka herttaisen hirveää. Valmisruoka on pannassa, kun oman maan antimia käytetään sädekehä pään päällä killuen. Ja tietysti käytetään posliiniastioita. Tiskivesi kuumenee samalla, kun syödään, niin heti ruuan perään kun tiskataan, niin on sitten iltapäiväkahviaikaan keittiö kunnossa. Hyvästi lukuhetki ja päivätorkut. Tervetuloa syyllistävät katseet, jos yrittäisikään vetäytyä omiin oloihinsa.

Kesän alussa tehdään suunnitelmat tarvittaville hankinnoille, sovitaan kuka hoitaa mitäkin ja kuka maksaa mitä kenellekin. Lasketaan vessapaperin kulutus ja kustannukset per perhe huomioituna perheen koko.

Kesän lopussa annetaan palautetta siitä kuka teki ja mitä teki ja kuka jätti mitäkin tekemättä. Pahoitetaan oma ja toisten mieli. Vannotaan, että ensi kesänä lomaillaan kotona.

Omia ystäviä ei voi pyytää mökkivieraiksi kun samaan kattaukseen kuuluisi koko muu oma suku. Yhtään viikkoa ei ole vapaata suvun vanhimmista, jotka muuttavat mökille keväällä ja sieltä pois vasta syksyllä.

Kaikenlainen tekeminen on luvanvaraista. Istutaan koko konkkaronkka alas ja mietitään onko aiottu hanke järkevä, tarpeellinen, sopivan hintainen ja hyödyllinen kaikille. Kun yksi perhekunta vetäytyy, ei hanketta voi toteuttaa, ei edes omalla kustannuksella.

Yhteinen mökkihanke suvun kanssa saattaa houkutella kustannusmielessä. Pienemmällä panostuksella saattaa päästä osaomistajaksi luksusmökkiin. Yhteisestä omistuksesta aiheutuu mökille toisenlaista hintataakkaa kannettavaksi. Mieluummin vähän vaatimattomampikin tönö, kunhan se on 100% ikioma.

Meillä oli onni saada pitää yhteismökkiä omassa käytössä monta kesää ja siitä olen kiitollinen. Muussa tapauksessa oma mökki olisi tullut hankittua aiemmin. Omalla mökillä saa olla ja tehdä mitä ja miten haluaa tai olla tekemättä. Saunoa silloin kuin huvittaa, pyytää vieraita tai olla pyytämättä. Antaa rikkaruohojen rehottaa tai kitkeä niitä kuin vimmattuna. Ei tarvitse pyydellä lupia tekemisiin tai selitellä tekemättä jättämisiään.

Miksi  ihmisen ihanin aika, loma, kannattaisi kesä toisensa perään viettää hampaita kiristellen omien sukulaisten tai vielä pahempaa, puolison sukulaisten kanssa - huolimatta siitä kuinka mukavia he muuten ovatkaan.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Fibromyalgiasta voi kuntoutua

Otsikon ja kuvan mukaisen kirjan luin ahmimalla melkein yhdeltä istumalta. Sen on kirjoittanut ravintovalmentaja Liisa Heikkinen, joka on itse kuntouttanut itsensä vaikeista fibromyalgiaoireista lähes oireettomaksi.

Hän on perehtynyt fibromyalgiatutkimuksiin ja kääntänyt oman elimistönsä huonon kierteen positiiviseksi.

Mikä sairaus fibromyalgia on? Toisinaan kuulee puhuttavan ”pehmytkudosreumasta”, toisinaan
 ”kipu- uupumusoireyhtymästä”.

Reumaliiton sivuilla sanotaan fibromyalgiasta seuraavaa: ”Fibromyalgia aiheuttaa kipua lihaksissa ja sidekudoksissa. Tuki- ja liikuntaelimistön kipujen ohella potilaat kärsivät lepoa antamattomasta yöunesta ja heti heräämisestä alkavasta uupumuksesta. Lisäksi heillä on erilaisia psyykkisen ja neurologisen tyyppisiä oireita. Oireiden kuva ei ole yhteneväinen. Sen vuoksi usein puhutaan oireyhtymästä. On väärin kuitenkin väittää, ettei tällaista sairautta ole olemassa.”

Perimmäistä syytä sairaudelle ei tiedetä, mutta usein sen syyksi arvellaan pitkään jatkunutta stressiä. Onko fibromyalgia sitten stressin seuraus vai sen syy, ei voi tietää. Sairautta ei voi todeta millään laboratoriokokeilla. Erikoisen Asiantuntijan fibromyalgian toteamiseen tarvittiin asiantunteva reumatologi. Työterveyslääkärin osaaminen ei siihen riittänyt. Reumatologi selvitti diagnoosin muutamalla kysymyksellä ja lyhyellä tutkimuksella.

Liisa Heikkisen kirja kannattaa jokaisen fibromyalgiaa sairastavan lukea. Ja niidenkin, jotka vasta itse epäilevät sitä. Kirjassa ohjataan oman kropan ja mielen kuuntelemiseen ja terveellisiin uni-, liikunta- ja ruokailutottumuksiin, joista ei ole terveillekään ihmisille haittaa.

Ihminen on niin herkkä kokonaisuus, ettei sitä kannata itseaiheutetusti saattaa pois raiteiltaan esimerkiksi päihteiden tai tupakoinnin avulla. Sen nimittäin voi saada aikaan ihan tavallisella elämälläkin suruineen, työpaineineen ja menetyksineen ja niistä aiheutuvalla stressillä.

Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan etu- ja takakansi, Pixabay
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä.

Lapsena sanottiin

Lapsena sanottiin, että sataa lunta, kun maitohorsman hahtuvat lähtivät elokuun puolessa välissä lentoon. Tänään se taas tapahtui. "Ensilumi" täytti taivaan.

Miten nuo lapsuusmuistot tuntuvat aina vaan haikeammilta kun tulee lisää ikää. Onneksi muistoista saa vielä otteen ja tavoittaa sen miltä silloin tuntui. Horsman hahtuvien lento tiesi tuolloin pian alkavaa koulua.

Lapsena sanottiin, että "Ekaluokkalainen, kävelee kuin nainen." Kauheasti jännitti etukäteen se "aikuisen naisen" maailmaan sujahtaminen. Miten sitten osaisi olla riittävän naismaisesti. Myöhemmin, itse jo tokaluokkalaisena, vasta aukesi tuon hokeman ilkeämielinen sävy. Mutta vieläkin asiayhteys on on hämärän peitossa. Ehkä se vain rimmasi hyvin.

Muistattehan miltä tuntuivat ja tuoksuivat uudet koulukirjat. Sileät kannet ja sivut. Meillä isä päällysti koulukirjat, paperilla, jossa oli vahamainen pinta. Istuin isän vieressä ja ojensin teipin paloja avuksi päällystämiseen.

Joka syksy en saanut uutta koululaukkua enkä penaalia, mutta hajukumeja sentään ja koulun puolesta lyijykynän ja puuvärit, joiden terät olivat valmiiksi teroitettuja.

Lapsena meillä päin sanottiin, että hikarit istuvat edessä ja mitä taempana istuit sitä villimpi olit. Tosin, häiriköt saatiin tuolloin kuriin.  Minä istuin yleensä melko edessä, mutta kuuluin pienimpien joukkoon ja paikat oikeasti valikoituivat pituuden mukaan. Olin kyllä aika hikarikin.

Koulun alkua odotin elokuun alusta asti. Koulussa oli kivaa ja ala-asteen opettajana oli ihana Liisa. Minäkin halusin opettajaksi ja pidin kerhoikäiselle pikkusisarukselle ja hänen kavereilleen koulua. Tein tehtäviä, pidin piirustus- ja liikuntatunteja ja mentiin metsään luokkaretkellekin.

Lapsena sanottiin opettajaa opettajaksi, kunnioittavaan sävyyn. Toteltiin eikä sanottu vastaan. Se oli turvallista. Kotona arvostettiin opettajaa eikä kyseenalaistettu opettajan sanomisia. Se oli kasvatuksellisesti hyvää koulun ja kodin yhteistyöaikaa, ainakin omalle kohdalle osuneiden opettajakokemusten perusteella.

"Joka toista haukkuu, joutuu mustalaisen räkälaukkuun!"  oli yksi hokema, jota lapsena kuultiin ja sanottiin. Kauhean ahdistavaa oli ajatella sitä laukkua sisältöineen ja vältin haukkumasta ketään. Kyllä-vastaus tyhmään kysymykseen väännettiin muotoon "Jeespoks pallinaama" ja jos joku teki tai sanoi jotakin kiellettyä, oli vastaus yleensä "Suomi on vapaa maa!"

Anteeksi pyydettiin vitsikkäästi "Anteeks, luulin sua vanteeks!".

Vaikka olin olevinani iso koululainen, muista kuinka katsoin tv:stä Arja-tädin ohjelmaa ja ihailin kuinka lapsiryhmä hänen opastuksellaan ratsasti keppihevosilla ja hoki "Hei, laukkaa ratsu reima!"ja minäkin sain kauan manguttuani oman keppihepan. Samaa hokemaa jankuttaen kopottelin keppihepan kanssa ympäri ämpäri asuntoamme. Reima-sanan merkitystä en tuolloin edes tiennyt. 

Lapsena oppi ja muisti helposti monia renkutuksia, kuten esimerkiksi "Ruut, ruut, kello löi jo kaks'toista, keisari seisoo palatsissaan"...ja niin edelleen. Muistan lorun vieläkin. Kuten tämän toisenkin:

"Ulle, dulle, dof

kinkkelaade kof, 

koffelaade, kinkkelaade,

ulle, dulle, dof".

Lapsena sanottiin myös, että maailman lyhin juttu on tämä "Olipa kerran ja se oli sen pituinen se."

Mitä teillä päin lapsena sanottiin ja hoettiin?

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Seksiä, seksiä, seksiä....

Miksi vähemmistöjen asioista ja ongelmista halutaan tehdä enemmistöjen asioita ja ongelmia? Typerin esimerkki tästä on liikennemerkkien muuttaminen sukupuolineutraaleiksi. Nykyisessä kävelytien merkissä ja pihakadun merkissä on oletettavasti mieshahmo lapsen kanssa. Voihan se olla naishahmokin. Tai muunsukupuolinen. Jostain liikennemerkkihahmoista valittaminen on pienen vähemmistöryhmän navankaivelua, johon on saatu höynäytettyä isompi koneisto mukaan tuhlaamaan verovaroja joutavanpäiväiseen hömpötykseen. Tässä maassa on oikeitakin ongelmia ja rahareikiä pilvin pimein. Nämä navankaivelijat pitävät pilkkanaan koko muuta yhteiskuntaa.

Ammattinimikkeiden muuttaminen on toinen turha toimenpide. Poikamiestä minusta ei tule, mutta voisin ihan hyvin olla vaikka kirvesmies, palomies tai poliisimies. Kyvyt eivät tosin riitä mihinkään näistä, mutta se on taas toinen juttu. Mieluummin silti kirvesmies kuin kirveshenkilö.

Tähän samaan liittyy jatkuva kirjoittelu seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta ja kaikkeen siihen suoraan tai välillisesti liittyvästä. Ei päivää ettei lehtiä tai nettiä lukiessa törmäisi juttuun, jossa käsitellään jotain heteronormista poikkeavaa toimintaa ”hyväksyntää” hakien. Jatkuvasti on tarpeita antaa lausuntoja omasta tai toisten seksuaalisuudesta. Vähän liikaakin mennään seksuaalisuuskärki edellä. Näistä asioista jokainen saa ajatella mitä itse haluaa ja olla mitä mieltä itse haluaa. Niin myös tämän postauksen kirjoittaja.

Eikö seksuaalisuus ole kaikin tavoin yksilön tai ”kaksilon” välinen asia? Jos joku on homoseksuaali, pitääkö sitä toistuvasti koko maailmalle julistaa? Eihän heterotkaan niin tee. Ei tavalliseen arkiseen kanssakäymiseen sillä asialla ole merkitystä, kuuluuko joku johonkin vähemmistöön. EAllakin on ollut työkaveri, joka oli/on täysin sokea, eikä sillä ollut mitään käytännön merkitystä. Hän hoiti oman tonttinsa mallikkaammin kuin moni muu eikä tehnyt siitä numeroa.

Riikka Suominen (ex-poliitikko Ilkka Suomisen tytär) oli antanut avoimesta parisuhteestaan maakuntalehteen lehtihaastattelun. Avoin parisuhde tarkoittanee sitä, että saa kumppaninsa suostumuksella harrastaa intiimejä kohtaamisia muidenkin kuin oman kumppanin kanssa. Edellisen päivän lehdessä oli haastateltu henkilöä, joka halusi julistaa lukijakunnalle aseksuaalisuuttaan. Mahtaakohan Riikka Suominen ollenkaan tulla ajatelleeksi sitä, mitä hän avoimessa parisuhteessaan aiheuttaa seksikumppaniensa lähipiirille? Suurin osa kanssaihmisistä todennäköisesti ei kuitenkaan ajattele avoimesta parisuhteesta samoin kuin hän. Hänen toimintansa on itsekeskeistä.

Minua ei ainakaan kiinnosta kenenkään eri huoneessa nukkuvan seksuaalisuuteen liittyvät asiat. En aio lähteä Pride-kulkueeseen vain asian kannatuksesta. Mieluummin osallistuisin tapahtumaan vaikkapa lasten oikeuksien puolesta tai asunnottomien aikuisten puolesta. Tai näkövammaisten tai sotainvalidien. Tai lasten kaltoinkohtelua vastaan ja lastensuojelun puolesta. Tai alaikäisten tyttöjen sukuelinten silpomista ja nuorten tyttöjen kunniamurhia vastaan. Tai Suomessa tapahtuvaa ihmiskauppaa vastaan. Miksei niihin liittyen järjestetä mielenosoituksia ja kulkueita? Kuinka moni Prideen osallistuva lähtisi mukaan kulkueeseen, joka järjestettäisiin vaikka CP-vammaisten tai vaikeasti kehitysvammaisten lasten puolesta? Missä on nyt se yhdenvertaisuus, jota peräänkuulutetaan näissä yhteyksissä? Nämä edellä mainitut asiat eivät ole riittävän mediaseksikkäitä aiheita.

Miksei vasenkätisyys ole yhtä taajaan uutisoitu ja karnevalisoitu asia? Mistä saisi trendikkäitä kangaskasseja, joissa lukee: "Olen vasenkätinen, hyväksy minut juuri sellaisena kuin olen." Vasenkätisyyskin on vain ominaisuus, ei sairaus. Vasenkätisillä on ihan käytännön ongelmia jokapäiväisessä elämässä, koska tämä maailma on oikeakätisille tehty. Esimerkkinä mainittakoon vaikka ovien kätisyydet, sakset ja auton vaihdekeppi. Vasenkätisille suunniteltuja saksia saa ostaa, mutta auton vaihdekeppi on aina oikean käden puolella. Se johtuu tietenkin siitä, että kuski on vasemmalla, mutta jos suurin osa ihmisistä olisikin vasenkätisiä, mikä tilanne olisi silloin? (En ole vasenkätinen.)

Muokattu 23.8.2020: ihan kuin tilauksesta kolme päivää tämän postauksen julkaisun jälkeen maakuntalehdessä oli juttu vasenkätisyydestä ja vuoden vasenkätiseksi valitusta henkilöstä. Ohessa linkki juttuun, joka ikävä kyllä taas on maksumuurin takana, mutta näettepä millainen sattuma. Olivat toimituksessa tietysti lukeneet tämän postaukseni ja päättivät korjata tilannetta edes vähän....😁
https://www.ess.fi/kotimaa-ulkomaat/2500080

Julkisuushakuisuus aroissa asioissa voi kääntyä itseään vastaan. Tarvitaan ennemminkin hyviä esimerkkejä kuten Tove Jansson ja Pekka Haavisto. Kaikki muu Pekka Haavistoon liittyvä jääköön nyt tämän ulkopuolelle. Tove Jansson ja Pekka Haavisto ovat pitäneet tässä asiassa luonnollisen matalaa profiilia eivätkä ole tehneet siitä mitään muotiasiaa. Heistä olisi esimerkiksi monelle. Pekka Haavisto kirjoittaa kirjassaan Eurooppa raiteilla seuraavasti: "... Pride-tapahtumat ovat yleistyneet. Itsekin olen ollut monen sellaisen tapahtuman suojelijana. Samalla myönnän, että niihin liittyvä karnevaali tuntuu joskus vähän vieraalta. Vähemmistöissä olevat ihmiset ovat usein ihan tavallisia, arkisen harmaita ihmisiä."

Ja mainitaan selvyyden vuoksi vielä erikseen, että tämän postauksen tarkoitus ei ole epäkunnioittaa vähemmistöjä tai enemmistöjä tai muita valtavirrasta poikkeavia ihmisiä eikä mitään muutakaan, vaan ihmetellä sitä, miten näitä asioita mediassa ylikorostetaan. Jos seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen ja sen eri "olomuotoihin" kaikki osapuolet suhtautuisivat kiihkottomasti ja maalaisjärjellä, ei syntyisi tarvetta sählätä liikennemerkkien ja ammattinimikkeiden kanssa. Valtavirrasta poikkeavat uhriutuvat ja uhriuttavat itsensä tässä asiassa ihan itse.

Kuvat: Pixabay
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä. Kiitos.

Loppukesän lempituoksuja

Kevääseen ja alkukesään kuuluu monia ihania tuoksuja. Kuten lumen alta paljastuvan mullan tuoksu tai ensimmäisen ruohonleikkuun jälkeen tuoksuva nurmi. 

Kielo, tuomi ja syreeni ovat ensimmäisiä voimakkaasti tuoksuvia kukkijoita. Koivusta tehty vihta tuoksuu ihanasti juhannuksen aikaan yhtäaikaa juhannusruusun kanssa. Sitten puhkeavat kukkaan pionit. Yhtä tuoksujen juhlaa keskikesään saakka.

Niityillä ja kedoilla keskikesällä kukkivat kukat eivät juurikaan ihmisnenään tuoksu, mutta pihalla ja puutarhassa voi olla muitakin kuin kukista peräisin olevia ihania tuoksuja.

Yksi lempituoksuistani on auringossa kuivuneen pyykin tuoksu. Siitä tulee mieleen lämmin tuoksumuisto, joka vie lapsuuteen. Vähän samanlainen kuin auringon tuoksu iholla, rannalla vietetyn päivän päätteeksi. Iho tuoksuu hiekalta, uimavedeltä ja ruskettuneelta.

Toinen loppukesän lempituoksuni on rohtosuopayrtin huumaava, saippuainen, puhdas aromi. Se leijalee ilmassa ihanasti ja itse kukka hohtaa kauniisti herkän vaaleanpunaisena.

Kypsyvien omenoiden tuoksu houkuttelee paikalle ampiaisetkin. Niin ihana on niiden mehukas tuoksu. Liljat kukkivat keskikesästä alkaen ainakin elokuun loppuun. Lempililjani "Pink Perfection" aloittaa kukintansa elokuun puolessa välissä ja tuoksuu pökerryttävän ihanalta, hienolta ja hienostuneelta. Nuuskin aina nenänpääni ruskeaksi liljan siitepölystä.

Ilmassa leijailevaan lämpiävän saunan piipusta nousevaan savuntuoksuun ei kyllästy koskaan. Se enteilee rentoutumishetkeä ja saunan kiukaalle löylyveden sekaan lisättyä koivuntuoksuista löylyntuoksua.

Huvitus-omena

Rohtosuopayrtti

Pink Perfection -lilja

Mitkä ovat sinun loppukesän lempituoksujasi?

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Tähän on tosi vaikea keksiä otsikkoa

Piti tarkkaan miettiä tämän postauksen otsikkoa, ettei koko postaus joutuisi roskakoppaan jossakin automaattiseulonnassa ennen julkaisua. Hesarin kuukausiliitteessä 8/2020 oli toimittaja Anu Nousiaisen reportaasi lähisuhdeväkivallasta. Sitä en pystynyt yhdeltä istumalta lukemaan loppuun asti.
Ohessa linkki juttuun. (Saattaa olla maksumuurin takana.)
https://dynamic.hs.fi/a/2020/viimeinenvuosi/

Nousiainen on valinnut reportaasiinsa tarkastelujaksoksi vuoden 2017, jolloin Suomessa tapettiin 68 ihmistä ja niistä 16 oli naisia.

Suomessa naiset joutuvat siis henkirikoksen uhreiksi huomattavasti miehiä harvemmin. Mutta silloin 60%:ssa tapauksista tekijänä on joko entinen tai nykyinen mieskumppani. Yhtä usein tapauksiin liittyi aiempaa parisuhdeväkivaltaa. Mies ei siis tapa yllättäen. 30%:ssa tapauksista taustalla oli mustasukkaisuutta tai alistamista ja yhtä usein tilanteessa oli nautittu alkoholia ja joka toisessa tapauksessa tekijällä oli aiempia rikostuomioita. Lähes 70% tapauksista tehtiin uhrin kotona ja lähes 30%:iin liittyi erotilanne.

Jos nainen siis hankkiutuu parisuhteeseen mustasukkaisuuteen ja väkivaltaisuuteen taipuvaisen mieshenkilön kanssa, joka käyttää päihteitä ja jolla on ennestään rikostaustaa, on naisen joutuminen henkirikoksen uhriksi todennäköistä. Luulisi jokaisen normaalilla itsesuojeluvaistolla varustetun naisen tajuavan tämän.

Reportaasissa kerrottiin Virvasta ja Petristä (nimet varmaankin muutettu), joiden yhteinen taival päättyi Virvan kuolemaan henkirikoksen uhrina Kiuruvedellä vuonna 2017. He olivat vähän kuin paikallinen makkaratehtailija ja mäkihyppääjä: heidän parisuhde-edesottamuksiaan puitiin käräjäoikeudessakin. Petri oli tuomittu yhdyskuntapalveluun, mutta hän ei pystynyt sitä suorittamaan. Petriä ei uskallettu ottaa minnekään töihin. Hän kun ei varsinaisesti ollut mikään kävelevä käytöksen kultainen kirja.

Lähipiiri varoitteli ja yritti auttaa Virvaa. Viranomaiset järjestivät Virvalle asunnon toiselta paikkakunnalta, turvakiellon ja salaisen puhelinnumeron, mutta tämäkään ei auttanut, Petri sai yhteyden Virvaan ja pian he taas kulkivat kimpassa. Virva palasi Kiuruvedelle Petrin luokse. Luultavasti hän oli itse ollut Petriin yhteydessä ensin, kuinkas muuten.

Jos ja kun lähipiirin ja yhteiskunnan tarjoama apu ja tuki ei pidä uhria erossa tulevasta tappajastaan, niin mitä hänen hyväkseen enää kukaan voi tehdä? Miksi jotkut meistä naisista "keräävät" näitä väkivaltaisia, mustasukkaisia, rikostaustaisia päihteidenkäyttäjiä kumppanikseen? Siksikö, kun he liikkuvat samoissa piireissä ja edellä mainitut miehet osaavat käyttää heitä hyväkseen ja ehkä vedota heidän äidillisiin tunteisiinsa ja suojeluvaistoihinsa. Naiset ehkä luulevat voivansa jollain tavalla parantaa heidät.

Lähisuhdeväkivaltaa on tietysti muunkinlaista kuin parisuhdeväkivalta. Esimerkiksi aikuiset lapset voivat pahoinpidellä iäkkäitä vanhempiaan. Siinä suhteessa uhrin on vaikeampi tehdä valintoja, koska oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka tekisi mitä. Onneksi enää ei lieväkään pahoinpitely ole asianomistajarikos.

Lähde: Helsingin Sanomien kuukausiliite 8/2020
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / Helsingin Sanomien kuukausiliite 8/2020, kiuruvesi.fi.
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä. Kiitos.