Omaelämäkerta

Omaelämäkerta on faktapohjainen, omaan elämään perustuva teos. Sanotaan, että monen kirjailijan esikoisteos on usein omaelämäkerrallinen tai ainakin omaa itseä löytyy vähintäänkin rivien välistä.

Omaelämäkertansa kirjoittava tai kirjoituttava voi itse valita mistä näkökulmasta elämän tarina kerrotaan. Nostetaanko kohokohdiksi suuret ilot vai murheet. Monesti omaelämäkerta on selviytymistarina, kertomus tiestä, joka vie vaikeuksien kautta voittoon. Tai tarina matkasta menestykseen, siellä olosta ja sen päättymisestä.

Jos kirjoittaisin omaelämäkerran omasta elämästäni, olisi teos varmasti lyhyt ja ulkopuoliselle tylsä, melko ennalta arvattava.
Kohokohtia olisivat Ukon tapaaminen ja lasten syntymät. Vakituisen työpaikan saaminen. Ensimmäinen ulkomaan matka. Koiranpennun (× 4) kotiintulo. Lasten valmistumiset, heidän elämänkumppaneidensa löytyminen ja muutto omilleen. Isoja ilonaiheita on ollut riittämiin.

Surun syövereitä on koluttu vanhempien kuollessa. Ystävistäkin on joutunut luopumaan. On ollut pettymyksiä ihmissuhteissa. On tullut tehtyä jälkikäteen ajateltuna vääriä ratkaisuja ja epäonnistuneita hankintoja. Suuria suruja on käyty läpi, mutta niistä kaikista on ainakin kohtuullisesti selvitty.

Nuo kaikki ovat ihan normaaleja elämään kuuluvia juttuja. Jos niistä aikoisi kirjoittaa kirjan, jolle toivoisi lukijoita, pitäisi osata iskeä juttuihin loistetta ja luksusta, tulta ja tappuraa. Sanailla niin, että sattuu. Tarinoida niin, että tuntuu. Pitäisi ehkä olla jollain tapaa kuuluisa, että jorinat jota kuta kiinnostaisivat. Ja sitten taas toisaalta, pitäisi olla joku syy levittää tarinansa kaikille avoimeksi. Jotenkin esikuvallinen tai esimerkillinen, lohduttava tai rohkaiseva. Sitten taas mietin, että jokainen tavallinen kansalainen, tunnollinen ja uuttera, vähäänkin tyytyväinen ja vaatimaton olisi kyllä kirjansa ansainnut. Tai ainakin tarinan. Edes runon.

Kysyin Ukolta suosikkia hänen lukemistaan omaelämäkerroista. Hän on lukenut niitä useita kymmeniä. Vastaus oli yllättävä: yhdeksi parhaimmista nousi Sven Pahajoen Leo Lastumäki. Koko kansan, ainakin vanhemman polven, tuntema hauskuuttaja avasi kirjaa varten omaa elämäänsä niin, että tunnettu näyttelijä saa aivan toisenlaiset kasvot: koomikon kyyneleet. Elämä ei ollut hänelle aina kovin helppoa, varsinkaan lapsuus.

Nymmaltakin kysyin mielipidettä omaelämäkerroista. Hän kertoi, että kaikki Arvo Ylpön elämästä kertovat ovat parhaasta päästä. Myös Kirsti Kaijan Positio 16093 on yksi parhaista!

Itse olen lukenut elämäkertoja aika vähän. Mutta mieleen nousee kolme: Simone Berteautin Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt!, Anne Frankin päiväkirja ja myöskin Kirsti Kaijan Positio 16093, jolle toivoisin nostetta julkisuuteen.

Trendijulkkisten omaelämäkerrat eivät kovin paljon kiinnosta. Seuraavaksi ajattelin lukea Kai Sadinmaan Kuolleiden kirjan, joka kuuluu ehkä enemmän kategoriaan henkilökuvaus ja useasta henkilöstä kerralla. Siihen palataan sitten myöhemmin.

Elämäkerroissa itseäni kiinnostaa ja koskettaa ne asiat, joihin voi samaistua. Kun voi tuntea yhteenkuuluvaisuutta tai kohtalotoveruutta. Tai jos voin ihailla kirjoittajan älykkyyttä tai rohkeutta. Toisen ihmisen elämän urkkiminen tässäkään muodossa ei kiinnosta, vaikka henkilö on sen kirjan muodossa tuonutkin tarjolle. Tarkoitan tällä asioita, joista olisi parempi puhua vaikkapa psykiatrille kuin julkistaa kirjana. Esimerkiksi parisuhdedraamat olisi mielestäni paras käydä läpi pienemmässä piirissä. Niihin kuin useimmiten liittyy päähenkilöiden lisäksi ainakin heidän lapsensa ja vanhempansa. Julkitulon seuraamukset voivat olla terapeuttisen tarkoitusperän lisäksi ikäviä lähipiirille, ehkä kirjoittajalle itselleenkin. Onko julkisuudesta saatu nostatus sitten sen arvoista.

Luetko omaelämäkertoja ja jos, niin mitä suosittelit luettavaksi?

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen ja käyttäminen on kielletty.