Kaupunkipihat ja niiden rytökasat

Rytökasa on hieno ja kuvaava sana. Se sopii moneen asiaan ja paikkaan ja rytökasa voi sisältää vaikka mitä.

Suomalaisilla on yleisesti ottaen kauniit talot ja hoidetut pihat. Istutuksia hoidetaan, talot pidetään kunnossa ja pihaan sekä puutarhaan panostetaan aikaa ja vaivaa.

Erikoinen Asiantuntija on matkustanut vain Euroopassa eikä muualle halua eikä aiokaan matkustaa. Kanariansaarethan ovat maantieteellisesti katsoen Afrikassa ja siellä on tullut kerran käytyä, mutta jos sitä ei nyt lasketa tähän. Melkeinpä rumimmat talot ja pahimmat rytökasat olen nähnyt Britanniassa junamatkalla Gatwickin lentokentältä Lontooseen. Anteekksshhh! Toinen aika hirveä näky löytyy Suomesta, missä näkee joskus vanhoja maatalouskoneita ja autonromuja pihat täynnä. Se alkaa olla jo ympäristönsuojelullinenkin asia.

Meidän kaupunkipihaltamme lähti ainoa ja tosi ”pitkän uran tehnyt" rytökasa minun aloitteestani ja Isännän toteuttamana viime viikolla. Se oli puutarhavajan päädyssä ja suureksi osaksi näkymättömissä. Siinä oli pääosin edellisen asukkaan sinne kasaamaa vaihtelevan laatuista puutavaraa ollut mätänemässä kohta 20 vuotta, eli koko sen ajan, kun olemme tässä asuneet. Kasassa oli huomattavan paljon pieniä puisia, kuormalavan tyyppisiä kehikoita, jotain rakennusaikaisia varmaan. Nyt ne on pilkottu ja odottamassa poiskuljetusta energiajäteastiassa, osasta on tehty takkapuita, jotka poltetaan heti syys-lokakuussa, kun takanlämmitys taas alkaa.

Vielä vähän näkymättömämpi kasa löytyy edellä mainitun vajan alta. Näkymä paljastui, kun vajan päädyssä ollut kasa selvitettiin. Mikä juuttaan järki siinäkin on ollut, että on työnnetty vajan sokkeliin kaikenlaista rojua, mitä on vaikea saada sieltä pois ja josta kukaan ei voi jälkeenpäin tietää mitä siellä on. Miksei rakennusjätteitä voinut viedä saman tien kaatopaikalle tai käyttökelpoista tavaraa säilöä puutarhavajaan?

Kun Haukkuli tuli meille pentuna noin neljä vuotta sitten, se kävi tietenkin heti tutkimassa vajan alla olevat "aarteet". Se kuljetti sieltä pois rakennustarvikkeen riekaleita ja rikkinäisiä olutpulloja. Olikohan edellisellä isännällä tai emännällä ollut vajan alla salainen jemma? Ajan hammas oli tuhonnut jo oluet ja pilkkonut lasiset pullot palasiksi. Niitä sitten vajan vieressä mahallani maaten yritin onkia pois, ettei koiranpentu saisi lisää lasia kitusiinsa. Ilman Haukkulia ne lasiromut olisivat siellä vieläkin.

Kolmas rytökasa, jonka löysimme pian tänne muuttamisen jälkeen, on tontin ulkopuolella metsänrajassa. Ihmeteltiin, kun ei siinä tietyssä kohdassa kasvillisuus kasvanut samalla tavalla kuin muualla. Pienen kaivelun jälkeen selvisikin, että siihen kohtaan oli metsään kyörätty sekalaista rakennusjätettä ja peitetty tämä ympäristöteko vielä muovilla. Ihan vaan periaatteesta ei kuitenkaan lähdetty siivoamaan toisten jättämiä rojukasoja, vaikka ne meidän tontilta todennäköisesti olikin peräisin. Nykyään siinäkin jo kasvaa isoja puita, kun muovi on hapertunut rikki ja kasvillisuus päässyt kasvamaan sen läpi.

Sitten päästäänkin niinsanotusti paraatipuolelle. Jotkut omakotiasujat eivät selvästikään halua tietää, että tontin omistajan/haltijan lakiin perustuva velvollisuus on huolehtia myös katuojan ja mahdollisen yleisen kulkuväylän siisteydestä oman tonttinsa kohdalla aina kadun tai muun yleisen kulkuväylän keskiviivaan saakka. Lumitöihin ja hiekoittamiseen ei tarvitse ryhtyä, niistä huolehtii kaupungin organisaatio. Sen sijaan häiritsevät roskat kuten risut ja männynkävyt sekä lasinsirut kuuluu siivota pois, ennen kuin joku kulkija niihin teloo itsensä.

Laki kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta 31.8.1978/669

10§

Tontinomistajan velvollisuutena on pitää katu puhtaana tontin rajasta kadun keskiviivaan saakka, kuitenkin enintään 15 metrin leveydeltä.

.... tontinomistajalle kuuluu enintään 3 metrin etäisyydelle tontin rajasta ulottuvan, tonttiin välittömästi rajoittuvan viherkaistan ja ojan alueella roskien poistaminen, muu puhtaanapito ja kasvillisuuden siistinä pitäminen. ( 15.7.2005/547)

9§

Kadun puhtaanapito käsittää ne toimenpiteet, joiden tarkoituksena on pitää katu siistinä ja terveydellisesti tyydyttävänä, kuten kadulle kerääntyneen lian, lehtien, roskien ja irtonaisten esineiden sekä rikkaruohon poistamisen ajoradalta ja jalkakäytävältä.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixabay
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Visit Kärkölän Huovilanpuisto

Eräänä sadekuuroisena arkipäivänä käytiin Isännän ja Haukkulin kanssa Huovilanpuistossa Kärkölässä. Huovilanpuisto on samalla kotiseutumuseo ja sen alueella on paljon katsottavaa. Vanha maalaistalon pihapiiri toimii kotiseutumuseona ja lisäksi alueella on englantilaistyyppinen puisto lampineen, siltoineen ja monenlaisine istutuksineen. Alueella on isoista kivistä tehty sokkeli, joka on aikanaan jäänyt odottamaan sen päälle rakennettavaa linnaa, jota ei sitten koskaan rakennettu. Nyt sokkelin sisäpuolella on ruusuistutuksia ja runsaasti muita kasveja. Yhdessä rakennuksessa on näyttely, joka on koottu huovutetuista esineistä. Näyttelyyn on pääsymaksu 5e, jolla pääsee myös kotiseutumuseota katsomaan. Muuten puistossa voi liikkua vapaasti. Kesäkahvilassa voi nauttia kahvit.

Jänömies on tehty vanhasta mallinukesta.

Meille osui vähän sateinen päivä, joten kiersimme alueen nopeasti ja kävin katsomassa näyttelyn. Haukkuli oli mukana, joten tällä kertaa jätimme kotiseutumuseon väliin ja sateen lakattua joimme pullakahvit pihapöydän ääressä.

Paluumatkalla poikkesimme Hämeenkoskella katsomassa presidentti Juho Kusti Paasikiven muistomerkkiä hänen syntymäkotinsa mailla ja sen viereen vuonna 1970 istutettua tammea. Marraskuussa tulee Paasikiven syntymästä kuluneeksi 150 vuotta.

Hämeenkoskella on valtakunnallistakin kuuluisuutta saanut Putulan kyläkirjasto, johon on koottu tuhansia kirjoja ja lehtiä myytäväksi ja lainattavaksi. Kirjasto sijaitsee vanhan navetan vintillä ja on avoinna kesäisin. Ylläpidosta huolehtii Putulan Kirjasto- ja Kotiseutuyhdistys ry, joka perustettiin tätä tarkoitusta varten, kun kunnasta aikanaan lopetettiin kirjasto kokonaan.

http://ess.menoinfo.fi/hollola/tapahtumat/kulttuuripaivat-putulan-kirjastolla/1092340

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kaikki oikeudet pidätetään.

Vilja-aitan ovella oli valtavia kuunliljoja ruukuissa.

Oi tapoja, oi sanontoja

Meille on Ukon kanssa kehittynyt omia sanontoja, joiden merkityksen vain me tiedämme. Sanonnat ovat saaneet alkunsa joissain muutenkin mieleenpainuvissa tilanteissa. Omat sanonnat ovat siitäkin ihania, että vaikka kuinka potuttaisi, niin toisen laukoessa jonkin tilanteeseen sopivan tai täysin sopimattoman sanonnan ei hymyä ja hyvän tuulen palaamista voi estää.

Yksi eniten naurattavista on, kun toinen haeskelee jotakin hukkaamaansa tavaraa ja ääneen sen katoamista kyselee.

"Missähän se vasara on?"

"Varmaan pevseessä." (Tarja Halos -imitaatio)

"Ei omassani ainakaan. Onko sun?"

"Ei tunnu olevan."

Sitten etsitään kadonnut kapistus yhdessä.


Toinen joskus naurattava ja joskus ärsyttävä sanonta on, kun kysyn:

"Toitko tullessasi?"

"Olisiko pitänyt?"

No, olisi tietysti, mutta kun näin ei käynyt, niin vastaan:

"Eikun varmistin vaan, ettet tuonut, ettei tarvitse lähteä takaisin viemään!"

Jolloin Uko lähtee hakemaan unohtunutta juttua, mutta naurussa suin - useimmiten.


Minulla on meidän kahden välinen lempinimi, joka sai alkunsa 1980-luvulla apteekissa väärinkirjoitetusta lääkepaketin lipukkeesta. Nimen viimeinen kirjain oli vaihtunut s-kirjaimeksi ja lausumisen helpottamiseksi se sai lisäyksenä loppuun kirjaimet -si eli Nyttestä tuli Nyttssi. Se oli aikansa hauskaa, mutta nimi iskostui Ukon takaraivoon niin vahvasti, että alkoi huudella minua muidenkin aikana väännetyllä nimellä. Nimenmuunnos on niin outo, että se aiheuttaa joka kerta kummastusta ja kysymyksiä. Eikä siihen liittyvä tarina edes ole kovin hauska. Olen vannottanut Ukoa unohtamaan koko nimen - mutta se tuntuu olevan kovin vaikeaa.

Piintyneet tavat omassa kumppanissa ovat sekä rakkaita että rasittavia. Niinkuin Ukossa se, että hän nuuhkaisee joitakin ruoka-aineita. Tai kysyy esimerkiksi keräämistäni sienistä, onko ne varmasti kantarelleja. Tähän tulee usein vastattua:

"Luulisin niin."

Jonka jälkeen aterioidessamme kyseiset sienet olen huomaavinani pientä jännittyneisyyttä Ukossa.

Tai kun Uko askaroi jotakin keittiössä, voin jälkikäteen paikalla tapahtumahetkellä olematta kertoa 99% varmuudella mitä hän on tehnyt, koska jäljet johtavat sylttytehtaalle auki olevin kaapinovin. Jääkaapin oven kuitenkin saa laitettua kiinni, joten miksei muita.

Pieniä juttuja, isoja merkityksiä, ennalta-arvattavia ja siksi niin ihania ja ärsyttäviä.

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kaikkien aikojen lohikeitto

Lähikaupassa on viime aikoina ollut tarjolla villilohta. Taisi olla jopa edullisempaa kuin merilohi tai ainakin suunnilleen samoissa hinnoissa. Innostuin kokeilemaan villilohta, koska tuskin siinä on ainakaan mitään antibioottijäämiä. Kun aloin tutkia netistä onko kasvatettu lohi vai villilohi turvallisempaa syötävää, ei siitä tullut hullua hurskaammaksi. Toisessa on antibioottijäämiä ja toisessa ympäristömyrkkyjä.

Jo aikaisemmin tein villilohta uunissa, mutta nyt oli keiton vuoro. Koskenlaskija on laktoositonta ja kun käytät sen lisäksi laktoositonta maitojuomaa, tulee keitosta kermaisen oloinen, vaikka siinä ei ole kermaa eikä laktoosia.

Määrät ovat suuntaa-antavia. Kokki saa soveltaa.

400-500 g (villi)lohta kuutioina
10 keskikokoista uuden sadon perunaa
2 kesäporkkanaa
2 kevätsipulia varsineen (purjosipulikin käy)
1prk Koskenlaskija Ruoka, maustamaton (laktoositon)
laktoositonta maitojuomaa
(suolaa)
kalamaustetta
kalaliemikuutio
kuivattua tai tuoretta tilliä
(muutama kokonainen maustepippuri)

Kuoritut ja lohkotut perunat ja porkkanat keitetään niukassa vedessä, jossa on liuotettu kalaliemikuutio. Kalamausteen voi myös laittaa. Kun kasvikset ovat puolikypsiä, laitetaan mukaan viipaloidut sipulit ja lohenpalat kypsymään. Lisätään tilli ja kokonaiset maustepippurit maun mukaan. Keitetään vielä viitisen minuuttia. Sekoitetaan joukkoon Koskenlaskija ja sen verran maitoa, että liemen määrä ja ”viskositeetti” on sopiva. Kuumennetaan, mutta ei enää keitetä. Omassa keitossani ei ollut pippuria lainkaan. Laita pinnalle pari nokaretta voita.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat, Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Luontopiha

Etualalla pian kukkiva ketokaunokki.

Ostimme puutarhamökin toistakymmentä vuotta sitten. Pihasta löytyi tuolloin valmiina monet perinteiset vanhan pihan kukat ja kasvit. Pihallamme kasvaa syreeniä, juhannusruusua, alppiruusuja, kurjenmiekkoja, akileijoja, kuunliljoja, pioneja, kulleroita, harjaneilikoita, rohtosuopayrttiä, illakkoa, malvaa ja monia muita. Hurahdin kerrostaloasujana puutarhanhoidosta niin, että aloin laajentaa pihan kasvi- ja kukkarepertuaaria. Hoidin uusia ja olemassa olevia kukkaistutuksia ja kitkin innokkaasti pois kaiken muun kasvavan rikkaruohoina.

Harjaneilikka.

Kukkaistutusten vallatessa aina vain isompaa tilaa, alkoi kitkeminen käydä enemmän kuin työstä. Jonkun sivummalla sijaitsevan kukkapenkin hoito saattoi jäädä retuperälle ja perennoiden sekaan ehtikin nousta kauniisti kukkiva luonnonkasvi. Päivänkakkaroita, peuran- ja kurjenkelloja, ketoneilikoita, hiirenvirnoja, niitty- ja metsänätkelmiä alkoi kasvaa perennojen seassa. Ukontulikukka löysi jostakin tiensä pihallemme samoin kuin kurjenpolvet ja kielot, lemmikit ja puna-ailakit.

Peurankelloja ja malvaa ja muutakin.

Mietin, miksen antaisi näiden kaikkien kasvaa, kun ne tänne pihalle itsestään hakeutuvat ja täällä viihtyvät. Ja näin vain alkoi tapahtua, että puutarhasta alkoi tulla pikkuhiljaa luontopiha.

Päivänkakkaraa, harjaneilikkaa ja puutarhamansikkaa.

Tänä keväänä vallan intaannuin, kuin luin Sarin puutarhat   -blogista kukkanurmikosta, jonka päätin tänä keväänä perustaa. Se on niin helppoa, että jättää vain nurmen tietyltä alueelta leikkaamatta. Vähän vain alkuun tein maaperätutkimusta, että minkälaisia kasvunalkuja suunnitellulla alueella näyttäisi olevan. Päivänkakkaraa, ketoneilikkaa, huopakeltanoa, puna-apilaa oli tuloillaan. Sitten vain kepitin alueen ja ohjeistin Ukoa kiertämään ruohonleikkurinsa kanssa kepitetyn alueen ulkopuolelta.

Kesäkullero ja luonnonkukkia.

Toisen, isomman alueen rauhoitin ruohonleikkuulta niin, että sen läpi kulkee vain polku. Voi hurja, kuinka keskikesään mennessä näissä uusissa nurmikkovaltauksissa on kukkia ja kuinka luonnonmukaista ja kaunista alue nyt onkaan.

Kukkapenkeissäni on nyt villisti ja vapaasti sekä luonnonkukkia että perennoja. Tietyt kukkapenkit täytyy pitää vierailijoista vapaana, kuten esimerkiksi pionipenkki.

Keisarinviitat kuhertelevat harjaneilikan kukinnoilla.

Perhoset ja pörriäiset rakastavat luontopihaa yhtä paljon kuin minäkin. Tänä kesänä perhosvieraita on on ollut sankoin joukoin. Pitkästä aikaa myös nokkosperhosia, joiden toukkia varten on syytä jättää nokkospuska kasvamaan tontin johonkin nurkkaan, jos mahdollista. Upeita isoja perhosia on ollut liikkeellä, oikeita kaunottaria: pihlajaperhosia, haapaperhosia, ritariperhosia, neitoperhosia, keisarinviittoja, suruvaippoja, sitruunaperhosia.

Samalla kun puutarha on muuttunut luonnollisempaan suuntaan, olen tehnyt erään havainnon. Luonnonkukat ja niin kutsutut maatiasperennat kukkivat tosi pitkään. Esimerkiksi kaunis ja tuoksuva, hyvä perhoskukka illakko aloitti kukintansa kesäkuun alussa ja viimeiset kukat ovat vielä kukassa. Ketoneilikka kukkii pitkään, samoin päivänkakkarat. Kun pitkälle jalostettujen kasvien kukinta saattaa olla ohi muutamissa päivissä ja viimeistään rankkasade latistaa ne maahan, luonnonkukat sen sijaan usein vain niiavat ja nousevat entistä ehompina karistettuaan sadepisarat kukinnoiltaan.

Minä olen hurmaantunut pihastani. Suosittelen kokeilemaan luontopihaa, kukkanurmikkoa, niittyä tai ketoa vaikkapa pienelle osalle pihaasi. Tuo edellä mainittu blogi on muuten kiva seurattava ja Sarilta voi kysyä vinkkejä ja neuvoa.

Oman pihan luonnonkukista ja perennoista tehty kimppu.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Visit Verlan tehdasmuseo

Tehtiin pieni kesäretki Kymenlaaksoon, Kymijoen varressa sijaitsevalle Verlan tehdasmuseoaluelle.

Verlan tehdasmuseo on UNESCOn maailmanperintökohde.

Paikan nettisivuilta löytyy hyvin tietoa museosta. Sen omistaa ja ylläpitää UPM ja tehdasmuseossa käy kesäkuukausien aikana n. 35 000 vierailijaa. Meidän vierailupäivänämme parkkipaikka oli ihan tupaten täynnä. Nyt korona-aikana, kun kotimaan matkailu on erityisen suosittua, Verlan tehdasmuseokin voi päästä kävijäennätykseensä. Museoon pääsee vain opastetulle kierrokselle ja oppaan kertomuksia kuunnellen siitä saakin eniten irti.

Opas kertoo kuorimakoneen vieressä. "Muutamat" sormenpäät kone oli vienyt.

Tehtaalle on puuta uitettu Kymijokea pitkin ja tavara on nostettu joen rannassa kuivalle maalle, josta se on kiskoja pitkin siirretty tehdasrakennukseen käsittelyä varten. Puun nostaminen joesta tapahtui aluksi ihan vaan ihmisvoimin, mutta myöhemmin on otettu hevosvoimat apuun ja joenrantaan on rakennettu hevoskierto, jonka avulla nostaminen tapahtui.

Museokierroksen aluksi näytetään filminpätkä, joka on ihan oikeaa kuvaa tehtaan toiminnasta. Naisilla on kuulemma tavallista nätimmät mekot päällä, kun olivat kuvausryhmän tulosta kuultuaan kipittäneet kotiinsa vaihtamaan kukkamekot ylleen. Siihen maailmanaikaan (ennen vuotta 1962) ei työturvallisuusasioista näköjään paljoa tiedetty. Työntekijöillä ei ollut minkäänlaisia suojavarusteita, ainoastaan raakapuun käsittelijöillä oli rukkaset käsissään.

Puutavaran pätkimiseen käytetty sirkkeli oppaan takana. Sen kanssa ei kuulemma työtapaturmia koskaan tapahtunut.

Tehtaassa siis valmistettiin puuhioketta, josta edelleen valmistettiin pahvia. Eri paksuista eri käyttötarkoituksiin. Pahvi meni enimmäkseen vientiin, Venäjälle sekä Kotkan sataman kautta Amerikkaan asti.

Museoalueella on myös kuuluisat kalliomaalaukset, joita pääsee katsomaan joenrantaan rakennetulta katselutasanteelta. Tuhansien vuosien aikana maalaukset ovat jo jonkin verran haalistuneet. Ihan käsittämättömältä tuntuu, että ne ylipäätään ovat näin pitkään siellä säilyneet, vaikka UV-valo, sade ja ilmansaasteet niitä varmasti kuluttavat. En laita tähän kalliomaalauksista kuvia, menkää itse katsomaan.

Tehdasalueella on myös kivoja putiikkeja, joista voi ostaa käsitöitä ja muuta hauskaa tavaraa, mm. valvontakameran näköisiä linnunpönttöjä.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kaikki oikeudet pidätetään / All rights reserved.

Mun sydämeni sinne jää

Elämäämme mahtuu monenlaisia paikkoja, joissa ehdimme asumaan ja olemaan. Useimmiten niihin liittyy jossain vaiheessa se hetki,  kun on aika luopua. Luopumisen vaikeus kertoo, että paikka on ollut rakas ja siihen liittyy lämpimiä muistoja.

Kaikkea ei voi säilyttää eikä kaikissa paikoissa ehdi olemaan. Silloin on luovuttava. Muistoja meiltä ei voi kukaan viedä.

Paikka, joka on pitänyt kuin sylissään. Varjellut helteeltä, sateelta ja tuulelta. Nukuttanut iltaisin lempeään uneen kattoparrujen natistessa ja herättänyt uuteen aamuun auringon noustessa järven yllä ja heittäen valonsäteet ensin varpaiden päihin ja sitten kasvoille.

Jossa taivas on syksyllä sysimusta ja niin täynnä tähtiä, joista suurinta osaa et koskaan voi nähdä kaupunkien valoissa. Kun Linnunradan vyö kulkee taivaanlaen poikki ja jos katsot riittävän kauan, pääset varmasti näkemään tähdenlennon jos toisenkin.

Kuikan huuto ja lokkien kirkuna. Veden lempeä aaltoilu rantahiekkaan tai tyrskyt vasten laituria.
Haavan lehtien havina. Männyn neulasten tuoksu. Ulpukan ja lumpeen kukkakorit järven pinnalla.

Rantasaunan lempeät löylyt, pihakoivusta tehty saunavihta, kiukaalla paistettu saunamakkara. Laiskasti ongenkohoa nypyttävä pikkukala ja järven jättimäisin hauki, joka taas kerran irtosi koukusta.

Karannut uimapatja, ahvenia täynnä oleva katiska, lapset mato-ongella laiturin päässä.

Eräs kesä, kun oravat tekivät pesän katon alle ja poikaset mekkaloivat niinkuin lapset vain osaavat. Ja lopulta niitä oravia putoili sieltä katonrajasta, kun niiden oli aika lähteä maailmalle.

Helmipöllön puusta putoaminen, kun poltimme risuja ja savut osuivat sen nukkumaoksalle. Vähän aikaa meni, kun pöllö tokeni ja sitten lensi takaisin nukkumaan toisen kuusen oksalle. Lasten suuri huoli pöllöstä, ettei se vain saanut häkämyrkytystä.

Kevät, kun kuopuksen vappupallo karkasi ja jäi kiinni korkean koivun oksaan ja Ukon olisi pitänyt kiivetä se sieltä hakemaan.

Kun koira lähti uimaan katiskanmerkin perässä eikä päästänyt irti ennenkuin se haettiin veneen kanssa rantaan. Se oli jo vajoamaisillaan saaliinnoutomatkallaan, kun ehdittiin hätiin.

Ja monia, monia muita muistoja.

Paikka, joka jää sydämeen ja jonne osa omaa sydäntä jää.

Ikuisiksi ajoiksi.




Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Jumalani kuinka olen elänyt ! - Piaf

Nyt on ollut lukuohjelmassa Edith Piafin elämänkerta hänen sisarpuolensa Simonen kirjoittamana. Tämä oli lyhyen ajan sisällä jo toinen lukemani kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Pariisiin viime vuosisadan alkupuolella. Pariisissa kävin yhdeksän vuotta sitten muun muassa alla mainitussa Sacré-Coeurin kirkossa sekä Père-Lachaisen hautausmaalla. Useita muitakin tuttuja tai muissa yhteyksissä vilahtaneita paikkoja mainitaan kummassakin äskettäin lukemassani kirjassa. Luxembourgin puistosta Albert Edelfelt on maalannut kuuluisan taulunsa, joka kuuluu Ateneumin kokoelmiin.

Ohessa linkki postaukseen liittyen siihen toiseen kirjaan, jonka tapahtumat sijoittuvat Pariisiin ja viime vuosisadan alkupuolelle.
https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/07/perhetyton-muistelmat.html

Edith Gassion syntyi Pariisissa vuonna 1915 kirjaimellisesti kadulle, katulampun juureen. Ensimmäiset vuotensa hän asui sukulaisnaistensa hoivissa bordellissa ja oli varhaislapsuudessaan muutaman vuoden ajan sokea silmiin muodostuneen kaihin vuoksi. Noin 12-vuotiaana hän ryhtyi katulaulajaksi ja säesti itseään banjolla, jota oli itse opetellut soittamaan. Seuranaan "keikoilla" hänellä oli sisarpuoli Simone, joka esitti voimistelutemppuja ja keräsi yleisöltä rahat.

Edith sai 16-vuotiaana tyttären, jota kuljetti mukanaan laulukeikoilla ja hotelleissa, joissa siskonsa kanssa yöpyivät. Lapsen äiti ja tätipuoli eivät osanneet pestä lasta eivätkä lapsen vaatteita ja vaippoja, vaan ostivat aina uusia, kun vanhat likaantuivat, vaikka toimeentulo olikin niukkaa. Lapsi kuoli 2,5-vuotiaana aivokalvontulehdukseen. Edith oli 19-vuotias. Muutaman päivän kuluttua äiti ja tätipuoli olivat jo unohtaneet koko lapsen eivätkä koskaan käyneet hänen haudallaan.

Edith jatkoi katulaulajattaren uraansa alamaailman piireissä, joissa viihtyi. Hän osasi hädin tuskin lukea ja kirjoittaa. Hän ei tuntenut nuotteja eikä ymmärtänyt sävellajeista eikä muustakaan musiikin teoriasta mitään. Kabareen pitäjä Champs Elyseen kulmilta keksi hänelle taiteilijanimen Piaf.

Vähitellen löytyi parempia lauluja ja lauluntekijöitä, enemmän keikkoja ja myös enemmän rahaa. Miehet vaihtuivat, viina virtasi ja rahaa kului. Edithin hyväntahtoisuutta käytettiin taloudellisesti hyväksi. Ei hän silti mikään reppana ollut, vaikka olikin kouluttamaton. Hän tiesi tarkkaan mitä teki ja mitä halusi ja teki sen selväksi myös ympäristölleen. Hänellä oli diivan elkeet jo uransa alussa. Simone-sisar kertoo kirjassaan, ettei Edith ollut alakuloinen eikä surumielinen, vaikka niin voisi esimerkiksi valokuvien perusteella ymmärtää. Edithiä hieman nuoremmat herrahenkilöt Charles Aznavour ja Yves Montand olivat samalla alalla ja läheisissä väleissä Edithin kanssa.

Edithin äiti kuoli päihteisiin ja löydettiin katuojasta. Edith: "Minulle äiti on ollut kuolleena kauan aikaa. Siitä asti kun hän hylkäsi minut, kun olin kuukauden ikäinen. Hän ei ole koskaan ollut mikään äiti minulle, paitsi paperilla."

Pariisin Sacré-Coeurin kirkko, joka mainitaan kirjassa usein. Kirkon pääovelta on upeat näkymät kaupungin yli.

Edith esiintyi myös Amerikan mantereella ja tapasi kuuluisuuksia, mm. silloisen prinsessan, nykyisen kuningatar Elisabetin, silloisen kenraali Eisenhowerin, myöhemmin USAn presidentin sekä Charlie Chaplinin. Hän avioitui, joutui auto-onnettomuuteen, masentui, oli itsetuhoinen, sairastui nivelreumaan ja turrutti kipujaan kortisoni- ja morfiinipiikeillä, joita hankki hämärämiehiltä ja -naisilta ja maksoi niistä omaisuuksia. Hän yritti päästä morfiinista eroon moneen kertaan, mutta vähitellen sen käyttö tuhosi hänen lopunkin terveytensä ja uransa.

Morfiinin tultua mukaan kirjan lukeminen alkoi tuntua työläältä. Eipäs nyt kerrotakaan sitten ihan kaikkea. Elämä antoi hänelle varmasti paljon, mutta kyllä se myös otti paljon eikä menestys tullut ilmaiseksi. Näinhän on ollut monen muunkin menestyneen henkilön kohdalla. Kirjan kieli oli suureksi osaksi puhekielen omaista, mikä ehkä sopikin paremmin tyyliin kuin että se olisi ollut moitteetonta kirjakieltä.

Kirjaa lukiessani aloin etsiä Piafin musiikkia netistä ja yllättävän monia ikivihreiksi jääneitä tuttuja biisejä löytyi heti, esimerkiksi Non, je ne regrette rien, La Vie En Rose, Milord, L`hymne à l'amour, Padam Padam, Sous le ciel de Paris, L'Accordéoniste.

Edith Piafin hautamuistomerkki Pariisissa Père-Lachaisen hautausmaalla. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan kannet ja Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.

Takaisin metsään

Kesäkuun alussa tapahtuneen kompuroinnin seurauksena olen ollut karanteenissa. Suljettu ulos metsäpoluilta. Kun kuusi viikkoa on kulunut ja lupa palata metsään on saatu, melkein tärisen innostuksesta. Pääsen viimein takaisin sinne, missä tunnen olevani kuin kotonani  - metsään.

Tiedossa on vain pikku lenkki ja Nuuskija pääsee tietysti mukaan. Se onkin selvästi sekä ihmeissään että innoissaan, kun lähden pitkästä aikaa lenkille. Kuusi viikkoa saattaa koirankin mielestä olla iäisyydeltä tuntuva aika.

Lähdemme vanhalle metsäautotielle, jossa sammal on jo peittänyt auton jättämät ajourat ja alusta on tasaista.

Kulku on hidasta, koska siellä, täällä ja tuolla pilkottelee muhkeita, jo tummanpunaisia metsämansikoita, jotka maistuvat niin ihanalta. Mustikoitakin löytyy, niin makeita nekin. Teen sekoituksen - mansikkaa ja mustikkaa suuhun yhtäaikaa kourallinen toisensa perään.

Käännyn pienemmälle, metsän eläinten tallomalle polulle, joka johtaa salaiselle mesimarjapaikalle. Näinköhän niitä jo löytyisi?

Löytyyhän niitä mesimarjoja ja ne ovat aivan kypsiäkin jo, tummuneet rubiininpunaisiksi metsän timanteiksi. Maku on niin hieno ja marjoja löytöpaikalla niin vähän, että syön ne yksitellen ja nautiskellen.

Nuuskija painelee nenänsä johdattelemana, mutta tulee aina varmistamaan, että olen tallessa. Nuuskija on tottelevainen eikä karkaile, joten uskallan antaa sen juosta vapaana. Se saa tehtyä omaan lenkkiini nähden moninverroin pidemmän lenkin.

Polkua reunustaa kurjenkellojen leppeässä tuulessa heiluvat pitkät varret taivaansinisine kukintoineen. Tanakammin seisovat peurankellot nousevat saniaisten keskeltä esittelemään omaa lilansinistä kauneuttaan. Löydän myös valkoisia peurankelloja.

Mäkikuisman keltaiset kukat hohtavat keskellä metsää kuin pienet auringot. Tunnen huumaavan tuoksun, kun lähestyn mesiangervoja, jotka levittäyvät laajaksi kasvustoksi koivikossa.

Onneksi otin pienen pussin mukaan varmuuden vuoksi. Lämpimänkeltaiset kantarellit pilkottavat sammalmättäillä ja kesän ensimmäinen kastike ei ole enää vain haave. Muutama herkkutatti on jo ehtinyt kasvunsa ehtoopuolelle - ja olen siitä hämilläni ja pahoillani. Ne olisivat kelvanneet paremmim kuin hyvin kantarellien seuraksi  pannulle.

Metsässä on hiljaista! Ei juurikaan kuulu lintujen ääniä sepelkyyhkyn pöllöilevää huhuilua lukuunottamatta. Jostain kaukaa kuulen haukan lokkimaista kirkunaa. Näiden lisäksi vain tuulen havinaa puiden lehdissä.

Pääsin taas metsän syliin ja rauhoituin!



Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Tara Westover: Opintiellä

Opintiellä on yhdysvaltalaisen Tara Westoverin muistelmateos ja hänen ensimmäinen kirjansa. Tara Westover on syntynyt Yhdysvaltojen Idahossa mormoniuskontoa tunnustavaan suurperheeseen.

Perheen isällä oli bipolaarinen mielialahäiriö, mikä vaikutti ratkaisevasti koko perheen elämään ja tukahdutti alleen muidenkin perheenjäsenten normaalin kasvun mahdollisuudet. Perheen äiti joutui kaikessa myötäilemään puolisonsa tahtoa. Hän ei voinut tehdä mitään oman tahtonsa mukaan tai ilman puolisoaan. Perheen vaikeudet johtuivat osittain sekä uskonnosta että isän mielialahäiriöstä, vaikea sanoa loppujen lopuksi mikä johtui mistäkin. Myös yksi perheen pojista oli häiriintynyt ja pahoinpiteli Taraa ja muitakin sisaruksiaan jatkuvasti.

Kaikki muut ihmiset, myös "tavalliset" mormonit olivat isän mielestä harhaoppisia. Jos naisella puseron kaula-aukko ulottui solisluiden alapuolelle tai hameenhelma polven yläpuolelle, hän oli isän mielestä ilmiselvästi portto. Tämän lisänimen myös Tara sai isältään.

Lapsia ei laitettu/päästetty lainkaan yhteiskunnan järjestämään kouluun, vaan kaikille annettiin kotiopetusta perheen äidin toimesta. Kaikilla lapsilla ei ollut edes syntymätodistusta ja niin ollen heitä ei virallisesti ollut olemassakaan. Syntymätodistusta ei ollut Tarallakaan, mikä vaikeutti hänen myöhemmässä elämässään muun muassa passin saamista.

Isä oli romuttamoyrittäjä. Romuttamosta hän repi perheelleen toimeentulon ja sen lisäksi varautui kaiken aikaa lähestyvään maailmanloppuun varastoimalla muun muassa huikeat määrät ruokaa ja polttoainetta. Kaikki perheen lapset joutuivat työskentelemään romuttamossa vaarallisissa olosuhteissa ja onnettomuuksiltakaan ei vältytty. Tyttölapsen ja naisen ainoa olemassaolon tarkoitus oli ryhtyä perheenäidiksi ja synnyttää mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Koulutus ei ollut naisia varten. Ketään perheen lapsista ja varsinkaan tytöistä ei rohkaistu eikä kannustettu yhtään mihinkään.

Kirja on huikea kertomus siitä, miten Tara irrottautui rohkeasti lapsuuden ympyröistään ja hankkiutui yliopistoon, vaikka peruskoulutuksessa ja yhteiskuntaan sopeutumisessa oli ammottavia aukkoja. Hänen päämääränsä päästä opiskelemaan yliopistoon tuntui aivan mahdottomalta, mutta niin vain pääsi ja oli stipendiaattina Cambridgessa ja tutkijana Harvardissa. Hän väitteli tohtoriksi historian oppiaineesta vuonna 2014.

Kaikesta karmaisevuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi tämä kirja on yksi parhaista muistelmateoksista minkä olen koskaan lukenut, ellei ihan paras. Uskonnon varjolla ja siitä johtuen voidaan saada aikaan melkoinen perhehelvettikin. Uskonnollisuus ei mitenkään takaa sitä, että edes omia perheenjäseniä rakastettaisiin kuin itseään. Kuinka paljon positiivista ihmisenergiaa, muita resursseja ja unelmia tärväytyy. Tämänkin kirjan tapahtumat ovat ihan tuoreita. Onneksi kirjan päähenkilöllä oli visio ja rohkeutta toteuttaa omia unelmiaan.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan etu- ja takakansi sekä sisälehti.
Ei kaupallista yhteistyötä.

Mittamiehenä

Terassi alkutekijöissään.

Uko on joskus leikkisästi lausahtanut, että mökki ja sen pihapiiri on orjatyölaitos. Aina noissa väittämissä on pieni totuuden jyvänen mukana. Joka kesä pukkaa pientä tai isompaa projektia. Täksi kesäksi kaksikin. Piti viimeistellä loman aikana huvimaja, mutta siellä oli ne harmaasiepot vuokralaisina. Se homma etenee nyt pikkuhiljaa kesäviikonloppuina. Ei puutu paljon, syksyllä pääsee jo huvimajailemaan ja ihailemaan elokuisia iltoja ilman hyttyshyökkäyksiä.

Aloitettiin sitten terassin teko. Sille on tarvetta rinnetontilla, kun tasaista maata pöytäryhmälle ei tontilta löydy. Tuossakin terassille valikoituneessa paikassa tulee reilun neljän metrin matkalla päästä päähän pudotusta melkein 80 cm, vaikka silmämääräisesti paikka on "ihan tasainen".

Orjatyöläisenä toimi Uko ja minä mittamiehenä. Vai pitäisikö sitten ajan tapojen mukaan olla mittahenkilö? Minusta mittamestari sopisi vielä paremmin.

Yhtä kaikki - urakka käynnistyi tarvittavan puutavaran määrän kartoittamisella. Ja sen me laskimme yhdessä. Tehtiin sitten retki paikkakunnan sahalle ja köröteltiin takaisin lautojen ja lankkujen kanssa. Se onkin sahalla tarkkaa, mitä pyytää, koska sitä saa mitä tilaa. Voitte viisastua tässä asiassa alla olevan määritelmän avulla:

Rima
Paksuus ja leveys alle 75 mm. Sahapinta.

Lauta
Paksuus enintään 38 mm, leveys vähintään 75 mm.

Soiro 
Paksuus yli 38 mm ja enintään 75 mm, leveys 75-175 mm.

Lankku
Paksuus yli 38 mm mutta alle 100 mm, leveys yli 75 mm.

Parru
Sekä paksuus että leveys vähintään 75 mm.

Lankut tulevat yllä olevassa kuvassa näkyviin juoksuihin, joiden päälle terassin pinnaksi laudat.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole niin helppoa tee se itse -tekijöille ilman suurta kokemusta. Ja ilman piirustuksia. Alkumetreillä tehdyt mittavirheet kertautuvat rakennelman edetessä ja siksi ensimmäiset mittaukset ovat kaikkein tärkeimmät. Mittamestari siis avuksi.

Ensimmäiseksi piti mitata betonijalkojen linjat suoriksi linjanarun avulla ja sitten niiden korkeudet stemmaamaan keskenään. Jalkoja on yhteensä 20. Piti mitata pitkällä vatupassilla suoraan ja ristiin ja ylös ja alas. Sitten samat mittaukset, kun juoksut oli paikoillaan. Puu on puuta ja vaikka sahaus on priimaa, niin kaadettu puukin elää vielä omaa elämäänsä eli kaartuu ja kiertää, vaikka säilytettiinkin kunnolla taapeloituna. Höylällä ja kattohuovan paloilla selvittiin ja vatupassi näytti suoraa mitattuna ristiin ja rastiin.

Terassilaudat Uko lätki menemään vauhdilla. Ne olivat valmiiksi määrämittaisia ja minä mittamestarina olin timpurinkynällä merkinnyt terassiruuvien paikat linjaan ja tarkasti 2,5 sentin päähän laudan reunoista. Mikä oli ruuvatessa, kun oli ruuvien paikat valmiiksi mitattu. Terassin kanteen meni yhteensä 340 ruuvia.

Sitten olikin terassin teon toiseksi haastavin vaihe pohjatöiden jälkeen. Kehikon rakentaminen terassin reunoihin, kun maapohja on alaspäin viettävä. Mutta tästäkin selvittiin piirulleen js kertayrityksellä mallikkaan ja tarkan mittaustyön ansiosta. Tästä mittaustyön vaiheesta sain erityiset kiitokset.

Sitten olikin jäljellä enää portaat, kahdelle sivulle ja kulmassa yhdistyvät. Tämän toteutimme youtuben ohjeella: Terassin portaat Ja taas onnistuttiin, kun mitat stemmasivat.

Kyllähän Uko on terassin päätetekijä, mutta ei koskaan sovi unohtaa taustavoimia. Tässä tapauksessa mittamestaria. Titteli, josta en hevillä luovu.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä K-Raudan kanssa.

Visit Asikkala

Erikoinen Asiantuntija sekä nuorempi kahdesta tyttärestä kera anoppinsa, teimme kolmistaan ns. tyttöjen retken 8.7. Asikkalaan ja sen keskustakylään Vääksyyn.

Ensimmäisenä porhalsimme maankuuluun Ranskalaiseen kyläkauppaan, joka oli otsikoissa sekä netissä että monessa paperilehdessä samoihin aikoihin. Topakka yrittäjärouva Riikka-Maria oli sanallisesti ojentanut liikkeen kesätyöntekijälle ilkeillyttä asiakasta. Siinä hän teki ihan oikein. Asiakkailtakin saa ja pitää odottaa käytöstapoja. Asiakas kuin asiakas on hyvin usein väärässä, mutta väärät tiedot pitää oikaista.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/502d28e4-484d-40d2-8d00-d9c2d2280d46
https://kylakauppa.business.site/

Seuraava kohde oli toinen lähes yhtä legendaarinen Lauran kauppa. Jos tarvitset jotain vähän erikoisempaa esinettä sisustukseen, rakentamiseen tai puutarhaan, kannattaa käydä Lauran kaupassa. Kaupan nimi juontaa edellisestä omistajasta, jonka nimi oli Laura. Ennen tätä Lauralla oli kukkakauppa nykyistä Lauran kauppaa vastapäätä sijaitsevan talon kivijalassa. Hän menehtyi muutama vuosi sitten syöpään. Lauran tytär on kuvataiteilija Nanna Susi.

https://www.ess.fi/paikalliset/728318

Lauran kauppaa vastapäätä on pieni liike, jossa on tarjolla paikallisten käsityön osaajien tuotteita sekä Keinuhongan tilan tuotteita. Ostin sieltä Isännälle tuliaisiksi huumorimielessä purkin sonnisäilykettä. Kyseessä on ilmeisesti ”nötkötin” tyyppinen tuote.

Kanavan Kunkussa söimme herkullisen lounaan. Paikka pursuili asiakkaista ja ruoan odottaminen kesti puolisen tuntia, mutta se kerrottiin jo ruokaa tilatessa. Ja eipä se haitannut vähän odotella, kun oli ihana sää ja erinomaista seuraa. Tytär ja minä söimme paistetut muikut ja vävyn äiti söi punajuuripihvin vuohenjuustolla. En olekaan vuosiin syönyt paistettuja muikkuja, koska ne ovat yleensä aina leivitettyjä ja itse en ole saanut aikaiseksi paistaa niitä. Nämä gluteenittomana perunamuusin kanssa tarjotut olivat suorastaan suussasulavia.

https://www.kanavankunkku.com/

Sitten nautimne hetken taidenäyttelystä (Sanna Lappalainen, Matti Vesanen ja Anne Leppänen) Kanavan Kunkun piharakennuksessa ja sen jälkeen menimme syömään paikallista jäätelöä kanavan laidan kahvilaan ja katsomaan veneiden sulutusta kanavalle. Kanavan lähellä sijaitsee paikallinen panimo, jonka kaupassa teimme vielä tuliaisostoksia.

https://kanavanhelmi.fi/
https://kanavanpanimo.fi/

Lopuksi teimme vielä pienen ajelun Pulkkilanharjulla, jota pitkin Sysmään vievä tie ja sen maisema on vuonna 2014 äänestetty Suomen kauneimmaksi maisemareitiksi. Suomen tärkeimmän järven, Päijänteen laajoille selille aukeavat maisemat ovat ihan huippua. Päijänne on Suomen tärkein järvi siinä mielessä, että koko pääkaupunkiseudun asukkaat saavat käyttövetensä Päijänteestä tunnelia pitkin, jonka alkupää on järvessä Vääksyn edustalla.

https://www.rantapallo.fi/suomen-matkailu/tama-on-suomen-kaunein-autoreitti-loydatko-tutun-maiseman/amp/

https://www.luontoon.fi/paijanne

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat.
Ei kaupallista yhteistyötä.

Kirottu kauneus

Cecilia Samartin on Kuubassa vuonna 1961 syntynyt kirjailija. Cecilian perhe joutui pakenemaan Castron hallintoa Yhdysvaltoihin hänen ollessaan alle yhden vuoden ikäinen. Koulutukseltaan hän on psykoterapeutti.

Kirottu kauneus on hänen seitsemäs suomennettu romaaninsa. Tutustuin hänen tuotantoonsa juuri tämän seitsemännen romaanin parissa ja aion tämän lukukokemuksen myötä tarttua myös hänen aiempiin romaaneihinsa.

Kyseessä on ihmiskauppaan ja siihen liittyvien tositarinoiden tausta-aineistoihin nojaava fiktiivinen romaani. Aihe on rankka, mutta kirja imaisee mukaansa myös toiveikkuuden, päähenkilöiden kehittyvän ystävyyden sekä selviytymisen myötä. Kirja on kirjoitettu elävästi, jopa kevyesti rajusta aiheestaan huolimatta, mikä ei kevennä lukukokemusta eikä väheksy tosielämässä tapahtuvia ihmiskauppaan liittyviä asioita. Ihmisiä huijataan työn ja rahan perässä ja heitä katoaa edelleen seksiorjiksi, mikä täältä omasta turvallisesta katsantokannasta oli silmiä avaavaa. Tiedän edelleen ihmiskaupasta hyvin vähän, enkä haluakaan tietää jokaista yksityiskohtaa. Mitä voisin edes tehdä - tämän asian äärellä tuntee itsensä hyvin pieneksi.

Ihmiskauppa on bisnestä, jossa käytetään rahaa ja valtaa, alistetaan, unohdetaan ihmisarvo. Rikastutaan seksiteollisuudella, jossa tuote on toinen ihminen. Kaappauksen kohteeksi joutuvat useimmiten vähävaraisten perheiden nuoret, joiden vanhemmilla ei ole mahdollisuutta käynnistää etsintöjä tai luvata huimia löytöpalkkioita. Vähävaraisia nuoria on myös helpompaa houkutella rahan perään. Rahan, joka lopulta ei koskaan sujahda työläisen omaan taskuun.

Kirjaa lukiessa koin jonkinlaista ahdistusta, mutta ajattelin, että kestän tämän kokemuksen kyllä. Minähän vain luen. Tyttöjen äitinä, myös pojan, en voinut olla näkemättä lasteni kasvoja mielessäni kirjaa lukiessani.

Suosittelen luettavaksi, vaikkapa muistutukseksi siitä, että maailma ei ole aina kaunis eikä kaikille hyvä. Myös kaikesta huolimatta sen lämpimän toiveikkuuden vuoksi.

Ihmiskaupasta ja -oikeuksista voit lukea lisää esimerkiksi seuraavilta sivustoilta: Ihmiskauppa, Syrjintä, Ihmisoikeudet



Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Haaste, osallistukoon ken tahtoo

Jatkan monissa blogeissa ollutta haastetta, jossa valmiina oleviin sanoihin keksitään tarinaa oman sukunimen ensimmäisellä alkukirjaimella. Voi kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa otsikkona olevasta sanasta. Löysin idean muun muassa Marjatan kirjat ja mietteet -nimisestä blogista, johon on linkki oman blogimme etusivulla. Päätin kirjoittaa tyttösukunimeni alkukirjaimella, joka on M. Saa kopioida ja jatkaa haastetta.


VAATE: Minihame. Itse en ole juurikaan käyttänyt minihametta. Enkä hametta muutenkaan. Nyt vanhemmiten se(kin), siis hame ylipäätään, alkaa välillä tuntua hyvältä idealta.

JUOMA: Mehu. Enpä mehuakaan juuri juo. Janoon ja ruokajuomaksi vettä ja joskus jotain vähän sakeampaa. Meillä on mehua aina kuitenkin jääkaapissa, koska Isäntä tykkää juoda appelsiinituoremehua jälkiruoaksi. Hän tekee aterian jälkeen piimälasiin siitä "smoothien".

PAIKKA: Makuuhuone. Nukkuminen on parasta mitä ihminen voi vaatteet päällä tehdä syömisen lisäksi. Joskus kesähelteillä voi ja täytyykin nukkua jopa ilman vaatteita.

RUOKA: Maksalaatikko. Välillä se on ollut inhokki ja välillä maistunut. Eräs perheenjäsen pitää maksalaatikosta niin paljon, että taitaa olla hänen mielestään paras jouluruoka. 

ELÄIN: Mittarimato. Harvoin näkee, mutta sen meno on kivan näköistä.

TYTÖN NIMI: Marjatta. Elämässäni on aina ollut joku Marjatta. Yksi ensimmäisistä leikkikavereistani oli naapurin Marjatta. Koulussa englannin kielen opettaja oli Marjatta. Kauppaopistossa kirjanpidon opettaja oli Marjatta ja tällä hetkellä yksi työkavereistani on Marjatta. Tämä työkaveri-Marjatta oli aikoinaan Erikoisten Asiantuntijoiden ohella myös niitä kuuluisia kauppaopiston naisia. Ja nyt järjestyksessä viidennen Marjatan blogi on etusivullamme.

POJAN NIMI: Mauno. Edesmenneen isäni etunimi. Mauno Ahonen on myös hauska hahmo eräässä viihdeohjelmassa.

AMMATTI: Mittarinlukija. Yksi kadonneista ammateista. Nykyään sähkömittari luetaan etänä, mikä on ihan käsittämätön juttu.

KUVAUS HENKILÖSTÄ: Muistelmateos. Merkkihenkilöiden elämänkerrat ja muistelmat ovat hyvää luettavaa, kunhan on kyse jostain oikeasti eläneestä ja vaikuttaneesta ihmisestä eikä jostain kolmikymppisestä, jolla on vielä elämä elämättä. 

JOKA KODISSA: Mikrokuituliina. Pitäisi ainakin olla mikrokuituliina, joka on siivoushommissa aivan lyömätön. Meillä on niitä monta. Tiskipöydällä on omansa, vessan siivoukseen, kahvojen ja katkaisijoiden pyyhkimiseen, lattioiden pyyhkimiseen...

Kuva: Pixabay
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Blogin ja postauksen linkkiä saa jakaa.

Luettu vai koettu

Äitini kävi kansakoulun maaseudulla pienellä paikkakunnalla ja sen jälkeen oppikoulua lähimmässä ķaupungissa. Koulun ohessa ja  jälkeen teki töitä perheen maatilalla. Sitten palkollisena toisten tiloilla, muun muassa kaalimaalla. Tehdastöitäkin ehti tehdä monta vuotta, ennenkuin minä synnyin. Sitten äiti jäi ajan tapojen mukaisesti kotiäidiksi. Jäi, tai paremminkin, sai jäädä kotiin. Nykyään ajatellaan taas toisella tapaa äitien ja naisten urasta ja työssä käymisestä.

Mietinkin tässä eräänä päivänä, miten äiti vaikutti niin sivistyneeltä vähäiseen koulunkäyntimääräänsä nähden. Hän taisi tavallisimmat ja vähän fiinimmätkin käytöstavat. Hän osasi keskustella monista aiheista ja oli puhetavaltaan eloisa ja ilmeikäs. Hän oli erittäin sosiaalinen ja helposti lähestyttävä. Puhelias, mutta myös erinomainen kuuntelija. Hän ei oikeastaan koskaan väitellyt tai riidellyt mistään asioista.

Kaikki taidot eivät löydy koulupenkeiltä, vaikka niitä kuluttaisi vuosi toisensa perään. Elämänkoulu, uteliaisuus, tiedonjano ja kanssaihmisten mielipiteiden arvostaminen kysyy taitoja ja luonnetta. Ettei alistu tai taivu siihen, mitä elämän puitteet tarjoavat, vaan hankkii itse lisää tietoa ja taitoja. Itsensä arvostaminen sellaisena kuin on. Puutteineen ja lahjoineen. Itsensä voi nostaa jalustalle. Tai kaivaa kuopan, jonka pohjalle käy makaamaan ja riipii multaa päällensä. Tai sitten voi elää maan pinnalla, jalat maassa, pää pystyssä ja katse eteenpäin suunnattuna.

Elämässä voi nähdä asiat niin monella tapaa. Voi kaivamalla kaivaa ja nähdä sen ruosteisen kohdan tai halutessaan sen pikkuriikkisimmänkin valon säteen pilkahduksen. Loppu on itsestä kiinni, kumpaa kohtaa alkaa tavoitella.

Usko aina hyvään, toivo parasta ja rakasta jokaista päivää. Tee se minkä voit näiden asioiden eteen.

Olen omat kouluni jo käynyt. Elämänkoulu on vielä vaiheessa. Olen kohta sen ikäinen, kun äitini oli kuollessaan äkillisesti. Siitä on jo 18 vuotta, mutta aina vaan on äitiä ikävä. Tietysti on.

Kun elämä murjoo tai tänä päivänä varsinkin, some huutaa jos jonkinlaista älyttömyyttä, pidän malttini ja mielenrauhani äidin sanoin: "Asiat järjestyvät, kun ihmisille tulee järki päähän." Ihan ensimmäiseksi järki täytyy löytyä omaan päähän ja tarkoin harkita mihin lähtee mukaan. Epäkohtiin pitää puuttua niiltä osin kuin se on itselle mahdollista, mutta barrikadeja ei kannata alkaa rakentaa. Eikä vatvoa epäolennaisia. Vastoinkäymisiä tulee vastaan pyytämättäkin.

Sydämen viisaus kehittyy elämänkokemusten myötä otollisessa ympäristössä. Viisaan ihmisen tunnistaa usein sitä tiedostamattaan. Viisaaksi kokemamme ihmisen kanssa on turvallista olla. Hänellä ei omien kokemustensa kautta viisastuneena ole tarvetta loukata toisia. Viisas ihminen osaa nauraa itselleen ja myöntää virheensä vaikeuksitta. Viisas ihminen myös oppii virheistään.  Ja osaa ja pystyy helposti pyytämään anteeksi. Viisaalla ihmisellä ei ole tarvetta olla aina oikeassa. Hän osaa ajatella asioita myös toisten näkökulmista.

Äitini sydämen viisauden elinpiirissä kasvaneena yritän parhaani mukaan jatkaa ja jakaa tätä saamaani viisautta eteenpäin. Toivottavasti olen edes jossain määrin onnistunut.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Visit Heinola

Teimme Isännän ja Haukkulin kanssa pienen päiväretken Heinolaan, pieneen kaupunkiin Järvi-Suomen länsilaidalla. Tarkoitus oli käydä vain vohvelikahvit juomassa ja syömässä Harjupaviljongissa, jossa on koiraystävällinen terassi.

Jotta Haukkulin lenkkeilymaastot eivät olisi viikosta toiseen aina samat, yritämme keksiä joka viikonloppu jonkun uuden maiseman. Ja jos emme keksi, toistamme muutamaa aikaisemmin käyttämäämme. Parempi sekin kuin jatkuvasti kulkea kolme kertaa päivässä samoilla kaduilla ja poluilla, joilla on aina ne samat "postit" nuuhkittavana. 

Jätimme auton Harjupaviljongin parkkipaikalle, joka oli muuten yllättävän täysi aamupäivällä klo 11. Paviljongin kahvilakin aukeaa vasta klo 11. Lähdimme ensin käyttämään Haukkulia pienellä lenkillä "junan jälkien" vieressä olevassa puistossa, josta pääsee Kirkkolammelle ja kuuluisalle Heinolan lintutarhalle. 

Ratapiha-alueen entinen vesitorni

Lintutarhalle asti emme kuitenkaan ehtineet, kun törmäsimme Dorkin puistoon (Heinolan rautatiepuisto) entisellä ratapiha-alueella. Siellä oli kymmenittäin kierrätysmateraalista tehtyjä taideteoksia, jotka oli tehnyt ITE-taiteilija Vesa Väänänen, joka myös asuu puiston laidalla olevassa vanhassa rautatieläisten talossa. ITE-taiteilija tarkoittaa sitä, ettei taiteilijalla ole taiteen koulutusta. Väänänen on ammatiltaan puutarhuri, levyseppähitsaaja ja puuseppä. Huikeat kädentaidot siis monenlaisen materiaalin käsittelyyn.

Taideteokset on tehty enimmäkseen metallista; vanhoista työkaluista tai säiliöistä tai edellisten osista. Kuten esimerkiksi vesisäiliöstä, sirkkelin terästä, viikatteen teristä, lumilapion teristä, kettingeistä, hellan luukusta, tuolin jaloista ja olipa joukossa yksi entinen marjanpoimurikin.

Harjupaviljongin kahvilaan pääsimme taidepläjäyksen jälkeen vohvelikahveille. Paviljonki on vuonna 1900 rakennettu itämaisvaikutteinen jugendtyylinen rakennus. Kahvilan sisustus ja astiastot ovat tietysti vanhaan tyyliin sopivat, kuten myös henkilökunnan asut. Paikan juhlavuutta lisäsi paitsi ihanan aurinkoinen sää, myös yläkerrassa alkamaisillaan ollut yksityistilaisuus, johon vyöryi juhla-asuista väkeä koko sen ajan kun istuimme kahvittelemassa ulkoterassilla. 

Haukkulikin viihtyi Harjupaviljongin terassilla

Gluteeniton vohveli kylmäsavulohitäytteellä ja "tavallinen" hillotäytteellä

Armaani, laulusi on kuin kärpäsen surinaa korvissani, v. 2015

Ultrasininen nisäkäskuoriainen, v. 2003

Kärsimysnäytelmä, v. 2013. Tästä teoksesta oli toinen kärsivä osapuoli varastettu kesäkuussa 2020. Taiteilija pyytää, että se palautettaisiin välittömästi kotiinsa.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat                                                                                                         
Ei kaupallista yhteistyötä                                                                                                                 
  Lähteet: ess.fi, yle.fi, harjupaviljonki.verkkopolku.com