Nyt on ollut lukuohjelmassa Edith Piafin elämänkerta hänen sisarpuolensa Simonen kirjoittamana. Tämä oli lyhyen ajan sisällä jo toinen lukemani kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Pariisiin viime vuosisadan alkupuolella. Pariisissa kävin yhdeksän vuotta sitten muun muassa alla mainitussa Sacré-Coeurin kirkossa sekä Père-Lachaisen hautausmaalla. Useita muitakin tuttuja tai muissa yhteyksissä vilahtaneita paikkoja mainitaan kummassakin äskettäin lukemassani kirjassa. Luxembourgin puistosta Albert Edelfelt on maalannut kuuluisan taulunsa, joka kuuluu Ateneumin kokoelmiin.
Ohessa linkki postaukseen liittyen siihen toiseen kirjaan, jonka tapahtumat sijoittuvat Pariisiin ja viime vuosisadan alkupuolelle.
https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/07/perhetyton-muistelmat.html
Edith Gassion syntyi Pariisissa vuonna 1915 kirjaimellisesti kadulle, katulampun juureen. Ensimmäiset vuotensa hän asui sukulaisnaistensa hoivissa bordellissa ja oli varhaislapsuudessaan muutaman vuoden ajan sokea silmiin muodostuneen kaihin vuoksi. Noin 12-vuotiaana hän ryhtyi katulaulajaksi ja säesti itseään banjolla, jota oli itse opetellut soittamaan. Seuranaan "keikoilla" hänellä oli sisarpuoli Simone, joka esitti voimistelutemppuja ja keräsi yleisöltä rahat.
Edith sai 16-vuotiaana tyttären, jota kuljetti mukanaan laulukeikoilla ja hotelleissa, joissa siskonsa kanssa yöpyivät. Lapsen äiti ja tätipuoli eivät osanneet pestä lasta eivätkä lapsen vaatteita ja vaippoja, vaan ostivat aina uusia, kun vanhat likaantuivat, vaikka toimeentulo olikin niukkaa. Lapsi kuoli 2,5-vuotiaana aivokalvontulehdukseen. Edith oli 19-vuotias. Muutaman päivän kuluttua äiti ja tätipuoli olivat jo unohtaneet koko lapsen eivätkä koskaan käyneet hänen haudallaan.
Edith jatkoi katulaulajattaren uraansa alamaailman piireissä, joissa viihtyi. Hän osasi hädin tuskin lukea ja kirjoittaa. Hän ei tuntenut nuotteja eikä ymmärtänyt sävellajeista eikä muustakaan musiikin teoriasta mitään. Kabareen pitäjä Champs Elyseen kulmilta keksi hänelle taiteilijanimen Piaf.
Vähitellen löytyi parempia lauluja ja lauluntekijöitä, enemmän keikkoja ja myös enemmän rahaa. Miehet vaihtuivat, viina virtasi ja rahaa kului. Edithin hyväntahtoisuutta käytettiin taloudellisesti hyväksi. Ei hän silti mikään reppana ollut, vaikka olikin kouluttamaton. Hän tiesi tarkkaan mitä teki ja mitä halusi ja teki sen selväksi myös ympäristölleen. Hänellä oli diivan elkeet jo uransa alussa. Simone-sisar kertoo kirjassaan, ettei Edith ollut alakuloinen eikä surumielinen, vaikka niin voisi esimerkiksi valokuvien perusteella ymmärtää. Edithiä hieman nuoremmat herrahenkilöt Charles Aznavour ja Yves Montand olivat samalla alalla ja läheisissä väleissä Edithin kanssa.
Edithin äiti kuoli päihteisiin ja löydettiin katuojasta. Edith: "Minulle äiti on ollut kuolleena kauan aikaa. Siitä asti kun hän hylkäsi minut, kun olin kuukauden ikäinen. Hän ei ole koskaan ollut mikään äiti minulle, paitsi paperilla."
Edith esiintyi myös Amerikan mantereella ja tapasi kuuluisuuksia, mm. silloisen prinsessan, nykyisen kuningatar Elisabetin, silloisen kenraali Eisenhowerin, myöhemmin USAn presidentin sekä Charlie Chaplinin. Hän avioitui, joutui auto-onnettomuuteen, masentui, oli itsetuhoinen, sairastui nivelreumaan ja turrutti kipujaan kortisoni- ja morfiinipiikeillä, joita hankki hämärämiehiltä ja -naisilta ja maksoi niistä omaisuuksia. Hän yritti päästä morfiinista eroon moneen kertaan, mutta vähitellen sen käyttö tuhosi hänen lopunkin terveytensä ja uransa.
Morfiinin tultua mukaan kirjan lukeminen alkoi tuntua työläältä. Eipäs nyt kerrotakaan sitten ihan kaikkea. Elämä antoi hänelle varmasti paljon, mutta kyllä se myös otti paljon eikä menestys tullut ilmaiseksi. Näinhän on ollut monen muunkin menestyneen henkilön kohdalla. Kirjan kieli oli suureksi osaksi puhekielen omaista, mikä ehkä sopikin paremmin tyyliin kuin että se olisi ollut moitteetonta kirjakieltä.
Kirjaa lukiessani aloin etsiä Piafin musiikkia netistä ja yllättävän monia ikivihreiksi jääneitä tuttuja biisejä löytyi heti, esimerkiksi Non, je ne regrette rien, La Vie En Rose, Milord, L`hymne à l'amour, Padam Padam, Sous le ciel de Paris, L'Accordéoniste.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan kannet ja Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.
Vähitellen löytyi parempia lauluja ja lauluntekijöitä, enemmän keikkoja ja myös enemmän rahaa. Miehet vaihtuivat, viina virtasi ja rahaa kului. Edithin hyväntahtoisuutta käytettiin taloudellisesti hyväksi. Ei hän silti mikään reppana ollut, vaikka olikin kouluttamaton. Hän tiesi tarkkaan mitä teki ja mitä halusi ja teki sen selväksi myös ympäristölleen. Hänellä oli diivan elkeet jo uransa alussa. Simone-sisar kertoo kirjassaan, ettei Edith ollut alakuloinen eikä surumielinen, vaikka niin voisi esimerkiksi valokuvien perusteella ymmärtää. Edithiä hieman nuoremmat herrahenkilöt Charles Aznavour ja Yves Montand olivat samalla alalla ja läheisissä väleissä Edithin kanssa.
Edithin äiti kuoli päihteisiin ja löydettiin katuojasta. Edith: "Minulle äiti on ollut kuolleena kauan aikaa. Siitä asti kun hän hylkäsi minut, kun olin kuukauden ikäinen. Hän ei ole koskaan ollut mikään äiti minulle, paitsi paperilla."
 |
| Pariisin Sacré-Coeurin kirkko, joka mainitaan kirjassa usein. Kirkon pääovelta on upeat näkymät kaupungin yli. |
Edith esiintyi myös Amerikan mantereella ja tapasi kuuluisuuksia, mm. silloisen prinsessan, nykyisen kuningatar Elisabetin, silloisen kenraali Eisenhowerin, myöhemmin USAn presidentin sekä Charlie Chaplinin. Hän avioitui, joutui auto-onnettomuuteen, masentui, oli itsetuhoinen, sairastui nivelreumaan ja turrutti kipujaan kortisoni- ja morfiinipiikeillä, joita hankki hämärämiehiltä ja -naisilta ja maksoi niistä omaisuuksia. Hän yritti päästä morfiinista eroon moneen kertaan, mutta vähitellen sen käyttö tuhosi hänen lopunkin terveytensä ja uransa.
Morfiinin tultua mukaan kirjan lukeminen alkoi tuntua työläältä. Eipäs nyt kerrotakaan sitten ihan kaikkea. Elämä antoi hänelle varmasti paljon, mutta kyllä se myös otti paljon eikä menestys tullut ilmaiseksi. Näinhän on ollut monen muunkin menestyneen henkilön kohdalla. Kirjan kieli oli suureksi osaksi puhekielen omaista, mikä ehkä sopikin paremmin tyyliin kuin että se olisi ollut moitteetonta kirjakieltä.
Kirjaa lukiessani aloin etsiä Piafin musiikkia netistä ja yllättävän monia ikivihreiksi jääneitä tuttuja biisejä löytyi heti, esimerkiksi Non, je ne regrette rien, La Vie En Rose, Milord, L`hymne à l'amour, Padam Padam, Sous le ciel de Paris, L'Accordéoniste.
 |
| Edith Piafin hautamuistomerkki Pariisissa Père-Lachaisen hautausmaalla. |
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan kannet ja Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.
Piaf on aina kiinnostanut minua ja pidän kovasti hänen lauluistaan. Ja miten surkeat lähtökohdat hänellä olikaan arvostelemasi kirjan mukaan. Pitää lukea kirja.
VastaaPoistaAikamoinen stoori tällä laulajalla! Kävin viitisen vuotta sitten katsomassa Lontoossa PIAF!-musikaalin, joka ei saanut huippurvioita, muuta kuin tässä: https://playstosee.com/piaf/
VastaaPoistaPääosan esittäjä lauloi itse laulut, ja hänellä oli ihan uskomaton ääni.
Kiitos Dzinni tästä linkistä. Oli mielenkiintoinen arvio Piaf-musikaalista. Ymmärrän ranskan kieltä hyvin vähän, mutta silti olen sitä mieltä, että Piafin laulut kuulostavat ranskaksi parhailta. Voihan ne laulun sanat ottaa selville netistä.
Poista