Ärsyttävä, rakas - oma äiti

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Ihastuttava esikoisnovellikokoelma (julkaisuvuosi 2014) äideistä ja tyttäristä. Kun jompikumpi on hitokseen ärsyttävä tai erikoinen omine tapoineen tai molemmat ovat tai ainakin kummankin mielestä toinen. 

Ensimmäinen novelli tarjoilee tarinan muistisairaudesta tai jostain sen tapaisesta, ehkä niin harvinaisesta aivosairaudesta, että sellaista ei ole vielä keksitty. Oireita äidillä on ja luonteenpiirteiden muutoksia, omapäisyyttä ja tempauksia. Onko se sairautta vai elämättä jäänyttä elämää, joka täytyy käydä nyt vauhdilla läpi. Totisinta totta ja arkipäivää oli sitten niin tai näin ja yhä useammat kipuilevat muistisairaiden vanhempien kanssa ja katoamme sinne muistamattomuuden syövereihin itse kukin mitä luultavammin, kun elämme niin hurjan vanhoiksi nykyään. Tarinalla on kuitenkin hyvä sydän, vaikka huumoria ei ole säästelty eikä asiaa kaunisteltu.

Säästyin tältä, kun oma äitini kuoli ennen ensimmäistäkään muistisairauden oiretta. Voiko näin edes sanoa? Surin äitini kuolemaan aikanaan hyvin paljon ja nyt kun suru on enää vain häivähdys ja äiti kulkee matkassa muistojen ja kaipauksen muodossa, voin sanoa näin tuntematta syyllisyyttä. Luultavasti juuri nyt voisi olla tämä vaihe meneillään omassa elämässäni, kun äitini olisi noin kahdeksankymppinen ja muistisairaudet kulkevat meillä suvussa.

Toisessa tarinassa läsnäolevaa äitiä ei ole. Päähenkilöllä on äiti ja hän on itsekin äiti, mutta äitiys on kaikkiin suuntiin vähän kateissa. Oli ollut alusta asti. Keskenkasvuinen puolison nimikkeellä kulkeva Jari kävi kavereineen heilumassa milloin missäkin ja kun tämän heilujan elämänkellon viisari lakkasi heilumasta ei appivanhemmista Kotkasta ja Kyrvästä ollut avuksi eikä tueksi. Eikä oman äidin olinpaikasta ollut tietoa. Kasvata siinä sitten tyttärestä tolkun ihminen.

Onhan se äitiys aina opettelua ja oppilaan pulpetissa saa tässä tehtävässä istua elämänsä loppuun saakka. Lapsi kun kasvaa, on otetta höllättävä ja muunnuttuva vastaamaan käsillä oleviin tilanteisiin. Vaanittava jälkikasvun edesottamuksia salaa ja taka-alalta. Varmasti ei jää lapsilta tarkkailu huomaamatta ja uskoakseni tämä varuillaolo siirtyy sukupolvelta seuraavalle ja niin edelleen. Lapset meitä äitejä myös tarkkailevat ja opettavat siinä missä äidit lapsiaan. Eikä omaa lapsuuttaan voi loputtomasti jos ollenkaan syyttää oman elämänsä karikoista. Jokaisen meistä on kuitenkin elettävä oma elämämme, kasvettava vanhemmuuteen ja lapset kasvatettava ja annettava heidän kasvaa.

Kolmannessa tarinassa kuolleen äidin loppusijoituspaikka saa aikaan eräänlaisen kilpajuoksun. Tarinaan liittyy eripura, kaappaus, matkantekoa eri kulkupelein, loppunäytös ja lopulta ymmärrys - että tärkein ei kuitenkaan katoa koskaan eikä hautapaikka ole missään suhteessa ratkaiseva asia sen suhteen. 

Onneksi meillä oli tiedossa äidin toive, miten ja minne sitten kun aika on. Toisaalta, jäljelle jäävien olisi syytä olla vähän itsekkäitäkin asian kanssa. Jos äiti olisi toivonut tulla arkkuhaudatuksi sysi-Suomen perukoille, olisi saattanut tulla aprikointia toiveen toteuttamisesta. Vainajan toiveen noudattaminen kuitenkin helpottaa, jos perikunta ei saisi aikaan yksimielistä päätöstä asian suhteen. 

Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään, jotta lapsen kunnia ja maine säilyisi. Ihan kaiken ja vielä bonukset päälle. Totta se on - sen tietää jokainen äiti. 

Mutta miten yksikään äiti voi jättää lapsensa ja lähteä. Edes pölynimurikauppiaan matkaan. Vaikka hän olisi uusinta uutta olevan Pallo-Hooverin kaupustelija. Mutta niinkin voi käydä. Äitejä on lähtenyt ja lapsia on jätetty maailman sivu. Joskus äidit palaavat, mutta mitä se sitten enää merkitsee. Jälkeläisten kasvutarinaan on osallistunut joku muu, sillä aikaa kun äiti on elänyt toisaalla. Vieraita ihmisiä ovat toisilleen, äiti ja lapset, 20 vuoden erossa olon jälkeen.

Mutta voi lapsikin kadota. Ihan vaan siksi, että pääsee eroon äidistään. Ja mitä sitten tapahtuu, jos näin käy. Muuttuuko haiseva puoliso rakkaammaksi vai entistä iljettävämmäksi, kun elämän keskipiste häviää maailmalle. 

Kumpi on naiselle tärkeämpi ihmissuhde, omaan äitiin vai omaan tyttäreen. Aluksi lapsena tietysti äitiin, mutta myöhemmin omaan tyttäreen. Se on luonnollista. Molemmat tärkeitä, omalla tavallaan.

Kun sinulla on äiti ja tytär, olet sekä esikuva, että esikuvasta sellaiseksi muokkautunut. Kun joku asia tyttäressä ärsyttää, löytyykö se itsestäsikin ja onko se äidinperintönä saatu. Miten kohtaavat odotuksemme ja toiveemme, kun tyttärellä on omansakin. Kuuluuko oman päämme sisällä elämämme loppuun saakka äidin ääni ohjaamassa valintojamme.

Äidiksi tuleminen ja äidistä luopuminen. Äidittä eläminen. Äidin tyhjä syli. Isoja merkityksiä ja elämän suuntaa ohjaavia.

Äitinä tuntee antavansa anteeksi kaikkiin suuntiin, mutta jokainen äiti on myös tytär. Tyttärelleen äiti. Äidilleen tytär. Anteeksiannon, sietämisen ja kestämisen, myös ärsyttämisen loputon ketju.

Mitä haluaisit itsestäsi kuulla, roolissasi äitinä ja tyttärenä. Mitä itse sanot äidistäsi ja tyttärestäsi.

Kirjan viimeinen tarina on mainio. Se kokoaa yhteen kaikki muut tarinat hulvattomalla tavalla. Siinä myös kehoitetaan antamaan anteeksi ja hyväksymään anteeksipyyntö, kaikkiin suuntiin ja kaikista suunnista.

Suosittelen tätä kirjaa ihan kaikille. Paikoin roisi ilmaisu ja ronski huumori, mutta yhtä aikaa ajatuksia herättävät oivaltavat tarinat kirvoittivat paljon omia ajatuksia pintaan. On hyvä välillä miettiä äitiyttä eikä vain mennä touhottaa sitä suorittaen.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat /BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.