Punainen muistikirja

Eeva Kilven päiväkirjamerkintöjä kesältä 2014 hänen ollessaan 86-vuotias. Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista. Lukijana Eija Ahvo.

Ikä on vain numeroita. Ensin yksi- ja sitten, jos luoja suo, kaksinumeroinen. En ihmettelisi, jos Eeva Kilpi viettäisiä kolminumeroisiaan, useitakin. Mutta luulen myös, ettei hän laskeskele sen perään. Että viettäisi 100-vuotisjuhliaan. Viettää, jos viettää eikä tekisi siitäkään numeroa. Niinkuin ei tee eletystä elämästä tai aikaansaannoksistaan. Mutta elää elämästä nauttien ja jos sillä perusteella saa hyviä elinvuosia lisää, kannattaakin nauttia elämästä.

Annoin Eija Ahvon johdatella minut Eevan luo hänen kesänviettopaikkaansa ihmettelemään ja ihastelemaan Suomen kesää, luontoa unohtamatta pienintäkään kukkasta. Sitä, kuinka onnekasta on saada nähdä peura pihamaalla tai huomata, että katon alta kuuluva rapina on peräisin lepakoista eikä hiiristä.

Tunsin samaistuvani näihin aatoksiin ja toteutuneisiin toiveisiin. Kuinka rauha on vapautta ja vapaudesta syntyy rauha. Kuinka avara on taivas. Ja kuinka suuri on elokuinen kuu. Kuinka kaukana on kamala maailma, vaikka sille antaisikin hetkittäin huomiota. Välinpitämätön ei saa kuitenkaan  olla.

Elämän parhaimmat nautinnot ovat pieniä ja yksinkertaisia. Hetkiä. Ajatuksia. Oivalluksia. Kuinka mainioita ovat pelkistetyt ateriat. Kaurapuuroa ja kyytipoikana yksi Karhu-olut. Myönnän, ettei ensimmäiseksi tullut mieleen. Mutta sitten ajattelinkin, että on vapautta valita näinkin ennalta arvaamattomasti.

Puhelu ystävälle. Lämpimät ajatukset läheisistä. Elämästä nauttiminen. Tyytyminen. Luopuminen. Elämän ja voimien rajallisuuden ymmärtäminen. Niin paljon viisautta voi mahtua yhteen päivään.

Rohkenisinko itse, muutamien kymmenien vuosien päästä viettää kesän yksin kaukana kaikesta avusta. Käydä iltaisin yksin nukkumaan tuvan kuiskaillessa omiaan. Kulkisinko metsäpoluilla ja poikkeaisin uimaan, sukeltaisinkin, ilman seuraa. Jos olisin tuolloin yksineläjä, luulen, että tekisin juuri niin. Elämättä jäävä elämä näivettäisi nopeammin kuin se mitä sisältöä pieni uhkarohkeus tarjoaa. Kun kokee, että koti on luonnon äärellä, on oltava siellä.

Minäkin kirjoitan kesäpäiväkirjaa. Laitan muistiin luontohavainnot ja höpisen sekaan omiani.  Selailen muistikirjaani. Tänä keväänä ensimmäiset perhoset lensivät 24.4., sitruunaperhonen ehti ensimmäisenä, pääskyset saapuivat 3.5., uin ensi kerran järvessä tälle kesälle vasta 17.6., bongasin karhun tassun jäljet 27.8. mökkitiellä ja ensimmäinen kantarellikastike uusilla perunoilla syötiin 18.7. Näitä ei millään muistaisi ilman muistikirjaa, ei edes vuotta. 

Päiväkirjassa on merkintöjä missä aikuiset lapsemme lomailivat, milloin kävivät luonamme ja kauanko viipyivät. Nuorimmaisen kesätyöpaikka on muistissa ja keskimmäisen Lapin reissu, vanhimman lapsemme kanssa kävimme asuntoesittelyssä. 

Helteet, sateet, tuulet ja myrskyt on muistissa. Uudet kantarellipaikat ja syksyn sipulikukkaistutukset voi seuraavana kesänä tarkistaa tämän vuoden päiväkirjasta. 

Ilot ja onnenhetket, surut ja murheet, huolenaiheet - nekin on laitettu muistiin. Päivän polttavia uutisia on kirjattu, koronaviruskin mainittu ja Suomen ja maailman sulkeutuminen. Kuinka taivas oli vapaa lintujen lennoille, kun lentokoneet jäivät kentille.

Sillä kirjoittamalla elämää muistiin, se on jotenkin enemmän totta. Se on tallessa. Kun se jonakin päivänä kuitenkin katoaa. Ensin mielestä ja sitten kokonaan.

Oma sininen muistikirja

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat/BookBeat (ei kaupallista yhteistyötä)

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.