Laulu rakkaudesta

Kuuntelin BookBeatista Eeva Kilven runoja, jotka luki ääneen Eija Ahvo. Ilmeikäs ja monipuolinen näyttelijä ja laulaja oli oiva valinta lukemaan Kilven ajattomia, arkisia ja oivaltavia runoja. Pidän siitä, että runojen lukija ei johdattele minua lukutyylillään mihinkään suuntaan runojen kanssa. Voin itse oivaltaa, mitä sitten ikinä oivallankaan. Ahvon ääni oli runoja lukiessa lämmin, mutta monotoninen ja yllätyksetön ja tämä kaikki on pelkkää kehua. Haluan itse löytää runosta sen huippukohdan enkä toivo siihen lukijalta vinkkejä.

En ole tutustunut Eeva Kilven henkilökuvaan, vain hänen runoihinsa ja muihin teksteihin. Runojensa kautta minulle on muodostunut hänestä kuva tavallisesta suomalaisesta naisesta. Vähään, mutta itseensä tyytyväinen. Hieman ennalta-arvattava, suorapuheinen, sopivasti ilkikurinen ja joka tapauksessa rohkea. Hän avaa lukijalle ikkunan pieniin hetkiin tai ulos luontoon. Hän tarjoilee näkymän avoimena, ei verhottuna. Hän neuvoo, että pettymyksiin voi tyytyä ja niistä voi lohduttaa itseänsä  pois. Vai onko  edes kyse tyytymisestä. Onko näennäinen tyytyminen sittenkin siihen piilotettua voimaa. Rakkaus ja seksuaalisuus eivät ole tabuja, vaan luonnollinen osa ihmisen, naisenkin, suhdetta toiseen ihmiseen ja myös itseensä.

Miten ajattomia Kilven runot ja muut tekstit ovatkaan. Niiden ajatuksenjuoksu on tuoretta, tähänkin päivään täydellisesti sopivaa. Onhan ihminenkin, tunteineen, melko samanlainen syntymävuodestaan riippumatta. Kilpi on runojensa kautta hetkessä eläjä ja hetkeen tarttuja. Oikea carpe diem -edelläkävijä.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat/BookBeat (ei kaupallista yhteistyötä)

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.