Muodoton elämä

Muodoton elämä, muistelmia, Markku Piri 2020.

Minä ja varmasti moni muu, joka ei ole kovin tarkkaan seurannut muotia ja muotoilua, muistaa Markku Pirin vain Petrifun-paidoista jostain 90-luvulta. 

Nytpä tuli hänen muukin uransa ja elämänsä tutuksi tämän kirjan luettuani. Kirja, joka on ihan parhaita kaikista lukemistani muistelmista ja elämäkerroista, ellei paras.

Eniten kirjasta saa varmasti irti lukija, joka tietää enemmän nimenomaan muotoilusta ja muista taiteista, esimerkiksi sisustuksesta ja lasitaiteesta.

Kirjan sisäkansitekstissä kerrotaan, että: "Muotoilija MARKKU PIRI on suunnitellut kodintekstiilejä, vaatteita, lasiteoksia, keramiikkaa, kaakeleita, tapetteja, teatteripuvustuksia ja -lavastuksia, hotellisisustuksia, tuottanut konsertteja, opettanut ja luennoinut. Hän myös maalaa ja vapaa-ajallaan leipoo ja valokuvaa. Työskennellyt ja pitänyt näyttelyitä Suomessa, Yhdysvalloissa, Japanissa, Saksassa, Ranskassa, Portugalissa, Espanjassa ja Italiassa. 2000-luvulla hän pelasti Suomen suurimman pappilan kulttuurikeskukseksi.Valtion muotoilupalkinto 1986, Pro Finlandia -mitali 2017, Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinto 2018."

Piri on suunnitellut tuotteita ulkomaisille tuottajille sekä kotimaassa ainakin Finlaysonille, Marimekolle ja Eurokankaalle edellä mainittujen miesten vaatteiden lisäksi. Pro Finlandia -mitali Suomen itsenäisyyden juhlavuodelta kuulostaa tosi hienolta. Niitähän ei ihan joka jampalle jaeta.

Miten huikean lahjakas ihminen ja meillä Suomessa hänestä ehkä tiedetään vähemmän kuin hän ansaitsee! Kirja on paksu, painava ja yli 300-sivuinen. Siinä on paljon hyviä valokuvia hänen ja vanhempiensa sekä puolisonsa elämän varrelta, jopa isovanhempiensa hääkuva vuodelta 1919.

Jos itse saisin elää elämän uudelleen, voisin valita vaihteeksi tämänkaltaisen elämän, jota hän on elänyt. Vaikkei nykyisessäkään elämässäni suurta vikaa ole ollut. Piri ei kirjassaan marise missään vaiheessa taloudellisten vaikeuksien vuoksi (eikä minkään muunkaan), vaikka niitäkin on matkan varrella saattanut olla. Hän on ostanut ja kunnostanut useita hylättyjä hienoja rakennuksia ja elvyttänyt ne kulttuurikäyttöön ja/tai kodikseen. Tämmöiset toimet nielevät hirmuisia summia rahaa. 

Tämä ihminen on varmasti saanut elää unelmaansa ja tehdä sitä mistä on eniten tykännyt ja toiseksi eniten ja kolmanneksikin eniten. Omat vaikeutensa on matkan varrella ollut hänelläkin ja esimerkiksi terveys on reistaillut kovastikin ja välit omien vanhempiensa kanssa eivät aina olleet kaikkein lämpimimmät mahdolliset. 

Takakannen tekstissä lukee viimeisenä lauseena: "Näinkin voi elää, näin kirjoittaa, hämmästyy lukija." Kirjan rivien välistä voi lukea ihmisten kateudesta ja ennakkoluuloisuudesta, lähinnä vain Suomessa. Muualla maailmassa tunnutaan olevan Suomea edellä monissa asioissa. Mutta niistä hän ei kirjoita katkerana. Se mikä voi olla muille ihmisille ongelma, ei ole häntä lannistanut. 

Tekstistä paistaa hänen maanläheinen ja helppo asenteensa elämään. Hän ei ylennä itseään eikä tuomitse tai alenna muita ihmisiä omien ansioidensa vuoksi tai mistään muustakaan syystä. Joku muu voisi hänen tilallaan sortua briljeeraamaan ansioillaan. Hän vain kertoo miten asiat ovat tapahtuneet. 

Kaikkien edellä mainittujen taiteenlajien ja toimien lisäksi hän on siis vielä kirjoittanut tämän kirjan ja suuri osa valokuvista on hänen ottamiaan. Nyt kun kirjan olen lukenut, on mukava ihan vaan katsella kaikkia niitä kauniita kuvia, kun tiedän mihin tarinoihin ne liittyvät.  

Lisäksi hän on kiinnostunut tanssitaiteesta ja oopperasta ja niille riittää huomiota kaiken muun kiireen keskellä. Muitakin julkisuuden henkilöitä tapaamme kirjassa ja muun muassa Jorma Uotisesta paljastuu uusia puolia. Ehkä ihan karvan verran enemmän olisin kirjaan kaivannut lisää huumoria. Piri kirjoittaa toimivaa tekstiä, jota on ilo lukea. 

          Jorma Uotinen muotinäytöksessä 9.3.2019.    

          Kuva: EA

Koskettavinta kirjassa olivat hänen läheistensä ihmiskohtalot ja se kuinka suurella lämmöllä hän kirjoittaa äidistään. Pirin puoliso oli elänyt kovan elämän varhaislapsuudesta alkaen yksinhuoltajaäidin huostaanotettuna lapsena. Aikuisena hänen kaksosveljensä puolisoineen menehtyi traagisella tavalla, jolloin hänelle ei jäänyt eloon lainkaan omia perheenjäseniä tai muita sukulaisia. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat 

Kansikuva Jussi Aalto 1989

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin lainaaminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Pintaremontti ei ole pelkästään komedia

Pintaremontti, Miika Nousiainen, Otava 2020.

Nousiaisen kirjoista olen aikaisemmin lukenut vain Juurihoidon ja Vadelmavenepakolaisen. Kummastakaan en paljoa muista muuta kuin että molemmat olivat hyviä. Blogiamme ei silloin vielä ollut.

Kirja on saanut nimensä samannimisestä sisustus/lifestyleblogista, jossa bloginpitäjä esittää elämänsä melko erilaisena kuin todellisuus on. Blogilla ei sinällään ole oleellista sijaa kirjan juonessa. Blogin pitäjä liittyy tarinaan kirjan loppupuolella. 

Pintaremontti ei ole pelkästään komedia. Siinä käydään läpi melkein kaikki ihmiselämän kipukohdat varhaislapsuudesta, yllätysadoptiosta ja pedofiliasta isän hautajaisiin. Puhumattomuus asioista eri sukupolvien välillä vaikuttaa sen, että joskus ne asiat sieltä putkahtaa esiin, eikä aina niin mukavalla tavalla ja parhaalla mahdollisella hetkellä.

Kirjailija päästää ääneen useamman henkilön, jotka omasta näkökulmastaan kertovat tarinaa eteenpäin. Juoni etenee onneksi koko ajan, eikä samaan tarinaan jäädä vellomaan viiteen kertaan eri näkökulmista. Kieli on mutkatonta ja huumori sopivan sarkastista ja oivaltavaa. Ihan tuntuukin siltä, kuin joku kertoisi tarinaa. Välillä pitää nauraa ääneen. 

Päähenkilö on nelikymppinen Sami, joka joutuu erilaisiin tilanteisiin. Hän vaikuttaa ikuiselta epäonnistujalta, mihin ikinä ryhtyykin. Sami ei löydä tuleville lapsilleen sopivaa äitiä, vaikka yritys on kova. Siinä eivät paljon lohduta sukulaistätien itämurteella lausutut tahdittomat utelut sukujuhlissa. 

Kirjaa ei malttaisi käsistään laskea. On pakko seurata, millä tavalla Sami joutuu korvaamaan moottoripyöräjengiläisten pyörät, jotka suutuspäissään rikkoi. Ja selviääkö bestman ajoissa kirkkoon poliisiauton takapenkiltä jouduttuaan kymmenen minuuttia ennen vihkimisen alkua pedofiliasyytteiden kohteeksi. 

Enempää ei voi kertoa, ettei tule paljastaneeksi liikaa. Omalle kohdalleni tämä kirja osui ”lukujärjestykseen” tosi hyvään hetkeen kahden Seilin saaresta kertovan kirjan jälkeen. 

Jos haluat tietää enemmän juonesta, lue Hesarin arvostelu oheisen linkin takaa:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006672947.html

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Kaikkien aikojen kasvis-tuoremakkarapelti

 

En pääse eroon tästä,

peltiruokia väsäämästä,

peltinen ruokasydän sykki

ja tämänkin ruuan lykki.

Hyvää tuli taas!

Tarveaineet neljälle:

3 porkkanaa

3 punasipulia

2 paprikaa

1 kesäkurpitsa

5 tuoretta herkkusientä

valkosipulin kynsiä  maun mukaan, laitoin viisi kynttä

 

ruukullinen lehtipersiljaa (lisäksi alkuperäisessä ohjeessa oli myös 1/2 ruukullista timjamia, jota en laittanut)

1/2 dl oliiviöljyä

1tl suolaa

mustapippuria (alkuperäisessä ohjeessa oli 1/2 tl chilirouhetta, jota en laittanut)

2 pkt raakamakkaroita á 280 gr (esimerkiksi HK Luigi) - alkuperäisessä ohjeessa 1 pkt => liian vähän

200 gr pehmeää vuohenjuostoa

1 1/2 raakoja ateriajyviä, käytin Fazerin ruokaohraa

Kasvikset pilkottuina uunipellillä. Kasvisruokaa, kun jättää vain makkarat pois.

Näin valmistuu:

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Kuori ja paloittele porkkanat ja sipulit.

Paloittele paprikat, kesäkurpitsa ja herkkusienet. Laita ainekset uunipellille leivinpaperin päälle.

 

Kuori valkosipulit ja murska pieneen sekoituskulhoon. Hienonna sekaan yrtit. Lisää oliiviöljy, mausta suolalla ja pippurilla (ja chilillä). Sekoita ainekset ja kaada pellille kasvisten päälle. Kääntele sekaisin.

Purista tuoremakkarat päälle. Jos teet kasvisversion, jätä makkarat pois.

Kypsennä uunissa 30 minuuttia.

Kasvisten kypsyessä keitä ateriajyvät pakkauksen ohjeen mukaan. Siirrä kypsät kasvikset ja makkarat vuokaan. Sekoita kypsä ruokaohra kasvisten sekaan. Murenna vuohenjuusto ja sekoita muiden ainesten sekaan.

Raakamakkarat lisättynä kasvisten päälle. Sitten vain uuniin keskitasolle kypsymään

               asteeseen puoleksi tunniksi.

Uusi tuttavauus: ruokaohra.

Uunista ulos.

Tarjoiluvinkki: tarjoile rucolahöysteen kanssa. Sekoita keskenään 2 dl turkkilaista jogurttia ja muutama ruokalusikallinen creme fraichea. Hienonna sekaan tuoretta rucolaa maun mukaan, noin 2 dl (määrä ennen hienontamista). Purista sekaan yhden limetin mehu ja ripaus suolaa ja mustapippuria.

 

 

Alkuperäinen ohje: Me Naiset 10 / 2021 (10.3.2021)

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Mökkipäiväkirja 2021, osa 1

Mökkipäiväkirja 2021 alkaa nyt. Saman mökkiyrittäjän mökillä ollaan tätä kirjoitettaessa 14.3. kuin viime vuonnakin tähän aikaan. Silloin alkoi korona levitä ja Uudenmaan sulkua puuhattiin. Mökki on siis eri mökki kuin viimeksi, kuten prologissa jo kirjoitin. Tätä postausta julkaistaessa 28.3. olemme jo kotona, joten murtovarkaat älkööt vaivautuko. Ei ole nimittäin kovin suurta viisautta kertoa Facessa, blogissa tai missään muuallakaan somessa sitä, että ei ole parasta aikaa viikkoon kotonaan.

Valtatietä on oikaistu muutaman kilometrin päässä ja uuden tien äänet kuuluvat, kun oikein tarkkaan kuuntelee, mutta eipä se haittaa. Sitä lukuun ottamatta päällimmäisenä havaintona on täydellinen hiljaisuus. Kaksi korppia kisailee lähimaisemissa ja raakkuu. Niillä on selvästikin jo kevättä rinnassa. 

Vävyn mummin virkkaamat villatossut ovat tarpeelliset täällä, kun lattia on vähän viileä.  Lattialämmitysnappulasta saisi tietysti lisää lämpöä, mutta ei nyt haluta tuhlata sähköä sen enempää kuin kotonakaan, kun lämpöä tulee mökkiin iltaisin saunan lämmityksestäkin.

Valitettavasti järven jäällä on niin paljon lunta, ettei sinne voi mennä kävelemään kuten viime vuonna ja hiihtämisen suhteen meillä ei ole ”mono syönnillään”, koska Haukkuli ei voisi tulla mukaan. Eikä yksinään hiihtämisessä ole oikein ideaa, vaikka mökki-isäntä tarjosikin suksia ja lumikenkiä lainaksi.

Ylläolevassa kuvassa näkymä laiturilta järvenselälle. Järvi jatkuu vielä horisontissa siintävien saarien jälkeen.

Mökki on pieni, mutta meille täysin riittävä. Kaksi makuuhuonetta, isohko olkkari takkoineen ja pieni keittiö. Sauna on puilla lämmitettävä, mikä osaltaan antaa mökkiin lisälämpöä. 

Pohjapiirros on tavallaan kulmikkaan u-kirjaimen muotoinen, jossa sakaroiden päissä on makuuhuoneet, u:n alareunassa on olohuone ja kaiken keskellä kosteat tilat. Sisäänkäynti on vasemman sakaran keskellä ja keittiö oikeanpuolimmaisen. Ratkaisu tuntui aluksi vähän erikoiselta, mutta siihen tottuu. Sitä pienempää makkaria käytetään varastona, johon pinotaan kaikki tyhjät kassit ja muu tavara mitä ei koko ajan tarvita. Kahta aikuista isommalle porukalle mökissä olisikin vähän ahdasta. 

Kuvassa Haukkuli tekee kosteiden tilojen kuntotarkastusta.

Haukkulilla kestää aina pari päivää tottua uuteen mökkiasumukseen. Kaikki uudet tuoksut ja äänet ihmetyttävät ja pelottavatkin eikä se uskalla päästää meitä hetkeksikään näköpiiristään. Se tuntuu muistavan järven ja sen, että siellä oli vuosi sitten mukavaa juoksennella. Harmi, että vaihtoehdot ovat nyt vähemmissä kuin vuosi sitten. Silloin ei ollut juurikaan lunta ja pystyttiin kävelemään metsäpolkujakin pitkin. 

Vastarannalla on paljon mökkejä, mitä emme vuosi sitten voineet huomata, koska silloinen mökki oli niemen toisella puolella.  Vastarannalla näyttäisi olevan ainakin yksi vakituinen asumus ja muut ovat ehkä kesäkäyttöisiä mökkejä. Kiitos uuden kiikarin. Kun niitä lintuja ei tähän aikaan vuodesta vielä paljoa ole, niin on kiikaroitava järvelle ja välillä vähän vastarannallekin.

Seuraava osa mökkipäiväkirjasta julkaistaan 2.huhtikuuta.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Kaikkien aikojen myskikurpitsakeitto

Ainekset neljälle:

noin 1,5 kg myskikurpitsaa

7 dl vettä

1,5 kasvisliemikuutiota

1 tlk kookosmaitoa

1/2 limetin mehu

töräys inkivääritahnaa (alkuperäisessä ohjeessa 1/2 rkl keltaista currytahnaa)

Myskikurpitsan puolikkaat uunissa

Tuoretta inkivääritahnaa

Tee näin: 

Halkaise kurpitsat pituussuunnassa. Poista siemenet. Laita palat uunipellille leivinpaperin päälle kuoripuoli alaspäin. Paista paloja 200 asteessa noin tunti. Alkuperäisessä ohjeessa oli noin 30 minuuttia, mutta siinä vaiheessa kurpitsat olivat vielä ihan kovia.

Kaavi kurpitsansisus kattilaan. Lisää vesi (jota oli alkuperäisessä ohjeessa litra - se olisi ollut ihan liikaa), murennetut kasvisliemikuutiot ja inkivääritahna. Keitä noin viisi minuuttia.

Soseuta keittoainekset kattilassa sauvasekoittimella. Minä muussasin perunasurvimella. Keittoon jäi hieman kokkareita, mutta se ei haitannut syömistä. Sauvasekoittimella surautettuna keiton suutuntuma olisi varmasti ollut samettinen. Lisää kookosmaito ja puolikkaan limetin mehu. Kiehauta. Tarjoile. Nauti. Meillä oli keiton lisukkeena aurajuustopatonkia ja juomat voi valita oman maun mukaan, meillä juotiin piimää.

Alkuperäinen ohje: Myskikurpitsakeitto

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kadotettu. Yksi sapeli

Äkkilähtöjä menneisyyteen, Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen, Atena Kustannus Oy, 2021.

Yle Historian Instagram-tilistä on koostettu kirja. Vanhoista lehtileikkeistä ja valokuvista kasattu Äkkilähtöjä menneisyyteen 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole on hyvää mieltä tuova kirja aikamatkustusta rakastaville. 

Samat asiat näyttävät pyörineen ihmisten mielissä silloin kuin nykyäänkin. Parinmuodostus ja eroaminen, kulttuuririennot ja muut harrastukset, kadonneet esineet ja eläimet ja karanneet puolisot, terveys ja hyvinvointi, ruoka, erikoistarjoukset, työpaikat, kiitokset, erehdysten oikaisut ja jyrkät kiellot. 

Vanhoissa valokuvissa on myös aina oma viehätyksensä. Ne eivät ole mitään tusinaräpsyjä, vaan harvinaisia otoksia. Jotenkin eniten puhuttelee kuva, jossa lääkintöneuvos Johan August Florin on vuonna 1887 pyöräilemässä kahden tyttärensä, Hjördiksen ja Lisin kanssa Tikkurilan maisemissa. Pyörät ovat sitä mallia, jossa takapyörät ovat moninkertaisesti etupyöriä isommat ja takapyöriä on kaksi. Satula on niiden välissä. Tytärten pyöräilyasuun kuuluu hame, neuletakki pitsikauluksella ja lippalakki, molemmilla samanlaiset tamineet. Mahtavatkohan olla ihan uudetkin vielä. Tyttäret ovat kuin suoraan Meidän Perhe -lehden jutusta. Partasuinen isä ei niinkään. Hänen olemuksensa sopisi paremmin ET-lehteen.

Kirjan alkupuolella on hääkuva vuodelta 1909, jossa poseeraavat herra ja rouva Soppi Lappeenrannasta. Jos oltiin 1980-luvulla vakavailmeisiä hääkuvissa, niin nämä ovat pistäneet paljon pahemmaksi. Morsian ei varsinaisesti tunnu elävän unelmaansa ja sulhanenkin näyttäisi ajattelevan, että "Näillä korteilla mennään." Minkähän vuoksi vanhoissa valokuvissa ihmiset vaikuttavatkin usein ikäistään huomattavasti vanhemmilta. Tässä kuvassa sulhanen näyttää ehkä 35-40 -vuotiaalta ja morsian 25-vuotiaalta. Tai ehkä he ovatkin juuri sen ikäisiä.

Ohessa muutama esimerkki parhaista paloista:

Tuollaiset huhut kannattaa kumotakin.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Rakkauden ja tulehduksen oireita

 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena (äänikirja, julkaistu 18.2.2021, lukijana Anna-Riikka Rajanen).

 

Kirjassa äiti kysyy, miten isä pääsee puuhun. Miksi isä haluaisi puuhun?  tytär Anni vastaa kysymyksellä. Äiti vastaa, että isä pääsee puuhun, kun istuu siemenen päälle ja odottaa, että puu kasvaa. Sitten äiti nauraa. Vetkuliin asti. Tässä vaiheessa minun vetkulini alkaa. Kirjan sivulta kolme. Eikä se lopu ennen kirjan viimeistä sivua. Väliin vetkulin aiheuttaa suru, mutta useimmiten surkuhupailu. Huumori, joka osuu ja upottaa kuulijansa naurun vetelään suohon ja saa kyyneleet silmiin. Niin tunnistettavaa ja tarkkaan sanailevaa, sarkastistakin ja mustaa on Pöyliön sanoitus kirjan päähenkilöiden suihin ja kerronta, joka viiltää kuin veitsi, mutta tarjoaa laastarin päälle - aina välillä.

Perheen tarina alkaa vuodesta 1972 ja käy läpi perheenjäsenten vaiheita viideltä vuosikymmeneltä päättyen vuoteen 2019. Perhepiiristä katoaa ihmisiä ja heitä tulee lisää, luonnollisin ja erikoisin tavoin. Kirja saa äänen, joka puhuu minulle omista muistoistani, muistuttaa ja havainnoi äänimaailmasta, aikalaistavoista, tietyntyyppisistä ihmisistä. Kirja on kielellisesti rikas ja jopa visuaalinen ilman ainuttakaan kuvaa, kun se kuvittaa henkilöhahmot ja heidän maailmansa kuulijan mieleen.

Sanailu ja tapahtumien kuvailu oli välillä roisia, mutta yhtäaikaa lempeää. Todentuntuista, mutta silti uskomattoman kiemuraista. Hapuilevaa, mutta päämäärätietoista, kuin nuorten lempiväisten ensiyritykset tietyissä toimissa. Kirjassa ei pelätä ladella faktoja pöytään kipeistäkään kokemuksista, kun tarinaa vie eteenpäin tavalliset ihmiset ja heidän tuikitavalliset tarinansa. Kompuroinnit rakkaudessa ja rakkaudettomassa elämässä. Tuleeko lopulta oivalluksia ja onko silloin jo liian myöhäistä.

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti. Sen tummasta huumorista ja tavasta tarkastella ihmisiä, meitä matti- ja maijameikäläisiä, joita kotoinen Suomen maa on pullollaan. Kirjassa sattuu ja tapahtuu, ihan niitä ihmiselämän tuttuja juttuja. Syntymiä, kuolemia, pettymyksiä, pettämisiä, epä- ja melkein onnistumisia, muistoja, muistikuvia ja dementiaa. Kirjan sanomana, jos sellaista tarvitaan, voisi pitää hyväksyntää itseä ja muita kohtaan. Täydellisyyteen ei voi päästä ja keskeneräinen, nuhruinen, tunkkainen, naurettavakin voi olla aivan hyvä. Ja se, että yrittää parhaansa. Ja senkin voi myöntää, että joskus on myöhäistä yrittää parantaa suoritustaan. Ja että aina voi nauraa päälle, melkein mille tahansa asialle.

Kirjassa on monia mainioita sutkautuksia, jotka pitävät sisällään huumorin kääreeseen kätkettynä niin paljon elämänviisautta, että ennemmin riemastun ja riehaannun tämän kirjan parissa kuin yhdenkään itseään ylevänä pitävän elämänviisausopuksen äärellä.

Yhtä mainio oli aiemmin lukemani Sari Pöyliön novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, josta kerroin postauksessa Ärsyttävä, rakas - oma äiti

 

Suosittelen lämpimästi molempia kirjoja iloisiin ja oivaltaviin lukuhetkiin.

Tiedätkö muuten mitä tarkoittaa vetkuli?

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Mökkipäiväkirja 2021 prologi

Vuokramökki tuli taas varattua kevään lomaviikolle. Siitä se mökkiloma jo melkein alkaa, kun voi netissä selailla mökin kuvia. Järveltä mökkiin päin otettuja ja päinvastoin, laiturikuvia, mökin olkkarista, makuuhuoneista, keittiöstä, saunasta. Talvikuvia ja kesäkuvia.

Viime vuonna olimme saman mökkiyrittäjän toisella mökillä, josta kirjoitin blogiin Mökkipäiväkirjaa. Nyt se mökki oli lomaviikollamme jo varattuna emmekä juuri siihen samaan mökkiin halunneetkaan. Se oli kaikin tavoin aivan upea paikka, mutta siellä oli pikkusen viileää, kun sijainti oli niemen nokassa korkealla mäellä. No, saihan lämmitystä käännettyä isommalle ja takkaan puita palamaan. Silti aina oli tuulista ja viimaista, kun vähän pisti kuonoa ovesta ulos. Juuri se mökki onkin ehkä parempi vuokrata kesäaikaan.

No tämänkertainen mökki on pienempi ja suojaisemmassa paikassa, saman järven rannalla kumminkin. Viime vuonna kuunneltiin luonnonvoimien ääniä, kun järven jää ulisi ja paukkui. Jään äänet kuuluivat mökkiin sisälle saakka. Haukkuli murisi niille. Tuli ihan mieleen biisi, jossa lauletaan: ”Sun villakoirasi nimi oli Rin-tin-tin...” Paitsi että Haukkuli ei ole villakoira eikä edes typerä. 

https://youtu.be/TZKbhjXELGI

Viime vuoden mökissä ei ollut saunaa, vaan erillinen rantasauna pienen matkan päässä. Sinne hilppastiin menemään pelkkä pyyhe ympärillä, vaikka jäätävä tuuli ulvoi ympärillä. Ja samassa syntymäasussa pois, mikä oli huomattavasti helpompaa, kun kropan lämpötalous oli saunassa ylikuumentunut. 

Näissä muistoissa odotellaan tulevaa mökkiviikkoa. Vähän jännittää, minkä verran koronatilanne vaikuttaa ja mihin. Hallitus suunnittelee liikkumisrajoituksia (11.3.2021), mutta tuskin niistä tässä tapauksessa muodostuu estettä. 

Vuosi sitten jaettiin jo maaliskuun puolivälissä kertakäyttökäsineitä asiakkaille tuon saman mökkipaikkakunnan marketin sisääntuloaulassa. Se oli edistyksellistä toimintaa. Etelä-Savo onkin omalta osaltaan hoitanut mallikkaasti pandemian leviämisen estämistä. Maakunta ei ole komeillut tartuntatilastojen kärjessä. 

Vuosi sitten kasvomaskien käytön hyödyistä ja hyödyttömyydestä vasta väiteltiin valtakunnan uutisissa. Sanoin jo silloin ääneen, että kun ei niitä riitä kaikille laajamittaiseen käyttöön, niin uskotellaan, ettei niistä ole hyötyä. Ja näinhän se sitten olikin. Nyt vasta aletaan tajuta ja uskoa, että niistä on hyötyä koronan torjunnassa. Miksi ihmeessä miljardit kiinalaiset olisivat tähän saakka kasvomaskeja käyttäneet turhaan sekä omassa maassaan että ulkomaanmatkoillaan?

Hankittiin vähän viihdettä mökkilomalle. Naapureita ei ole tarkoitus kiikaroida, vaan lintuja.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Kaikkien aikojen bataattipyttis

 

Bataatti ja pekoni yhteen sopii,

laitapa ne yhdessä pyttiskoppiin.

Suolainen ja makea kun toisensa kohtaa,

suupala toisensa perään suuhun solahtaa.

Ainekset kolmelle:

1 iso bataatti (noin 600 gr)

1 iso punasipuli

valkosipulin kynsi tai useampi maun mukaan tai ei ollenkaan

1 pkt (170 gr) pekonia (lastuja tai kuutioita tai siivuja, jotka kuutioit itse)

1 tlk kikherneitä

öljyä paistamiseen

1 tl savupaprikaa

1/2 tl + ripaus rouhittua mustapippuria

3 kananmunaa

basilikaa (alkuperäisessä ohjeessa kevätsipulia ja vihreä chili)

NÄIN VALMISTUU (valmistusaika reilu puoli tuntia):

 

Kuori ja kuutio bataatit noin noppakuution kokoisiksi eli aika pieniksi paloiksi. Keitä kiehuvassa vedessä noin 5 - 10 minuuttia, kunnes ovat pehmenneet, mutta eivät mene muusiksi.

Kuori ja suikaloi punasipuli. Kuori valkosipuli valmiiksi. Kuumenna öljy paistinpannulla, lisää punasipulit, pekonit ja murskaa sekaan valkosipuli. Paista noin viisi minuuttia. Valuta bataatit ja lisää pannulle. Valuta ja huuhdo kikherneet ja lisää pannulle. Mausta ainekset savupaprikalla, suolalla ja pippurilla ja paista kunnes bataatit hieman ruskistuvat. 

Tee pyttipannuun kolot ja riko kanamunat niihin. Mausta suolalla ja ripauksella mustapippuria. Paista sen aikaa, että valkuaiset hyytyvät. 

Koristele tuoreella basilikalla (alkuperäisessä ohjeessa kevätsipulilla ja vihreällä chilillä).

 

Bataattipyttistä ja salaattia.

Alkuperäinen ohje Me Naiset -lehdessä 10/2021 (10.3.2021)

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Sielujen saari

Sielujen saari, kirjoittanut Johanna Holmström, Otava 2017. Ruotsinkielinen käsikirjoitus Själarnas ö, suomentanut Johanna Nikula. Kirjoittaja on hyödyntänyt romaanissaan Jutta Ahläck-Rehnin laatimaa väitöskirjaa.

Erikoinen Asiantuntija on tällä kertaa hurahtanut tarinoihin Seilin saaresta ja sen karusta historiasta. Tämä on toinen lukemani kirja tästä aiheesta peräkkäin, mutta enempää en ainakaan tähän ”putkeen” aio aiheeseen tutustua.

Aihe on hyvin mielenkiintoinen, mutta raskas. Tämäkin kirja, kuten Pullopostia Seilin saarelta, on kirjoitettu hyvin lempeällä otteella ja realistisesti. Ihmisyys, naiseus, inhimillisyys ja äitiys ovat tässä kirjassa keskeisessä roolissa. 

Tässä kirjassa on myös yhtymäkohtia edellä mainittuun kirjaan. Lasipulloja ja peltipurkkeja katoaa ja niihin sullotaan pienille paperilapuille kirjoitettuja tekstejä ja kirjeitä sukulaisille, joiden ei tiedetä jo kuolleen. Niitä sitten piilotellaan kivenkoloihin. Mainitaan tässä kirjassa myös Saima, joka on Pullopostia Seilin saarelta -kirjan päähenkilö. Ainakin joku Saima, lieneekö sitten sama. 

Kaikki saaren ”hospitaalissa” olleet henkilöt eivät suinkaan olleet ”hulluja”. Siellä oltiin muistakin syistä. Paljon oli myös henkilökuntaa. Piti miettiä, että mikä sai osan henkilökunnasta pysymään saarella vuodesta toiseen, tekemään koko elämäntyönsä siellä. Kun taas suuri osa sinne töihin tulleista pakkasi kapsäkkinsä ja lähti sieltä pikaisesti pois. 

Ja kuka loppujen lopuksi oli ja on oikeasti "hullu" ja kuka ei. Kuinka paljon hullummiksi potilaat tulivat hoidon seurauksena tai hoidosta huolimatta. Hoidosta, jota nykyajan mittapuun mukaan pidettäisiin ihan jonain muuna kuin hoitona. 

Olipa ihminen sitten terve tai sairas, elämässä on muutama asia, jotka pysyvät. Yksi on äidin rakkaus. Ja toinen on ihmisen ikävä toisen luo, lauluntekijän sanoin. Kumpikaan ei sammu, vaikka tapahtuisi mitä. 

Kolme naista kirjassa kytkeytyvät kukin tavallaan ja omasta syystään Seilin saareen. Kristina, Elli ja Sigrid. Jokaisella on oma syynsä ja tarinansa, miksi oli saarelle päätynyt ja millä tavalla siellä olo päättyi. 

Puistattavaa on sen aikainen rotubiologian ihannointi ja siihen liittyvät käytännöt. Lieneekö sen kaltaista toimintaa tänäkin päivänä vielä jossain muodossa Suomessakin, mutta siitä ei puhuta samalla nimellä tai ei ollenkaan. En halua tietää. 

Jotenkin tämä kirja oli paikoitellen todella raskas, vaikka olikin hyvä kirja. Ehkä oma pääkoppa ei juuri nyt jaksanut ottaa tällaista vastaan ja jo toisena kirjana peräkanaa. Suosittelen kirjaa silti kaikille Seilin saaresta ja sen historiasta sekä ”houruinhoidon” historiasta kiinnostuneille. 

Kiinnostukseni matkustaa käymään Seilin saarella heräsi jo viime kesänä. Silloin siellä vieraili lähipiiriin kuuluva nuoripari, jonka ottamia alla olevat kuvat ovat. Seilin saaren historiasta voi ja kannattaa enemmän lukea netistä. 

https://www.luontoon.fi/seili/historia

Kuvat:Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Pako päihdehelvetistä

 

Anne Pennanen: Pako päihdehelvetistä (Into) julkaistu v. 2021
Huostaanotetun lapsen raju selviytymistarina.

Jenna selvisi päihdehelvetistä, mutta hänen matkansa päihteiden parissa on ollut pitkä. Päihteiden varjo seuraa matkassa koko loppuelämän.

Lapsi ei voi valita vanhempiaan, mutta poikkeuksetta rakastaa heitä lähes ehdoitta. Vaikka äiti olisi ensimmäisenä sallimassa alkoholin käytön. Vaikka äidin ystävä tarjoaisi ensimmäisen amfetamiiniannoksen. Vaikka äidin toinen ystävä raiskaisi. Äiti on silti äiti.

Joskus täydellinen välien katkaiseminen biologisiin vanhempiin, Jennan tapauksessa äitiin,  saattaisi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Miksi lapsen pitäisi särkyä aina vain uudestaan, kun tapaa äitiään. Viettää lomiaan tämän luona ja joutua kestämään monta eroa, ikävää ja pettymystä. Viettämään hurjaa, lapselle sopimatonta elämää.

Vanhempien ja sijaisvanhempien yhteistyö on tärkeää, jos siinä on jotain järkeä eli se on lapsen edun mukaista eikä vanhempien lain tarjoamaan oikeuteen perustuvaa. Jos äidin luona oleilu on juopottelua, kännibileitä, kourivia äidin poikaystäviä, baari-iltoja, liftaamista, piilottelua karkureissuilla - siitä alkaen, kun Jenna on hädin tuskin täyttänyt 10 vuotta, ei siinä tuntuisi olevan yhtään mitään järkeä. Jos oma lapsi on äidille kuin yksi kaveri känniporukassa.

Tupakanpolton Jenna aloitti 9-vuotiaana, ensimmäinen humalan hän koki suunnilleen samanikäisenä ja samoihin aikoihin myös huumekokeilun. Ensimmäisen kerran hänet raiskattiin 12-vuotiaana. Äiti tiesi asioista, mutta ei tehnyt mitään. Suurelta osin äiti mahdollisti nämä tapahtumat.

Jenna sijoitettiin lastenkotiin 2-vuotiaana ja kahden vuoden kuluttua tapahtui huostaanotto. Sijaisperheessä hän asui kahdeksan vuotta ja se on ollut hänelle lapsuuden ja nuoruuden aikana ainoa oikea koti. Sijaisvanhemmat eivät enää pärjänneet varhaisteinin kanssa ja seuraava sijoituspaikka oli kasvatuslaitos. Lopulta hänet sijoitettiin Pohjolakotiin, ns. Pokoon, jossa Jenna asui (silloin kun ei ottanut hatkoja) aina siihen saakka, kun täytti 18 vuotta.

Pohjolakoti oli Jennalle kuin helvetti. Hän olikin usein karkuteillä. Pisimmillään hän piilotteli äidin luona puolentoista vuoden ajan. Mutta jotain hyvääkin jäi noilta ajoilta. Jenna sai peruskoulun päättötodistuksen 17-vuotiaana keskiarvolla 8,7. Jenna oppi myös normaaleja elämän perustaitoja, siivoamaan ja laittamaan ruokaa.

Vapaa elämä koitti, kun Jenna 18-vuotispäivänään sulki Pohjolakodin oven takanaan. Siitä alkoi jyrkkä alamäki, alkoholin käyttö paheni ja huumeiden käyttö tuli mukaan Jennan elämään. Hän sai esikoisensa 19-vuotiaana. Tapasi sitten kovia huumeita käyttävän miehen, johon rakastui. He saivat yhdessä yhteensä neljä lasta - Jenna on siis viiden lapsen äiti. Kaikki lapset ovat olleet jossain vaiheessa huostaanotettuina. Jenna yritti kyllä viettää lasten kanssa aikaa päihteettömästi, mutta kun lähipiiri käytti päihteitä, se oli ymmärrettävästi haasteellista. Sijaisvanhemmat olivat apuna ja "sossu", joka teki myös virheratkaisuja Jennan mielestä. Aika hurjilta nuo sossun äkkipäätökset kyllä tuntuivatkin.

Tuttuja ja ystäviä ympäriltä kuoli. Jenna oli itsekin lähellä kuolla, sydän pysähtyi, mutta hän selvisi. Vaan mikään ei muuttunut. Elämä jatkui lähes entiseen malliin. Sitten, pikkuhiljaa, miehensä kanssa yhdessä, ajatus päihteettömästä tulevaisuudesta alkoi vetää puoleensa ja molemmat hankkiutuivat korvaushoidon piiriin.

Nykyisin Jenna on ollut päihteettömänä jo seitsemän vuoden ajan. Hän itse on sitä mieltä, että biologisten vanhempien vanhemmuuden tulee säilyä huostaanotosta huolimatta. Minä en tiedä, mitä tästä ajattelisin.

Jos lapsi joutuu elämään oikean äitinsä tai vanhempiensa kanssa sellaisen elämän, kuin Jenna joutui ja tavallaan hänen omat lapsensakin sen seurauksena, en voi välttyä ajatukselta, että jotenkin toisin asiat olisivat saattaneet mennä paremmin. Vaikka nyt asiat ovat ilmeisen hyvin.

Jenna on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, joka on parhainta asiantuntijuutta. Kun menneisyytensä hyväksyy ja on itse tervehtynyt, voi olla suurena apuna ja tukena vastaavanlaisissa tilanteissa kamppaileville ihmisille.

Hurja elämä ja hurjan upea selvitymistarina, joka muistuttaa myös siitä, että parantuminen lähtee aina liikkeelle päätöksestä, joka tehdään itseä varten. Ei kenenkään toisen vuoksi tai painostuksesta. Raitistua voi vain itsensä takia ja omasta päätöksestä.

Jennan haastattelu Apu-lehden numerossa 10/2021 

Lue Avun artikkeli tästä:

Jennan rankka matka päihdeperheen lapsesta äidiksi

Lähde: Apu 10/2021 11.3.2021

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat / Apu

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Seilin saari on uusi matkailukohde

Seilin saari on uusi matkailukohde. 

https://www.visitseili.fi/fi/

Luin äskettäin ja postasin arvion blogiin kirjasta Pullopostia Seilin saarelta. 

Tämä toi mieleeni muistoja. Ei sillä, että minä tai joku lähipiiristäni olisi ollut asian kanssa tekemisissä. Ja mitä sitten vaikka olisi ollutkin. 

Mielen sairauksiin liittyy yhä vaan häpeällisyyden leima, jota myös stigmaksi sanotaan. Stigma johtunee siitä, ettei psyykkisten sairauksien syitä tai aiheuttajia ole alun perin riittävän hyvin tunnettu. Nykyään tiedetään jo paremmin. Syyt ovat yksinkertaisesti ihan fyysisiä, aivokemiasta johtuvia. Ympäristölläkin on oma vaikutuksensa. Joihinkin vaikuttaa perimä tai sitten kaikki.

Kirjan päähenkilöllä saattoi olla taustalla perinnöllinen alttius skitsofreniaan. Lisäksi hän eli nuoruusvuosinaan viime vuosisadan alussa aikoja, jotka olivat kaikille hyvin vaikeita. Ravinto oli puutteellista. Oraalla ollut skitsofrenia saattoi vaikuttaa niin, että hän päätyi toteuttamaan hirmuteon, jonka oli suunnitellut ja vain päättänyt sen tehdä ennemmin tai myöhemmin.

Äitini lapsuuden lähipiiriin kuului henkilö, joka tunnettiin hiukan erikoisista otteistaan. Nimetään hänet tässä vaikka Hildaksi. Hilda vaikutti joskus 1930-1950 -luvuilla äidin lapsuudenperheessä kotiapulaisena.

Hildan poismenosta on jo pian 35 vuotta. Nyt kun muistelen häntä, niin arvelen myös hänen sairastaneen skitsofreniaa. Ainakin häntä vaivasi kaikki ne harhat, joita mainittiin Seilin saaren Saimallakin olleen. Saiman tilanne oli paljon pahempi, koska hän oli menettänyt vapautensa. Saima oli Hildan kanssa melkein saman ikäinen, Hilda ehkä muutaman vuoden nuorempi. Hildan elämänkaari muotoutui toisenlaiseksi, koska hän ei ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen. Sen vuoksi Hildaa ei voinut sulkea mihinkään tahdonvastaiseen hoitoon, vaikka saattoikin aiheuttaa vakavaakin häiriötä ympäristössään. 

Hilda asui Etelä-Suomessa omassa kauniissa ja siistissä kaupunkiyksiössään, jonka oli ostanut omilla säästöillään. Isännöitsijä ja poliisi saivat toistuvasti olla paikalla Hildan ongelmia ratkomassa. Naapurisopu oli lujilla. Hänellä oli jatkuva pelko siitä, että hänen kotiinsa joku pääsee ja varastaa milloin ranskanleipää ja milloin hilloa. Joskus oli turkinhihasta varas käynyt leikkaamassa palan. 

Myös myrkytetyksi joutuminen ja kaikenlaiset viranomaisten toimet olivat hänellä pelon aiheita. Kun tilanne äityi pahaksi, hän joutui pitkiksi ajoiksi Hattelmalan mielisairaalaan Hämeenlinnaan.

Nykyään mielenterveyspotilaat hoidetaan pääosin keskussairaaloiden yhteydessä olevilla psykiatrian osastoilla sekä avohoidossa. Oikeuspsykiatrisia mielisairaaloita on kolme: Turun vankimielisairaala, Niuvanniemen sairaala Kuopiossa sekä Vanhan Vaasan sairaala Vaasassa. 

Hattelmalan sairaalassa toimii nykyään ammattikorkeakoulu. Lapinlahdessa on taiteilijoiden työtiloja ja kahviloita. Kellokosken sairaalaa ollaan muuttamassa muuhun käyttöön. Alkuperäisessä käytössä ei ole myöskään Uudenkaupungin mielisairaala, josta oli maininta Pullopostia Seilin saarelta -kirjassa.

Hattelmalasta päästyään Hilda oli taas pitkään elämänsä kunnossa, kunhan muisti syödä lääkkeensä. Hän kävi välillä meilläkin ja viipyi aina muutaman päivän. Hilda oli oikein hyväsydäminen ihminen ja piti kovasti lapsista. Hän toi meille aina tuliaisia kaupungista ja alennusmyynneistä ostamiaan vaatteita. Ehkä hän piti meitä omana perheenään ainakin jossain määrin. 

Kerran hän oli saanut kaukana asuvilta kummeiltani rahaa ja tehtävän hankkia minulle jotain syntymäpäivälahjaksi. Hänen ratkaisunsa oli sellainen, että hän osti niillä rahoilla omaan kotiinsa uuden maton ja lähetti vanhan, kuluneen, ehkä likaisenkin mattonsa minulle linja-autorahtina. Ei vaivautunut edes itse tuomaan sitä. Lahja kummeiltani, joita en koskaan tavannut. Eikä hän nähnyt toiminnassaan mitään kummallista. Olin silloin ehkä 12-vuotias ja olisin toki ilahtunut upouudesta matosta huoneessani. 

Toinen mielenkiintoinen lahjaratkaisu tapahtui, kun menimme Isännän kanssa naimisiin ja Hilda toimitti meille häälahjan postitse, kun ei itse päässyt paikalle. Se oli nilkkoihin asti ulottuva flanellinen naisten yöpaita. Ei ihan tyypillisin häälahja, mutta lämmin ajatus häneltä. Sulhaselle siitä ei juurikaan tainnut olla iloa. Hän silti aina välillä muistelee asiaa lämmöllä.

Vaikka Hilda pelkäsi joutuvansa varkauden kohteeksi, hänellä taisi olla samoja taipumuksia itselläänkin. Äiti ainakin piilotti kaikki lääkkeensä ja vähänkin arvokkaammat esineet lukkojen taakse, kun Hilda oli tulossa. Hildalla olikin tapana kurkkia kaappeihin ja laatikoihin. Välillä hän oli aamuhämärissä nähnyt ”valkotakkisia” kävelemässä pihapiirissä. Tämä oli lapsen mielestä varsin pelottavaa. 

Tähän ikään mennessä kertyneellä viisaudella en itse olisi uskaltanut jättää kolmea pientä lastani nukkumaan Hildan kanssa keskenään, kun vanhemmat lähtivät töihin. Näin he joutuivat tekemään, pakon sanelemana. Asenne Hildaa kohtaan oli kuitenkin hyväksyvä ja häntä kunnioitettiin, vaikka hän ei ihan täydellistä luottamusta nauttinut. Ehkä äiti kuitenkin tunsi ja tiesi Hildan mielenliikkeet paremmin ja arvioi hänet silloin vaarattomaksi muille ihmisille. Lapsen mieli vaan ei oikein voinut täysin käsittää sitä häneen liittyvää erilaisuutta.

Myöhempinä aikoina Hilda tietääkseni syyllistyi tekoon, joka ei täysin kestä päivän valoa. Siihen liittyy muita ihmisiä, joten tässä ei voi siitä enempää kertoa.

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Kun on aikuinen

 

Lapsena ajattelin, että kun kasvan aikuiseksi, en pelkää mitään enkä ketään. Mitä vielä. Aika on näyttänyt, että pelon kohteet ovat vain muuttuneet. Sängynalusmöröistä on tullut mielenmörköjä, jotka saavat voimansa pimeässä samalla lailla kuin lapsuuden pelon kohteetkin. Yöllä kaikki tuntuu kamalammalta kuin päivänvalossa ja ihmisten keskellä. Yöllä yksin valvoessa pelot muuttuvat helposti kauhunsekaisiksi.

Aikuisen pelot ovat konkreettisia ja todellisia. Lapsena mörön karkoitukseen riitti, kun sai yöllä kipaista äidin viereen nukkumaan. Pelko kertoo huolesta, tapahtuneista asioista tai itseä tai läheisiä uhkaavista. Pelot saavat voimansa epätietoisuudesta tai asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Pelko voi ottaa ihmisestä ylivallan.

Tietämättömyys lisää pelkoa. Pelon suuruutta ja voimaa voi yrittää taltuttaa hankkimalla tietoa asiasta, joka pelottaa. Nymma kysyi minulta tänään, pelottaako korona minua? Ei minua korona pelota, tauti itsessään. Mutta se, mitä se voi saada aikaan ihmisille, lapsille ja omille läheisilleni. Se kyllä vähän pelottaa.

Lapsena on oikeus saada turvaa ja huolenpitoa. Lapsella on alkuun vähän velvollisuuksia, mutta kun tulee ikää, vastuita ja velvollisuuksia asetetaan lisää pienille harteille. Se on tärkeää, koska aikuisena elämä on täynnä vastuuta ja velvollisuuksia. Vasta näiden jälkeen tulee oikeuksia. Kun hoitaa ensin vaateet, voi vaatia oikeuksia itselleen. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta tänä päivänä kuulostaa välillä siltä, että ihmiset ovat unohtaneet vanhat hyveet, esimerkiksi yhteen hiileen puhaltamisen, vaatiessaan itselleen kaikki-mulle-heti -tyyliin oikeuksiaan. Sitten ei kuitenkaan siedetä toisten oikeuksia esimerkiksi sanan- tai mielipiteenvapauteen, vaan ollaan itse aina oikeassa ja vaaditaan muilta siihen hyväksyntää.

Tänä aikana, kun kaikkia koskettava pandemia jyllää meillä ja maailmalla, tulee muistaa, että meillä kaikilla on silti samat oikeudet ja velvollisuudet toisiimme ja itseemme nähden. On etuoikeus kuulua joukkoon, joka huolehtii velvollisuuksistaan ja kantaa vastuunsa. Aikuisten tehtävä on opastaa lapsia ymmärtämään tämä velvollisuuksien ja oikeuksien viidakko.

Pelon siementä ei pidä kylvää vaikeinakaan aikoina, vaan yrittää rakentaa luottamusta siihen, että ihminen hoitaa tämänkin asian kuntoon. Möröt katoavat, kun uskaltaa luottaa ihmisiin, jotka tekevät parhaansa pelon kohteena olevien asioiden tiimoilta. 

Minun sänkyni alla on pieniä mörköjä silloin tällöin muistuttamassa siitä, että mikään elämässä ei itsestään selvää ja ihmisten, siis minunkin, tulee kantaa korteni yhteiseen kekoon. Aikuisena voi yrittää käsitellä pelkoja järjen kanssa ja tehdä voitavansa pelon valjastamiseksi siedettävään muotoon. Pelko on ihmisen luonnollinen tunne ja on kautta aikojen edistänyt ihmisen eloonjäämistä. Pelätessään ihminen välttää riskejä, pakenee paikalta vaaran uhatessa ja oppii suojautumaan. Pelko pitää ihmisen tarkkana ja virkeänä - vai oletko joskus onnistunut nukahtamaan peloissasi? Yltiöpäinen rohkeus ja pelottomuus, joka uhmaa omia suojaavia pelkoja saattaa johtaa onnettomuuksiin.

Jokaisen ihmisen tulisi saada elää ilman suuria, elämää haittaavia pelkoja. Mutta pelotonta elämää ei ole, ei edes aikuisena.

 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Pullopostia Seilin saarelta

Pullopostia Seilin saarelta, Potilas numero 43. Kirjoittaja Susan Heikkinen, 2020. Copyright: Susan Heikkinen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS.

Nytte luki tämän kirjan jo joulukuussa ja oli kirjoittanut siitä tänne blogiin. Sen kokonaan unohtaneena luin kirjan ja kirjoitin tämän postauksen. 

Kirja on enimmäkseen faktoihin perustuvaa kertomus Seilin saarella sijainneessa mielisairaalassa kahteen eri otteeseen hoidettavana olleesta Saima Rahkosesta, joka syntyi vuonna 1903 Viipurissa ja kuoli vuonna 1959 Seilissä. Välillä hän oli hoidettavana myös Tampereella Pitkäniemen sairaalassa sekä Helsingissä Lapinlahden sairaalassa.

Kirjassa on käytetty tietolähteinä pääasiassa Seilin sairaalan arkistoja. Siellä on säilynyt paitsi potilaskertomuksia myös kirjeitä, joita Saiman on ollut tarkoitus lähettää, mutta sairaalan sensuuri on huolehtinut siitä, etteivät ne lähteneet koskaan saarelta eteenpäin. Myös useimmat Saimalle saapumassa olleet kirjeet päätyivät arkistoon ilman, että Saima koskaan näki niitä. Niinpä hän yritti 1950-luvulla kirjoittaa kirjeitä isälleen, joka oli kuollut jo vuonna 1918. Isä oli kuollut nälkään vankileirillä, mutta nähtävästi Saima ei saanut tästä koskaan tietää tai ei halunnut käsittää asiaa.

Monissa kirjeistä ei lukija pääse oikein käsitykseen, mistä Saima kirjoittaa. Mielikuvituselämä ja ehkä jonkinlaiset harhat sekoittuvat tosiasioihin, joita lienee kirjeissä vähemmän. Ilmeisesti itseään terapoidakseen hän kirjoitti myös kuvitellulle sulhaselleen. Nämäkin kirjeet päätyivät sairaalan arkistoon. Saima kirjoitti naimisiinmenoon liittyviä pyyntöjä kuvittelemalleen sulhaselle sanakäänteillä, jotka eivät aina olleet kovin romanttisia: "Joko minä alan kelvata Rouvaksi. Perkele."

Perhe oli kotoisin Viipurin läheltä Säiniöstä. Sisarensa Lempin kertoman mukaan Saima oli ”18 vuoden ikäänsä terve iloinen tyttö”. Voihan olla, että siskon näkemys oli vähän subjektiivinen. Sitten tapahtui jotain, minkä seurauksena Saima joutui vankilaan ja ehkä sen seurauksena paranoidinen skitsofrenia puhkesi. 

Osan puuttuvista faktoista kirjoittaja on kirjassa korvannut omilla sanoillaan. Hän myös kivalla tavalla ikään kuin puhuu välillä Saimalle Karjalan kannaksen murteella. Samaa murretta Saima itsekin todennäköisesti puhui. 

Kaikki on lähtenyt liikkeelle siitä, kun Seilin saarella olevasta kivenkolosta on löytynyt peltinen rasia täynnä lasipurkkeja, joissa on pieneksi paketeiksi taiteltuja kirjoitelmia. Kirjoittaja on ne hyvin huolellisesti pakannut ja ilmeisesti tarkoittanutkin jälkipolvien löydettäviksi ja käynyt piilottamassa paikkaan, jossa ne ovat hyvin säilyneet näihin päiviin asti. Oliko kirjoittaja Saima vai joku muu?

Kirjassa on paljon tietoa Suomen lähihistoriasta ja varsinkin psykiatristen potilaiden hoidon historiasta ja psykiatrisen hoidon kehityksestä. Ja epäinhimillisestä kohtelusta ja hoitomenetelmistä, esimerkiksi pakkosteriloinneista ja lobotomiasta rotuhygienian nimissä sekä hoidossa käytetyistä aineista. Kirja on toteutettu kuitenkin tietynlaisella ”lempeällä” tavalla. Kamalien totuuksien lukeminen ei ahdistanut, järkytti kylläkin. 

Ajan käytäntöjen ja asenteiden mukaisesti Saiman koko olemassaolo haluttiin kieltää ja hänen sukunsa hävitti hänet tietoisuudestaan, varsinkin jälkipolvilleen. Saiman veljien ja sisarten jälkipolvet eivät näihin päiviin asti olleet lainkaan tietoisia tällaisen tädin ja isotädin olemassaolosta. 

Tällä vuosikymmenellä Saiman kohtalo olisi toisenlainen. Rikoksen tehtyään hänet vietäisiin oikeuspsykiatriseen hoitoon, jossa hän terapian ja lääkityksen avulla oppisi ymmärtämään omaa sairauttaan ja saisi ehkä palata itsenäiseen elämään, jossa saisi tarvitessaan yhteiskunnan tukea.

Jokaisena aikakautena toimitaan sen hetkisen parhaan tiedon mukaisesti. Sadan vuoden päästä mahdollisesti kauhistellaan niitä menetelmiä, millä psykiatrian alan potilaita tänä päivänä hoidetaan. Tai sitten jotain muuta. Säilyvätkö arkistot kenties paremmin tai huonommin kuin Seilin sairaalan arkistot, sen saavat tulevat polvet nähdä. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Kaikkien aikojen pekoniuunilohi

 

Ei olisi tullut heti ensimmäiseksi mieleen yhdistää lohta ja possua. Mutta kannatti ohittaa ennakkoluuloiset ajatukset ja kokeilla uunilohta uudenlaisin höystein.

Tarvitaan (kolmelle):

800 gr lohifilee

1/2 dl timjamia hienonnettuna

1/2 tl suolaa

1/2 tl rouhittua mustapippuria 

150 gr pekonia kuutioituna

Koristeluun: timjamia

Tee näin:

Laita lohifilee uunivuokaan nahkapuoli alaspäin. Ripottele lohen pinnalle suola, pippuri ja timjami. Lisää päälle pekonikuutiot.

Kypsennä 200 asteessa noin 20 minuuttia.

Koristele timjamilla.

Meillä pekoniuunilohi syötiin keitettyjen perunoiden ja porkkanoiden kanssa. Kastikkeena kaksi purkillista creme fraichea, johon puristettu sekaan yksi valkosipulin kynsi ja lisätty ripaus suolaa.

Uuniin menossa.

Uunista tulossa.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Alkuperäinen ohje ystävän reseptikirjasta.

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

No nyt on silakka jalossa muodossa

No nyt on silakka jalossa muodossa. Tätä vanhasta tv-mainoksesta lainattua sanontaa Isäntä piti aikoinaan tapana käyttää aina, kun oli jotain hyvää ruokaa. Se on jo niin kulunut, että on jo ehtinyt vaihtua muihin lausuntoihin.

Tein pyttipannua ihan alusta asti, ei siis mitään keräilyerää jämäruuista.

Tarvittiin:

12 isoa perunaa (kiinteä lajiketta)

1 HK:n Sininen -lenkki

1 kpl n. puolen kilon palanen savukinkkua tai muuta kypsää lihaa

3 isoa punasipulia

paprikajauhetta

rouhittua mustapippuria

suolaa

oliiviöljyä tai voita paistamiseen

kananmunia vähintään 1 kpl syöjää kohti

Keitä kuoritut perunat suolatussa vedessä lähes kypsiksi ja pilko jäähtyneenä kuutioiksi. Päätä mieleisesi koko, esim. puolen tulitikkulaatikon kokoisiksi tai pienemmiksi.

Pilko sipuli pieniksi paloiksi, samoin makkara ja kinkku.

Ruskista sipulit, makkarat ja kinkut.

Paista öljyssä myös perunakuutioita, kahdessa tai useammassa erässä. Sekoita kaikki ainekset yhteen, kuumenna tarvittaessa uudelleen ja mausta. Paista pannulla vielä kananmunia lisäksi.

Tässä satsissa on huomattavan paljon enemmän lihatuotteita suhteessa perunan määrään. Vähentääkin voi. Joskus jossain lounasravintolassa on tullut syötyä niin sanottua pyttipannua, jossa lihan ja makkaran palanen on etsinyt toinen toistaan eikä edes sipulia juuri näy. Se on kyllä ihan silkkaa huijausta ja asiakkaan aliarvioimista.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat