Tosiblogisarjamme sairauksista ja niiden toteamisesta jatkuu. Tässä jaksossa pisteet Tri Kummalle.

Keliakia on ruma sana. Ihan kuin keripukki. Tai joku muu vakavaan puutostautiin viittaava. Kai se on minullakin ollut jo lapsesta saakka, mutta ”eskaloitui” vasta kolme vuotta sitten, kun muutenkin terveyden kanssa oli niin sanotusti haasteellista. Tämä kyllä selittää joitain vatsavaivoja jo lapsuuden aikana. En ole koskaan ollut kova syömään mitään leipää, pullaa, makaronia tai puuroja. Myöhempinä aikoina olen tullut siihen tulokseen, että elimistö osaa itse tällä tavoin ohjata mieltymyksiä siihen suuntaan, mikä on omalle terveydelle hyväksi. Niin ollen keliakian esilletulo kolme vuotta sitten vaati lisäksi muunlaisia rasituksia koko kropalle ja päälle. Ihastuin samoihin aikoihin myös erään lähileipomon ruisleipään, jota vedin joka päivä kaksin käsin, mikä tietysti vaikutti oireiden lisääntymiseen. Myötävaikuttamassa olivat myös työstressi ja ahdistavaa ilmapiiriä työyhteisössä luonut henkilö, joka uskoi itsekin omiin valheisiinsa. Rakkaan koiran poismeno sekä liiallinen liikunta vaikuttivat myös. Kummastakaan en ehtinyt tarpeeksi palautua ja liikunnan kuvittelin auttavan työstressiin. Auttaahan se, mutta kohtuullisessa määrin.

Varasin sitten ajan työterveyslääkärille outojen oireiden vuoksi. Tämä Tri Kumma (nimi muutettu) kysyi, että ”Mikä se olis (noin niin kuin) omasta mielestä?” Hyvin outo kysymys lääkäriltä. Lääkärillehän ei pidä maallikon mennä mitään omia ”diagnooseja” koskaan esittämään. Se on lääketieteen ja lääkärin ammattitaidon häpäisemistä. Olen sen joskus erehtynyt tekemään ja silloin huoneeseen laskeutuu hetkeksi hyytävä hiljaisuus ja ilmapiiri muuttuu jäätäväksi. Pätee muuten myös eläinlääkäreihin. No, esitin oman arvioni asiasta hyvillä perusteluilla ja juuri sitä lähdettiinkin sitten hämmästyksekseni tutkimaan. Otettiin verikokeita. Saatiin tuloksia. Otettiin uudestaan. Ei se ollut se mitä itse epäilin ja hyvä niin.

Uusia verikokeita. Keliakiaan viittaavat arvot olivat pilvissä. Gastroskopia ja koepalat. Tähystys meni yllättävän helposti yksityisen lääkärikeskuksen osaavan henkilökunnan ansiosta. Keliakiadiagnoosi oli varma ja minulle aikamoinen ylläri. Tri Kummalle täydet pisteet oikeaan osuneesta diagnoosista, vaikka ensin sainkin esittää omani.

Toisinaan käy niin, että jostain syystä epähuomiossa tulee syöneeksi jotain gluteenipitoista. Itse yritän pitää täydellistä nollalinjaa. Mitään välimuotoja ja ”lievää” keliakiaa ei ole. Joskus käy kuitenkin vahinkoja, vaikka kaikkensa yrittää. Onneksi vatsani ja keliakiani eivät ole sitä sorttia, että täytyy syöksyä oksentamaan välittömästi gluteenia syötyään. Löysin äskettäin työpaikan läheltä hyvän lounaspaikan, kunnes kuulin, ettei kyseinen syöttölä sovikaan keliaakikolle siellä käytettävän soijakastikkeen koostumuksen vuoksi. Ehdin käydä siellä kolmena päivänä ja sen jälkeen vatsa oli useamman viikon ajan täysin sekaisin ja ihan ”varpusina”.

Joskus tapahtuu niin, ettei kekkereissä ole osattu syystä tai toisesta varautua erikoisruokavalioihin lainkaan. Se on vähän outo tilanne kaikkien osapuolten kannalta. Pahin esimerkki on kahvitilaisuudesta, jossa muut vetivät ihanaa mansikkakakkua ja kahvia kaksin käsin. Laktoosittomat oli kyllä huomioitu laktoosittomalla kakulla. Gluteenittomille oli varattu vain kuivia (gluteenittomia ja asianmukaisesti yksittäispakattuja) voisilmäpullia, jotka olivat kaiken lisäksi jäässä. Kyse oli vielä eräänlaisesta palkitsemistilaisuudesta. Tarjoilun järjestäjän tarkoitus tuskin kuitenkaan oli lähettää mitään ”viestiä”, mutta tietynlaisilta mietteiltä ei silti voinut tippaleipäaivoissaan täysin välttyä.

Vähäinen gluteeniton leivonta kotona ei ole juuri sen kalliimpaa ainakaan makeiden leivonnaisten osalta kuin tavallinenkaan leivonta. Riippuu tietysti kulutuksesta. Oman huolellisuutensa se vaatii ainesosien käsittelyssä ja hiivalla kohotettavien leivonnaisten tuottaminen on haastavaa. Jauhot sen sijaan ja valmiit tuotteet ovat ihan törkeän kalliita, minkä vuoksi esim. leivän leipominen itse tulee hintoihinsa. Niukempaankin tarjoiluun makeiden herkkujen osalta tottuu. Eipähän tule ahdettua kitusiinsa kaikkia mahdollisia tarjottuja herkkuja, mikä tietysti tulisi tehtyä, jos noudattaisi normaalia ruokavaliota. On tästäkin siis omat hyötynsä.

Jokainen keliaakikko tietää hyvin, mitä tapahtuu, jos on syönyt gluteenia sisältävää elintarviketta. Suolistonukkaa tuhoutuu ja suolisto joutuu tulehdustilaan. Nukka toki palautuu, mutta siinä voi mennä aikaa vuoden verran tai enemmänkin. Ravintoaineiden imeytyminen häiriintyy ja seurauksena voi olla vakavia puutostiloja. Täysin hoitamattomana keliakia voi tästä syystä johtaa kuolemaan. Viitaten blogin ihan ensimmäiseen postaukseen, keliakia on mitä suurimmassa määrin vakava sairaus ja sellaisena siihen tulee suhtautua. Vaikka keliakia(kaan) ei näy päällepäin.

Hyödyllisiä linkkejä:

terveysvastaanotto.fi
keliakialiitto.fi
gluteenitontaleivontaa.fi
glu.fi

Avautumisen tällä kertaa hoiti Nymma.

Vinkkejä mökkiviemisiksi

Kukaan ei halua mökilleen turhaa roinaa. Aina ei lahjanantajan ja -saajan käsitykset roinasta kohtaa, vaikka kuinka löytyisi hyvää tahtoa ja jaloa mieltä. Pohdimme mökkikauden jo ollessa täydessä vauhdissa ja juhannuksen lähestyessä käytännöllisiä ja hieman erilaisia mökkiviemisiä.

Wc-paperia. Sitä menee aina, mutta mikä on sopiva määrä.  Kuuden rullan paketti tuntuu liian vähäiseltä, mutta 24 rullaa liioittelulta. Luulee lahjansaaja pian, että lahjan antajalla on jotakin ongelmaa ja/tai erityistä tarvetta lahjan suhteen. Erikoisten Asiantuntijoiden pohdinnan tuloksena sopiva määrä wc-paperia mökkiviemisinä on 12 rullan paketti ja oheen neljä rullaa talouspaperia. Wc-paperiksi emme suosittele keltaista Serlaa, se ei sovi kenenkään huussisisustukseen.

Säilykkeitä. Siis ei missään tapauksessa säilykkeitä. Kenellekään eikä millekään mökille. Kuka niitä syö. Erikoiset Asiantuntijat suosittavat viemään tuoretta lähiruokaa saajaperheen toiveiden mukaisesti. Ruokapuolta on muutenkin mökkeillessä hyvä hoitaa yhteistuumin, jakaa sekä kustannukset että valmistuspuuhat isäntäväen kanssa. Tämä vain muistutuksena, varmasti asia jo kaikilla tiedossa.

Mato-onki ja matoja. Varsinkaan kuivalla männikkötontilla kalliorannassa olevan mökin pihasta eikä mistään kilometrien säteellä löydy onkimatoja. Ämpäriin hyvää multaa ja lieroja sekaan. Ämpärin päälle ruohosilppua matojen ravinnoksi. Innokkaimmat voivat kehitellä pienen kompostorin lahjan kylkeen, niin riittää madoille multaa pidemmälle syksyyn. Erikoiset Asiantuntijat tykkäävät!

Korttipakka. Tavallinen. Siitä voi kehitellä monenlaista ajanvietettä. Paskahousua ja ristiseiskaa alkuiltaan. Illan kehittyessä ruvetaan katsomaan korteista tulevaisuutta. Että kuka lähtee talvella kaukomaille ja ketkä pelaavat korttia ihan vaan kotimaassa. Keskiyöllä rohjetaan kurkata korteista menneitä kesiä. Niin on jäänyt mielen päälle ne sekasaunomiset ja kuka pesi kenenkin selän ja mitä sitten uintireissun jälkeen tapahtuikaan. Aamun jo valjetessa viimeinen valveilla olija voi vielä heittää kierroksen pasianssia.

Megafoni monenlaisiin mökkikuulutuksiin ja yhteydenpitoon. Kätevä apuväline ilmoitella kalassa olevalle isännälle, kun on lounas tai päiväkahvit valmiina tai sauna tai emäntä kuumana. Helpottaa myös työnteon rytmittämistä esimerkiksi puunpinoamista hop-hop-hop, ei siinä kuulu jälkikasvun nurinat, kun megafoni laulaa. Megafonilla voi kutsua mökkikyläläiset koolle tiekokoukseen. Voipa megafonin avulla kätevästi vinkata jo toista viikkoa viipyville mökkivieraille, että olisiko korkea aika lähteä muille mökeille tai kotia kohti. Aamulla aikaisin, kun aloittelee hyräilemään megafonin välityksellä Säkkijärven polkkaa tai Nälkämaan laulua, niin ei siinä kauan tarvitse odotella, että vieraille ilmaantuu muuta menoa.

Mökkiviemisenä EI suositella epäkäytännöllisyytensä vuoksi tai mökkivarustuksen puutteet huomioon ottaen seuraavia asioita: sähköllä toimivat värikkäät ulkovalosarjat, puutarhatontut (jollei ole toivottu), koivunpahkakulhot, kokoelma vanhoja aikakauslehtiä huussilukemistoksi, tiskikonetabletit, ohutmuoviset valkoiset kertakäyttömukit sekä kaikki muoviset kertakäyttöaterimet, muoviset pihakalusteet, leikkokukkakimput, eripariset sketsimukit, Reinot ja Ainot.

Mökkiviemisten lisäksi mukaan hyvää mieltä ja yhteishenkeä. Muistakaa kohtuullinen vierailuaika mökillä, omat vuodevaatteet ja pyyhkeet.

Mummo lapsuudenkodin naapurista (Mummotrilogia, osa 2)

Nymma kertoo:
Varhaislapsuudessani en juurikaan saanut nauttia isovanhempieni läsnäolosta. Melkein kaikki ehtivät kuolla ennen syntymääni. Naapurissa vietti kesiään kuitenkin parikin ”varamummoa”, joista vakituisempi asukas kuoli, kun olin kuusivuotias. Pelastin hänet yksinäiseltä, tylyltä ja kylmältä kuolemalta omaan sänkyynsä. Yhtenä lumisateisena alkutalven päivänä nimittäin aavistin, että jotain oli vinossa. Kaivoin väylän korkeiden nietosten läpi ja kun ei koputuksiini vastattu, juoksin hakemaan äidin apuun. Äidin kanssa sitten saimme oven auki ja hankittua hänelle apua. Mummo sitten menehtyi sairaalassa parin päivän kuluttua aivoinfarktiin.

Sen sijaan siskonsa eli huomattavasti pidempään ja vietti kesät tuolla mökillä. Elettiin 1960-1980 -luvuilla. Hän oli monessa asiassa aikaansa edellä ja hänen elämäntyylinsä olisi nykypäivän mittapuun mukaan erittäin ”cool”. Siihen aikaan häntä pidettiin, jos ei nyt ihan kylähulluna, niin ei se kauaskaan jäänyt. Mökissä oli sähkö, mutta sitä käytettiin teeveden keittämisen lisäksi vain valaistukseen. Ja kesällähän ei valaistustakaan juuri tarvita. Hella ja sauna lämpenivät puilla. Jääkaappia ei ollut ja ruoka säilyi toimivassa maakellarissa. Ruokavalion nimi olisi nykypäivän termeillä lakto-ovo-pecto-vegetarismi. Maitotuotteet, kananmuna ja kala siis sopivat ruokavalioon kasvisruoan lisäksi. Kun satunnaisesti teki mieli herkutella, hän saattoi lipsua vähän ja osti grillatun kanan, jota säästeliäästi söi monta päivää. Punaista lihaa ei pöydässä tietenkään ollut koskaan. Sianliha oli kamalinta mitä olisi voinut kuvitella. ”Sika on saastainen elukka.”

Tuoretta kalaa hän osti samalta maanviljelijä-kalastajalta, joka meilläkin kävi saalistaan myymässä. Ruokakaupassa hän kävi hyvin harvoin. Sieltä ostoskoriin tarttui lähinnä vain ruisleipää. Jauhot ja ryynit hän kävi ostamassa paikallisen myllyn myymälästä. Sokeria ei juuri käytetty ja teen ainekset löytyivät terveyskaupasta tai omasta pihasta nokkospuskasta. Lypsylämmintä maitoa ja vastamunitut kananmunat hän osti meiltä, maalaistalosta. Itse asiassa vaihdoimme ne hänen kanssaan mansikoihin, sillä hän viljeli ihania luomumansikoita. Silloin ei koko luomu-sanaa ollutkaan, mutta sen kriteerit täyttyvät kirkkaasti. Niitä tultiin ostamaan kauempaakin.

Omalta tontilta päätyi lautaselle suunnilleen kaikki mahdollinen syötäväksi kelpaava voikukanlehtiä, nokkosia ja pihlajanmarjoja myöten. Hänellä oli kasvamassa tietysti kaikkia mahdollisia juureksia, perunaa, tilliä, salaattia, omenoita, puutarhavadelmia, karviaisia, herukoita, parsaa… Kaikki mahdollinen ylijäämä päätyi kompostiin ja mukavuuslaitoksena toimi tietenkin puucee. Näin hän sai viljelyksilleen tuotettua omat mullat. Meiltä hän kävi hakemassa maanparannusaineiksi kanankakkaa, hevosenkakkaa ja hyvin palanutta karjanlantaa. Viljelysten kalkitsemiseen hän käytti saunan pesästä ja keittiön puuhellasta sekä leivinuunista tulevat tuhkat.  Mitään hyönteis- tai rikkaruohomyrkkyjä ei tietenkään ollut käytössä. Toisen naapurin kanssa hän vaihtoi keskenään mansikat ja rahkasammalet. Rahkasammalta hän kävi keräämässä naapurin metsästä kuivikkeeksi mansikoiden alle. Suurviljelijäthän käyttävät mustaa muovia siihen tarkoitukseen. Rahkasammalen tuotantoa ja käyttöä kasvihuonekasvien kasvualustana on tutkittu vasta 2010-luvulla (Näkkilä, Silvan, Jokinen, Särkkä ja Tahvonen / MTT, Metla ja Vapo 2015).

Talvet hän vietti kaupungissa erään itseään hieman vanhemman herrahenkilön taloudenhoitajana. Tai ehkä siis kuitenkin ”taloudenhoitajana”. Tämä tarina nimittäin meni minulle läpi pitkään. Vasta nyt aikuisella iällä olen miettinyt, että ehkä he sittenkin olivat pariskunta. Ehkä ei. Jos tämä herrahenkilö tarvitsi kodin hengetärtä huushollinsa ylläpidossa ympäri vuorokauden talviaikaan, niin miten hän sitten yhtäkkiä pärjäsi kesät yksinään? Tyttäret olivat kuulemma opettajia ja veivät isänsä mökille kanssaan kesäksi. Kuitenkin mummeli ilmestyi mökilleen jo toukokuun alussa ja viipyi niin pitkälle syksyyn, että lumentulo oli jo lähellä. Koskaan en tätä herrahenkilöä tavannut, mutta muistan vieläkin hänen nimensä ja osoitteensa, sillä olin talven ajan mummon kanssa kirjeenvaihdossa.

Mummelilla oli iso liuta naispuolisia ystäviä, jotka olivat samalla uskonsisaria. Heitä oli kesäisin mökillä aikaansa kuluttamassa useampiakin yhtä aikaa. Ja kaikki olivat neiti-ihmisiä. Joskus kysyin syytä tähän, niin minulle vastattiin, että ”me (kyseisen kirkkokunnan naispuoliset jäsenet) emme mene ollenkaan naimisiin”. Lapsikin osasi järkeillä, että no helkkari, sukupuuttoonhan te kuolette. Ehkä tähänkin oli olemassa ihan muu selitys, jota en silloin tajunnut ja josta ei siihen aikaan voinut lapselle puhua. Eräs hänen perheellinen ystävättärensä leskeytyi myöhemmin ja avioitui pian uudelleen. Tähän mummeli totesi ymmärtäväisesti, että ”Näin käy, kun on siihen MIEHEEN tottunut…”, mikä huvitti äitiäni suuresti, koska lausunnon antaja oli lähes 70v vanhapiika. Asiantuntijalausunto siis tämäkin.

Hän oli hyvin vakaumuksellinen kristitty ja kuului eri kirkkokuntaan kuin me ”tavalliset” luterilaiset. Lepopäivä oli hänellä eri päivä kuin meillä muilla ja sen hän todella ja kirjaimellisesti pyhitti. Eniten juuri hänen vaikutuksestaan tutustuin varhaislapsuudessani kaikkeen, mikä liittyi uskontoon, musiikkiin ja luontoon. Mökissä oli vanha harmoni, jolla sain soitella ja sain samalla maksutonta soitonopetusta. Muistan soittaneeni lasten hengellistä laulua, jonka sanat menivät näin: ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat. Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput joilla he soitella saa.” Tämä hengellinen laulu on edelleen käytössä seurakunnissa.

Melodia oli hyvin kaunis, mutta lapsen mielestä sanat olivat tosi ahdistavat. Tuntui siltä, että kuolema vaanii heti nurkan takana. Kuolleethan ne taivaaseen menevät ja jos lapsille on siellä jotain tarjolla, niin se tarkoittaa sitä, että lapsikin voi kuolla. Piti valita tarkasti hetki, milloin uskalsin kipittää kotiin niin kovaa kuin kintuista lähti, ettei vaan kuolema korjaisi matkalla. Ettei näkynyt esimerkiksi autoja tiellä tai kovin tummia pilviä taivaalla. Kuolemahan muutenkin suorastaan roikkui ilmassa. Harmoni oli nimittäin samassa huoneessa, josta olin pari vuotta aiemmin pelastanut sen viimeisillään elossa olevan toisen mummelin. Saman sängyn vieressä.

Kultakruunut ja valkeat vaattehet kuulosti jo paljon paremmalta. En lainkaan tiennyt, mikä esine on harppu. Joku soitinhan se joka tapauksessa oli, kun sillä ”soitella saa”. Luulin sitä lähinnä nokkahuilun tyyppiseksi kapistukseksi. Olin kuullut nokkahuilusta ja sen soittamisesta isommilta lapsilta (kouluikäisiltä) sen verran juttuja, että oli kyllä syytä olla huolissaan. Päättelin, että eipä ole kovin kummoiset olot siellä taivaassa. Laulun sanat muuten kannattaisi jo muuttaa nykypäivän vaatimuksia vastaaviksi ja nykynuorisoa houkuttelevammiksi: ”Huaweit joilla he vloggailla saa.”

Mummelilla oli ikäisilleen suhteellisen tavanomainen etunimi ja siihen hyvin ”natsaava” sukunimi. Vähän kuin Maija Meikäläinen. Ajattelin silloin, että tuollaista etunimeä en ainakaan antaisi omalle lapselleni. Vanhat nimet tulevat aina uudelleen muotiin ja nyt esikoistyttären ja -vävyn toisella kummilapsella on tämä sama etunimi. Ja nyt se kuulostaakin taas tosi kauniilta. Jos omaan perheeseen olisi vielä tullut yksi tyttölapsi n. 25 vuotta sitten, hänen toiseksi nimekseen olisi tullut tämä sama nimi kahta kirjainta pitempänä versiona oman ”oikean” mummoni mukaan.

Errare humanum est

Pohdintamme lukijakysymykseen siitä, miksi ihminen hakkaa päätään seinään uudelleen ja uudelleen. Eli toistaa virheitään.

Koko ihmisen (Homo sapiens) historian ajan ihminen on kehittynyt monella tapaa. Yksi tärkein edellytys tiedolliselle ja taidolliselle kehittymiselle ja säilymiselle lajina on ollut riittävän suuret aivot. Ajatteluun ja oppimiseen kykeneväiset, empatiaa ja myötätuntoa, vihaa ja rakkautta, katumusta ja pelkoa tuntevat. Eli kaikki se mikä tekee ihmisestä samalla myös inhimillisen.

Miksi ihminen sitten, näin kehittyneenäkin, toistaa virheitään. Monet ovat tätä pohtineet ennen Erikoisia Asiantuntijoitakin. Yritämme nyt aikaansaada jotakin uutta näkökulmaa tähän toimintamekanismiin.

Ihmiskunta on kautta historian ottanut oppia itsensä lisäksi edellisiltä sukupolvilta. Ihmisillä on taito jatkaa tuotekehittelyä siitä mihin edellinen sukupolvi jää. Keräilijä-metsästäjä -ihminen on tänä päivänä perusolemukseltaan melkein samanlainen kuin kaukaiset esi-isämme. Meillä on näihin toimiimme vain huomattavasti paljon kehittyneemmät välineet. Keräily ja metsästys on ulkoistettu ja kilpailutettu tietyille lauman jäsenille siksi aikaa kun muu porukka keskittyy toisiin puuhiin. Monenmoisia virheitä on sattunut matkan varrella luola-asumisen ajoista tähän päivään, kun on opittu rakentamaan asumista varten monennäköistä tyyssijaa. Toisena esimerkkinä on huippuunsa viety versio paimentolaisuudesta, joka  on nähtävissä tämän päivän tehomaataloudessa, joka on tosin tulossa tiensä päähän. Syynä saattaa olla ahneuden aikaansaamat virheet, joista ihminen ei ole halunnut ottaa onkeensa. Kassakoneen kilinä korvissa on estänyt järjen ääntä kuulumasta.

Ihminen siis sekä oppii virheistään sekä toistaa virheitään eikä ota niistä opikseen. Viime vuosisadan sodat ja lamat ovat jälkimmäisestä usein esille nostettu esimerkki.

Herakleitos (noin 570-475 eaa) pohti ihmiskunnan olemusta muun muassa sanoin: ”Et voi astua kahdesti samaan jokeen, uudet vedet siinä jo virtaavat”  Pentti Saarikosken suomennos samasta: ”Samaan virtaan astumme emmekä astu, emmekä me”. Ihminen ja tilanne ovat Herakleitoksen mukaan aina eri tapahtuma vaikka se ikään kuin näyttäytyisi samana.  Sama ihminenkin on tulkinnan mukaan eri hetkessä jo ainakin hieman muuksi muuttunut. Ehkä siksi hirmutekojen toisintoja tapahtuu ikään kuin mitään ei olisi aikaisemmista otettu opikseen. Vaikka varmasti on.

Se ihmiskunnasta – keskitytään nyt yksilöön, ihmiseen.

Tuttua on varmaan se, että ihmiset on tapana jakaa tunne- tai järki-ihmisiin. Useimmat meistä lienevät jossakin välimaastossa. Näitä ominaisuuksia on kautta aikain vahvistettu niin, että tyttölapsia on kannustettu hoivaamisen (tunne) ja poikalapsia toiminnan asioihin (järki). Luonnollinen lajinkehitys on muokannut perimäämme käyttökelpoiseksi näitä tehtäviä ajatellen. Kun nämä erilailla kasvatetut ja jo evoluution muokkaamat ihmiset kohtaavat haasteita elämässään, he tekevät ratkaisunsa eri lähtökohdista, tunne tai järki edellä. Tänä päivänä enenevässä määrin edellä mainitut asiat ovat tasa-arvoistumassa ja lapsemme kasvatetaan sekä hoivaamaan ja toimimaan ja tästä syystä unohdetaan pohdinnassa sukupuoliroolit.

Ihminen,  tehdessään ratkaisujaan tunne edellä, saattaa helposti toistaa samaa kuviota ja tästä voi seurata kokemus, että hakkaa päätään seinään  ja toistaa omia virheitään. Onneksi tämä toimintatapa  kertoo myös inhimillisyydestä, empatiakyvystä ja tunteiden olemassa olosta. Löytyvät nämä  ominaisuudet tietysti järki-ihmiseltäkin, sehän on selvää. Mutta ero tulee esille ongelmanratkaisutilanteessa, mihin kukin pohjaa ensisijaisesti päätöksensä, tunteeseen vai järkeen.

Pythagoras (noin 570-500 eea) on lausunut viisaasti sanat: ”On vaikeampi rikkoa tapaa kuin luontoa vastaan.” 

Mikä on tullut tavaksi, on tullut jäädäkseen. Ellei asiaan ja toimintatapaan ota tiukkaa tietoista otetta. Kun tunnistaa olevansa enemmän tunne edellä päätöksiä tekevä ihminen, on hyvä varata asioille pohtimisaikaa. Tunneihmiset tekevät päätökset nopeasti, mutta järki-ihminen miettii, miettii, ottaa kynää ja paperia ja vielä miettii. Tässä pitäisi siis tunneihmisen muuttaa omaa rutiiniaan tietoisesti. Aikalisä.

On hyvä myös tunnistaa intuition antamat viestit. Ne ovat usein oikeassa. Ihminen elää niin irtaantuneena luonnosta ja vaistoistaan, ettei enää luota näihin järjen alitajuisiin viesteihin.  Tämä niin sanottu järjen ääni tai takapiru on usein ihan oikeassa. Tunneihmistä impulssi ohjaa niin vahvasti, ettei  järkeä  eikä intuitiotaan ehdi kuunnella ennekuin vasta jälkikäteen.

”Helppo on neuvoa muita”, tokaisi Thales (noin 600 eaa). Näin se on ja sen toteavat myös Erikoiset Asiantuntijat. Uskallamme kuitenkin väittää, että jokainen meistä tunnistaa itsessään tunteen ja järjen kamppailun. Tai että jompikumpi ohjaa meitä vahvemmin.

Erehtyminen on inhimillistä. Kaikki tekevät virheitä. Virheistä oppii. Virhe on yrittämisen merkki. Kliseitä, ehkä, mutta myös aivan tosia.

Jospa jatkossa voisi pysähtyä ja antaa päätökselleen ja järjen äänelleen enemmän aikaa. Koska siellä se on, odottaa vuoroaan päästä sanomaan mielipiteensä.

Lahjavinkkejä juhlakauteen

Juhlakausi on taas ”täällä”.  Tai siis yksi niistä.

Ylioppilaat ja monet valmistuneet on jo lahjottu ja juhlittu. Asiantuntijatkin ovat itse päässeet nauttimaan kevään kekkereistä. Ei kuitenkaan mitään hätää, vielä on kesää jäljellä ja suurin osa kesän hääpareista ja rippilapsista juhlimatta. Syntymäpäiviä, harjannostajaisia ja kanarialinnun kastajaisia vietetään tietenkin ympäri vuoden. Asia on siis alati ajankohtainen.

Tällä kertaa asiantuntijat pohtivat erikoisia lahjavinkkejä erityyppisille juhlakaluille. Pyrimme lahjavinkkien valinnassa huomioimaan erityisesti ilmastonmuutoksen ja toisaalta vintagen tarjoamat mahdollisuudet sekä lahjansaajien erityistarpeet ja kiinnostuksen kohteet käänteisesti. Päämääränä on rohkaista lahjansaajia astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja löytämään kokonaan uusia harrastuksia sekä muutenkin aktivoitumaan erilaisilla elämänalueilla.

Käkikello varttuneemmalle henkilölle kerrostaloon. Sopii hyvin esim. 70- vuotislahjaksi vaikka poikamiesisännälle. Saa aikaan monta juttutuokiota seinänaapurien kanssa. Voidaan yhdessä muistella, millaista oli aikanaan maalla mummolassa. Parhaimmassa tapauksessa saadaan kokoon ylimääräinen yhtiökokous, jossa tarjotaan kahvia ja pullaa taloyhtiön lukuun.

Vanha ruosteinen leikkuupuimuri kaupunkilaiselle ilmasto- ja ympäristöaktivistille häälahjaksi rivitalon pihaa koristamaan. (Tämä ei ole kannanotto mihinkään.) Ei tarvi leikata nurmikkoa koko kesänä, kun rotjake vie kaiken tilan pihasta.Tästä riittää purettavaa ja kierrätykseen vietävää pidemmäksikin aikaa. Samalla voi tutustua agraarikulttuurin teknisempään puoleen. Eipähän pääse tuore avioliitto liian pian väljähtymään, kun muutakin puuhaa riittää pitkälle syksyyn sen tavanomaisen lisäksi.

Kasvo-, käsi- ja jalkahoito kosmetologiopistolla viriilissä iässä olevalle miehelle. Sopii hyvin esimerkiksi 40v täyttävälle herrahenkilölle, joka on tarkka ulkonäöstään ja ymmärtää myös naiskauneuden päälle.

Sukellusvermeet uimataidottomalle kuivan maan kusiaiselle, joka asuu kaukana Järvi-Suomesta. Mainio ratkaisu vaikkapa 50-vuotislahjaksi. Tässä joutuu lahjansaaja jo näkemään vähän vaivaa. Ensin alkeisuimakouluun, sitten jatkokurssille, seuraavaksi tekniikkauimakouluun. Ja vasta sitten alkaa sukelluskurssit. Uudenkarhea sukelluspuku odottelee henkarissa ja motivoi mukavasti harjoittelemaan. Harrastuksesta voi kehkeytyä vaikka uusi ammatti ja yläikärajaa ei ole.

Mummo meidän kylältä R.I.P. (Mummotrilogia, osa 1)

Hän lähti paremmille köpöttelypoluille n. vuosi sitten. Miten surullista. Niin herttainen ja hauras ihminen, melkein 90v. Paljon elämässään kokenut ja kovin sairaskin, mutta ei silti mikään uhriutuja. Ainoan lapsensa joutui hautaamaan vielä vanhoilla päivillään. Hän oli viehättävä yhdistelmä melko jyrkkiäkin mielipiteitä ja kuitenkin hyvin herttainen ja empaattinen.

Pidän aikaansa seuraavista iäkkäistä ihmisistä. Heidän kanssaan on helppo ja mukava keskustella, kun havaintokyky yhdistyy hienolla tavalla elämänkokemukseen. Ei ole niin kivaa, jos jompikumpi puuttuu tai on toista selvästi suppeampi. Tämä mummo käytteli lisäksi  tablettia ja älykännykkää näppärämmin kuin moni alle viisikymppinen. Kesken juttutuokion piti tarkistaa, joko lapsenlapsi on vastannut whatsapp-viestiin.

Toisen saman kylän asukkaan musta isokokoinen koira oli hänen mielestään rodultaan mulatti :). En tiedä tarkalleen, mitä rotua hän tarkoitti, mutta kyseinen koira on ilmeisesti espanjanvesikoira. Mummon perheessä oli itselläkin ollut koira jo ennen kuin me ehdimme tutustua. Kyllä koiraihmisen erottaa koirattomasta, koira varsinkin. Meidän haukkulin kanssa mummolla oli läheinen suhde. Vieläkin tämän kauniin pastellinsävyisen puutalon ohi lenkillä kulkiessamme haukkuli vilkuilee taloon päin ja selvästi ikävöi iäkästä asukasta. Kuten minäkin.

Julkaistu omaisten suostumuksella.

Päivityspyyntö

Nyt pitää saada tilaa uusille tiedoille. Poistaa kaikki vanhaksi menneet tallennukset ja päivittää osittain vanhentuneet tiedostot tähän hetkeen. Tuhota lopullisesti kaikki tarpeeton ja käyttökelvoton data ja vapauttaa tilaa tarpeelliselle informaatiolle.

En keksi yhtään käyttökohdetta tiedolle, että Kolumbus löysi Amerikan vuonna 1492 ja matkusti löytökohteeseen kolmen laivan voimin: Nina, Pinta ja Santa Maria. Kauhean käyttökelpoista ei ole muistaa Etelä-Amerikan maiden pääkaupunkeja ja sitä faktaa, että Brasiliassa puhutaan portugalia, muissa saman maanosan maissa espanjaa.

Panaman kanava avattiin vuonna 1914 ja Suomen ensimmäinen rautatie yleiselle liikenteelle 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Vasco da Gama totesi löytäneensä meritien Intiaan, kun laiva tömähti Kalikutin rantaan vuonna 1498 ja ruuti keksittiin Kiinassa 800-luvulla.

On kyllä kiinnostavaa tietää, etteivät pöllön silmät liiku ja että sen pää kääntyy molempiin suuntiin 270 astetta. Järvet eivät talvella jäädy umpijäähän, koska +4 asteinen vesi painavimpana painuu pohjaan. Mutta mihin tätä tietoa voi tänä päivänä hyödyntää jollei nyt satu olemaan järven pohjassa talvehtiva rupisammakko.

Terminen kevät alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila pysyy +10 asteen yläpuolella. Helleraja ylittyy +25 asteessa. Avaruudessa päästään liki absoluuttista nollapistettä, -273,15 celsiusastetta, joka on yhtä kuin 0 kelviniä. Nykyään minulle riittää tieto siitä, paistaako aurinko ja sataako lunta vai vettä.

Näillä tiedoilla ei pärjää. Ei paljon ilahduta muisto ”Meidän äiti tietää kaiken” eikä tv:n tietokilpailut houkuta osallistumaan. Siellä menisi kuitenkin paniikkiin eikä muistaisi yhtään mitään ja munaisi itsensä lopullisesti. Sitä paitsi – kaikki edellä mainittu tieto löytyy kätevästi ja helposti muutaman klikkauksen päästä. Kotisohvalla sentään pääsee joskus yllättämään kotiväen tietämällä Haluatko miljonääriksi -visailun alkupään kysymyksiin oikean vastauksen.


Mutta nämä tiedotpa on tallennettu vedenkestävällä ja tiedonpoistosuojatulla musteella aivolokeroon, jossa ne pysyvät hamaan Alzheimeriin asti. Uusi tieto liukuu pois kuin vesi vastavahatun auton katolta. Ei pysy muistissa internetin ihmeelliset salat tai edes tuoreet pin-koodit saatikka kenenkään uuden tuttavuuden nimi puhelinnumerosta puhumattakaan.

Siitäpä tulee mieleen että mitä enää pitää muistaa, kun kaikki tieto löytyy ”jostain”. Mutta entäpä jos ei muista miten sinne jonnekin pääsee.

Sitä on sitten pikkuhiljaa out kaikesta. Ensin ei tohdi pyytää apua ja sitten kun kysymisen kynnys on ylitetty, niin ei osaa kysyä, koska ei ymmärrä koko asiaa. Ja lopuksi ei enää muista mitä oli alun perin kysymässä. Sitten voikin vähin äänin poistua paikalta vaikka ratkomaan vanhanaikaisia sanaristikoita, joissa vinkkisana Kamu tarkoittaa Okkoa eikä Oonaa tai laulaja Tapio Karia eikä Juhaa.

Ennen vanhaan muistamattomat mummot ja unohtelevat ukit saivat elää tutuissa ympyröissä perhepiirissä omalla lavitsallaan mökin perukoilla. Mummo oli pikkuisen höperö, mutta ei se ketään tai mitään haitannut.

Tulevaisuudessa muistinsa menettänyt mamma ja dementoitunut pappa lähtee hoivakotiin hortoilemaan uusiin ympyröihin täysin hukassa olevana. Melkein toivon, että omalla kohdalla kävisi niin onnekkaasti että luoja korjaisi kypsän viljan ennekuin Mr. Alzheimer asettuu taloksi.

Niin, sanotaan ettemme käytä kuin 10% aivojemme kapasiteetista. Onko se kaikki uusi tieto jossain välimuistissa siellä 90% -puoliskolla ja peruskoulun puolella opitut asiat edustaa sitä 10% käytettyä osuutta. Ne vanhat tiedot kun tuntuvat tulevan yhtä sukkelasti ulos kuin pikatilauksena tehty verkkokauppaostos.

Kertaus on opintojen äiti – sanoo vanha sananlasku. Nyt vaan tuntuu, ettei ”Hauki on kala” – tankkaus edelleenkään toimi. Mitä sitten voisi asialle tehdä? Heittäytyäkö uusvanha-avuttomaksi ja myöntää koko karu totuus vai hakeutuako näyttämötaiteen pikakurssille, jotta osaisi vetää tilanteisiin sopivan roolin päälle ettei tarvitsisi tietämättömyyttään paljastaa.

Tarinoita lintumaailmasta: Totuus kukunnasta

Kiirettä pitää, mutta täytyy ehtiä, siellä ne jo odottelevat. Taakse on jäänyt Afrikan pohjoisrannikko. Huilattiin muutama päivä Espanjassa ja sitten yhtä kyytiä Ranskan yli Saksaan. Matkaan lähdettiin jo tammikuun lopulla ja toukokuun häämöttäessä on edessä matkamme ensimmäinen meren ylitys. Viimeinen puserrus ja olemme hoitaneet matkamme viimeisen etapin Virosta Suomeen, kesäkotiimme. Meitä on täällä siis odotettu. Annamme odottaa itseämme ja ääntämme vielä hetken. Pölyt pois kurkusta ja kuusen latvassa hieman harjoittelua sopivan vaakatasoasennon löytämiseksi. Ja sitten, antaa kuk-kua kaikella kevään riemulla. Laskevat nimittäin nämä suomalaiset elinvuosiensa määrän kevään ensi kukunnasta emmekä soisi heidän pettyvän, vaan nyt sitten kukutaan. Parhaimmillani olen päässyt sataan asti, mutta kun huomasin, että laskijalle useimmiten riittää, kun kukutaan yli kolmenkymmenen,  niin olen vähän himmaillut. Kun on tämä kevätaskar saatu alta pois, on aika keskittyä kukkumaan tulevaa puolisoa. Joskus ihminen yrittää laskea meille ikävuosia ja kukkua takaisin, mutta se suututtaa.Tulee ihan turhaa vaivaa lentää edestakaisin katsomaan, että ihminenkö siellä pöljäilee vai oikea kilpakosija. Tästä kiukustuneena joskus teen yllätyksen ja lennän ihmiskukkujan talon yli ja kukun samalla. Se kuulemma tietää jotain pahaa. Siitä en tiedä mitään, mutta pelleily ainakin loppuu.

Aikani kukuttuani suloinen neiti Käkönen hyväksyy minut ja lyhytaikainen liittomme on sinetöity. Minä kukun jo uusille neideille, kun Käkönen alkaa munintaurakkansa munimalla samannäköisiä, sinivihreitä munia munivien leppälintujen pesiin. Pesiä löytyy vanhoista keloista tai vaikka telkän vanhasta pöntöstä. Leppälintu ei ole niin nuuka pesän suhteen, mitä rötiskömpi sitä parempi. Munia ponnistetaan  muna kerrallaan muutaman päivän välein. Se on muna per pesä -toimintaa. Sen verran pidän Käköstä silmällä, että laskujeni mukaan 13 munaa pääsee jatkamaan jaloa sukuani. Tai no, ainakin yrittämään. Olen nimittäin pannut merkille, että jostakin kumman syystä nämä  punaruskeat pikkuemännät ovat opinneet silloin tällöin huomaamaan, että jotain outoa on yhdessä munassa. Hylkäävät koko pesän, omatkin munansa tai fiksuimmat tyrkkäävät minun tulevan jälkikasvuni yli laidan, noin vain. Siksipä niitä munia täytyy kylvää pesiin urakkatahtiin ja useamman neitosen avulla.

Ihminen puhuu evoluutiosta, mutta minä sanon, että se on tuotekehittelyn tulosta. Nimittäin se, että käenpoikanen kuoriutuu 12 vuorokauden jälkeen munimisesta ja leppälinnun poikanen pysyy munassa lähes aina 13-14 vuorokautta. Siinä ehtii kuoriutunut käenpoikaseni huokaista ja sitten vasta työntää turhat munat ulos pesästä. Joskus tosin on käynyt niinkin, että muniva neito on hieman myöhästynyt urakoinnissaan ja käenmuna ja leppälinnunmuna risahtavat yhtä aikaa säröille. Mutta onneksi vahvempi voittaa.

Siinä käy melkoinen suihke, kun leppälinnut ruokkivat vauhdilla kasvavaa tulevaa kukkujaa. Poikanen on pian ”emojensa” kokoinen ja ihan kohta reilusti isompi. Uutterat vanhemmat tekevät kuitenkin parhaansa. Ja mitä tekee poikanen kolmen viikon täyshoidon jälkeen. Lentää tiehensä ja taitaapa kukkua mennessään. Tallentuuko tässä vaiheessa tämän leppälintupariskunnan linnunaivoihin muistijälki tulevia kesiä ja pesintöjä varten. Toivoakseni he eivät ottaneet opikseen.

Me käet olemme kesäkotimme asukkaille tärkeitä lintuja. Elinvuosien lisäksi kukunnastamme voi juhannuksena laskea monenko vuoden päästä on häämeiningit tiedossa. Hassut ihmiset! Kukunta vähenee keskikesään mennessä ja silloin saattaa kuulua vain yksi kuk-kuu. Sehän passaa laskijalle, vuoden päästä kesähäät. Jos kukumme heinäkuun puolella, tietää se kuulemma lämmintä syksyä. Höpsistä, sanon taas. Se kertoo siitä, että joku raukka käkiveli on jäänyt ilman emäntää ja yrittää vielä, josko nappaisi. Se on nimittäin niin, että juhannuksen jälkeen se ohranvihne menee meillä kurkkuun ja kukkuminen loppuu. Tästäkin on hassuja juttuja kuultu, että muutumme muka haukoiksi keskikesän taitteessa. Voi mitä puppua.

Moniin lauluihin ollaan päästy mukaan. Kesäilloissa usein kuullaan laulua ”Karjalan kunnailla” tai sitä ihmeellistä renkutusta ”Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa.” Jos Suomen kesäyössä  joku ruikuttaa, niin käki se ei ole ainakaan. Lastenlauluissa tykkään esiintyä mielelläni, ”Pieni tytön tylleröinen” on niin nätti kappale, että jos osaisin oikeasti laulaa, niin vetelisin tätä kappaletta koko kesän.

Käkikellon tuntevat kaikki, mutta sain vasta äskettäin kuulla, että sen keksi saksalainen kelloseppä 1730-luvulla. Käki on Pohjois-Karjalan maakuntalintu ja jotenkin se karjalaisuus liittyy Päijät-Hämeen maakunnan vaakunaan, jossa istun kauniin kalanpyrstöisen Vellamo-neidon oikealla kädellä.

Monella nimelläkin minua kutsuvat täällä: gägi, kägi, kägöi, käkihaukka, käk’, käkönen, loislintu, kukkuulintu ja ihan paras: västräki pölöpoika.

Mutta kuk-kuu sentään. Alkaa olla syyskuu käsillä ja se tarkoittaa matkaanlähtöä kohti trooppista Afrikkaa. Johan täällä alkaa olla viileää ja pimeääkin. Lentotaito on sitä luokkaa, että nyt kun lähden niin ehdin Kongoon joulunviettoon.

Tarinoita lintumaailmasta: Ensiasunto

Koko kevään hän minua liehitteli. Komea hän oli, nuori herra sinitiainen, sen myönnän – mutta äitini oppien mukaan näyttelin alkuun vaikeasti tavoiteltavaa. Sillä konstilla kuulemma kosija panostaa vielä paremmin kodinhankintaan ja sievän pöntön hän olikin meille katsonut. Viisto katto ja upotettu pohjalauta. Näkymät ja kulku idän suuntaan.

Pääsin laittamaan ensiasuntoa kuntoon, missä riittikin puuhaa. Sammalta piti hieman haeskella, mutta lopulta sitä löytyi. Monta lentomatkaa tein sammaltupot nokassani, mutta ei auttanut huilia eikä huokaista. Kevätsää on oikullinen ja sammal oli kerättävä poutapäivinä, jottei perustukseen jää vesi seisomaan. Kun pohjatyöt olivat kunnossa, laitoin sammalen tilkkeeksi hieman pupuntupsusta irronnutta karvaa, kuivuneita lehtiä ja heinätuppaista talven kellastamia heinänkorsia . Aivan viimeiseksi nipsaisin molempien siipisulkieni alta muutaman untuvaisen pesän pehmikkeeksi. Valmista.

Rakennuspuuhien ohella kihlauduimme, ihan vain kahden kesken ilman juhlamenoja ja tinttitätejä ja -setiä ympärillä hääräilemässä. Sulhaseni oli kovin tohkeissaan ja huolissaankin, alkaako munia kuulua. Sinivuokot olivat jo kukkineet ja valkovuokot aloittelemassa kukintaansa, kun tuli aika pyöräyttää munat pehmoiseen pesään. Kahdeksan valkoista, ruskeapilkkuista täydellistä munaa. Alkoi kahden viikon hautomisurakka, jona aikana sulhaseni lupasi hoitaa keittiöpuuhat ja  toimittaa minulle toivomusteni mukaisesti milloin mitäkin pörriäistä ja vaihteluksi siemeniä.

Elämämme oli tasaantunut mukavaksi, kumpikin hoiti osuutensa ilman moittimista. Mutta sitten alkoi tapahtua. Pönttöpuumme ympärillä alkoi pyöriä komeaan mustavalkoiseen asuun pukeutunut, hieman lipevänkin oloinen renttu. Kyttäsi aikansa ja erään kerran, kun sulhaseni oli yhyttänyt isomman hyttysparven eikä malttanut lopettaa jahtiaan, tämä tyrkky kurkisti oviaukosta sisään tarkoituksenaan astua peremmälle. Silloin minä huusin niin kovaa kuin nokasta lähti: tsii-tjyy ja häirikkö hieman perääntyi. Siinä samassa sulhaseni ehti paikalle ja vannon, että hän teki kaikkensa häätääkseen tämän kotirauhanrikkojan. Mutta henkensä säilyttääkseen hän joutui perääntymään ja me jouduimme luovuttamaan valmiin, sisustetun yksiömme tämän herran käyttöön. Viime hetkellä ennen karkotustamme nappasin mukaan siipieni alta nyppäisemäni  untuvaiset mukaani. Joku kohtuus sentään.

Löysimme lähimetsästä uuden kodin, käytetyn ja valmiiksi kalustetun, mutta melkoisen suursiivouksen sain tehdä ennen kuin pääsimme uudestaan asettumaan ja pesäpuuhiin.

Jälkikäteen sain kuulla, että tämä röyhkeä, mustatakkinen herra oli saanut puolison houkuteltua entiseen kotiimme ja muniakin rouvansa pullautti viisi kappaletta, joita sitten tomerana hautoi. Herra vei hyttysiä ja muita hyönteisiä, mutta jossain kohtaa rouva joutui odottelemaan nälissään aina vain pidempään ja jopa välillä itsekin lentämään ruoanhakumatkalle  henkensä pitimiksi. Ilkeitä viserryksiä alkoi kuulua, että herralla olisi toinen pönttö rouvineen jossakin lähistöllä, mutta sitä en tahtonut millään uskoa. Kun heidän munistaan kuoriutui viisi pientä honteloa poikasta, palasi herra toistaiseksi pysyvästi tämän ykkösrouvan luokse ja ruokki poikasiaan kunnes ne olivat saaneet tarpeeksi voimia lähteäkseen siivilleen.

Onnellisesti kävi meillekin. Seitsemästä uudesta munasta kuoriutui suloiset, untuvasulkaiset poikasemme. Niin, tai nyt en ole aivan varma ja kerronkin tämän nyt sillä ehdolla, että asia jää meidän väliseksemme. Kun sulhaseni haeskeli meille uutta kotia, tapailin päiväjyväaikaan sulhaseni serkkupoikaa, alkuun aivan viattomasti. Hieman rohkeammaksi tapaamisemme menivät, kun sain varmalta taholta kuulla, että sulhasellanikin oli pöntönhaun ohessa ollut muutama muukin tipu siipensä suojassa. Näistä kun  ei oltu tietääkseenkään niin sopu säilyi ja saatiin poikaset maailmalle. Se oli kuitenkin kaikkein tärkeintä.

Tarinan kertojana nyt jo seitsemättä kertaa kihlautunut eläkeikäinen, moninkertainen sinitiaisisoäti. Mustatakkisen ensikodin riistäjän, kirjosieppoherran elämäntyyli on jatkunut samaan malliin ja hänelläkin on perillisiä pitkin maakuntaa.

Potentiaalinen paloittelumurhaaja (syy sun hymyyn selvisi, Mona Lisa)

Käteni kipeytyi ja lopulta piti varata aika lääkärille.

Nykyaikaisena ihmisenä lähdin tekemään aikavarausta nettiin.

Oma kalenteri esille ja varaamaan aikaa. Ensimmäinen mahdollinen oman kalenterin aika ja sama aika vapaana Tohtori Oudolle (nimi annettu jälkikäteen). Mikä mätsi. No, jospa menisin hieman myöhemmin saman päivän aikana – ja kas, toinenkin vapaa aika löytyi helposti, saman lääkärin kalenteriin. Kolmas tsekkaus ajalle työpäivän loppuun – tadaa, samaisella tohtorilla vapaata tuolloinkin. Lukitsin viimeisen ajan, se oli kuitenkin huomiselle ja saattaisi ehtiä mennä, jos ei pidä kiirettä.

Aamusella tuli mieleen muutostarve ajanvarauksen suhteen ja kurkkasin, josko muita aikoja olisi vielä vapaana.  Ja olihan siellä. Ne samat kaksi aikaa samalle lääkärille kuin eilenkin sen minun varaamani lisäksi. Vaihdoin viimeisen aikani keskimmäiseen vapaaseen ja lähdin aamupäiväksi töihin.

Onkohan tämä käsi nyt niin kovin kipeä kuitenkaan? Mietin. Onkohan sen nyt kuitenkaan lääkärissä käynnin väärtti. Jotenkin tuli semmoinen vanhan kansan etiäinen. Hanhi kulki haudan päällä vaimikäsenytoli. No, eipä mitään – pian olikin aika lähteä tapaamaan tohtoria.

Matkalla tuli mieleen jostain syystä Leonardo da Vinci, aikansa nero, jonka kuolemasta tuli kuluneeksi tänä vuonna 500 vuotta.  Tunnetuimman teoksensa Mona Lisan ohella hän kehitti ainakin lentokoneen ja laskuvarjon, aurinkovoimalan, polkupyörän ja sukellusveneen. Hän oli monilahjakkuus, muun muassa matemaatikko, arkkitehti, kasvitieteilijä, muusikko ja mikä nyt minua tässä eniten kiinnosti, niin anatomi, jota erityisesti kiinnosti ihmisen anatomia. Tuohon aikaan ei ollut käytössä röntgenlaitetta saati ultraääni- tai magneettikuvatutkimusta, joten luuston tutkiminen ja kuvantaminen täytyi hoitaa toisella tapaa. Aikalaisen paavin määräys oli, että Leonardo sai tehdä anatomisia tutkimuksiaan vain eläinten ruhoilla, mutta tämä ei luonnollisesti tyydyttänyt mestarin halua tutkia ihmisen anatomiaa. Leonardo ratkaisi ongelman hiippailemalla öiseen aikaan lähimpään kalmistoon ja kaivoi auki hautoja, joista varasti laitapuolen kulkijoiden ruumiin osia kalvaakseen niistä luuston esille. Näiden tutkimusten perusteella hän teki lukuisia piirroksia, jotka ovatkin ensimmäiset tarkat kuvat ihmisen anatomiasta.

Näissä aatoksissa saavuin perille lääkärikeskukseen. Näppärästi ilmoittauduin tekstiviestillä ja siirryin odottamaan viestin osoittaman huoneen ovelle. Outoa, mutta totta – käytävällä oli vain tämä yksi vastaanottohuone, huoneen edustalla vain yksi tuoli ja vuoroaan odotti vain yksi potilas, minä.

Tarkasti varattuna aikana ovi avautui. Pieni, ohuthiuksinen ja silmiä isosti suurentavia laseja kantava mies sanoi minun nimeni ja automaattisesti ja enempiä ajattelematta astuin sisään huoneeseen.

-No mikäs, kysyi hän ja katsoi oudosti sivuttain. Mieleni teki kääntyä tuolillani ja vastata hänelle sivuttain, mutta pysyin paikallani.

-Tämä käsi on kipeä, sain sanottua.

-No jopas, sanoi hän ja ojensi sormiaan, joissa oli tasaiseksi leikatut kynnet, joka kynnessä puoli milliä ranskalaista valkoista. Kädet olivat viileän nihkeät, minkä havaitsin heti, kun hän oli saanut käteni käsiinsä. Lääkärin kosketuksesi tutkinta oli hintelää ja hentoa.

-No ei kai tässä. Otetaan kuva, ja katsotaan luustoa hieman tarkemmin tai... hän jatkoi.

-Mitä tai...ihmettelin mielessäni.

Lääkärin toinen käsi hamusi kohti valkoista lääkäritakin taskua toisen käden pitäessä kiinni kädestäni ja tässä vaiheessa ote selvästi tiukentui. Käsi taskussaan ja toinen käsi kädessäni hän yhtäkkiä jähmettyi, kuin harkitsemaan, onko tämä sen arvoista. Että kalvaisi skalpellilla luustoni esille tarkempaa tutkimusta varten ja sen jälkeen hävittäisi ruumiini pieniksi lihanpaloiksi pilkottuna kantamalla sen ulos huoneestaan selvästi asiaa varten varatussa, naulakossa riippuvassa isossa repussa.

Tässä vaiheessa sydämeni pamppaili niin, että tuskin olisin enää pystynyt pakenemaan paikalta, kun hän viimein sai hamuttua taskunsa pohjalta kaipaamansa pastillin, jonka livautti vaivihkaa suuhunsa. Mentolia – jotta ruumiinnesteiden tuoksu ei tuntuisi niin voimakkaana. Apua!

Yhtäkkiä olin vapaa. Tohtori Outo hääräsi tietokoneensa ääressä kirjoittaen minulle lähetettä jatkotutkimuksiin. Hän päätti viime hetkillä kuitenkin säästää minut.

-Tapaamme sitten uudestaan tutkimuksen jälkeen, hän sanoi. Voit varata ajan helposti netistä, hän sanoi. Tiedetään. Ja aikoja löytyy. Enkä enää yhtään ihmettele.

Takaisin töihin kävellessäni taisin hymyillä kuin sen Leonardon kuuluisimman maalauksen nainen. Tiedä häntä, josko hänen hymynsä salaisuus olikin sama kuin minun, vapautuminen viime hetkellä hirvittävästä kohtalosta. Soulmeits <3

Kuva: Pixabay

Potentiaalinen massamurhaaja

Osa 1/3

Teen päätyöni lisäksi toista työtä silloin tällöin,  kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Se on erittäin monipuolista ja kyse on aina tapahtumista, joissa on paikalla ihmisiä, enemmän tai vähemmän. Toimenkuvaan kuuluu kaiken muun säätämisen ja valmistelun ohessa tietysti yleisön turvallisuudesta ja ainakin sen tunteesta huolehtiminen.

Turvallisuushakuisena ihmisenä ja kaikenmaailman skenaarioita tippaleipäaivoissa pyörittelevänä joskus lähtee mielikuvitus laukkaamaan. Mutta vielä voi joskus olla edessä tilanne, että sen ansiosta pelastuu ihmishenkiä.

Olin taannoin kakkosduunissa ja tällä kertaa paikalla oli tavanomaista enemmän kansaa. Tilaisuus oli päässyt hyvään alkuun. Seurasin itsekin mukavaa ohjelmaa. Kekkaloin siinä eteisessä hetkittäin katsomassa mm. että pissahätäiset löytävät ajoissa vessaan ja janoiset juotavaa. On myös hyvä vähän katsoa, minkälaista väkeä tulee ja menee ulko-ovesta ja minkälaiseksi happitilanne ja lämpötila kehittyvät. Järjestyksenvalvojan koulutuksen saaneena koin varsinkin tämän tulijoiden vaivihkaisen tarkkailun tärkeäksi.

Tuli siihen sitten seisoskelemaan nuorehko mieshenkilö. Hänellä meni olkapäiden yli hihna, jossa roikkui jämerän näköinen musta nahkalaukku. Asekotelo?! Seisoskeli siinä aikansa  ja pälyili ympärilleen. Tilanne ja olosuhteet olisivat sinällään olleet aivan ihanteelliset jollekin massamurhaajalle. Jälkeä olisi tullut. Tarinan tässä vaiheessa päästän lukijat piinasta ja kerron, että mitään pahaa ei tapahtunut. Jos olisi tapahtunut, niin tietäisitte sen jo.

Kauhuskenaario alkoi pyöriä päässäni. Sitten keksin jonkinlaisen ratkaisun. Lähestyin häntä kohteliaasti ja kerroin, että ”Tuolla toisen salin puolella on hyviä istumapaikkoja vapaana”. Opastin hänet sinne istumaan. Päättelin, että menee edes vähän pasmat sekaisin, jos on pahoja aikeita. Ja lopputuloksena saadaan pienempi uhrimäärä. Siellä hän sitten istuskeli vähän muista erillään ja räpläsi koko ajan kännykkäänsä, mikä ei helpottanut minun oloani yhtään. Jos potentiaalinen rikostoveri odotti parkkipaikalla nopeassa autossa, paikalta kyllä pääsee lentokentälle alle tunnissa.

Yleisötilaisuus eteni kohti loppuaan ja vaihdoin välillä paikkaa tehtävien mukaan. Yhtäkkiä huomasin, että äijähän seisoo taas siellä eteisessä. En kuitenkaan voinut juuri sillä hetkellä asialle enempää. Ja mitä olisin voinutkaan, jos hän oikeasti olisi toteuttanut ne aikeensa, joita vilkas mielikuvitukseni tuotti. Ei voi alkaa sankariksi. Jollain lailla olisi pitänyt kuitenkin voida puuttua asiaan. Mieluummin ennaltaehkäisevästi. Keinoja mietin vieläkin. Näitä pitää asioista päättävien ja vastuussa olevien miettiä ja varmaan he niitä miettivätkin. Jonain päivänä tämä kauhuskenaario voi olla totta meilläkin.

Nymma pohti Erikoisella Asiantuntijuudellaan. 

Miehisiä ääniä

Nytten oma ukkokulta eli Uko puhuu vähän, mutta ääntelee sitäkin enemmän. Äänimaailma on laaja ja värikäs ja suurimmaksi osaksi tahaton. Tätäkin kirjoittaessani saan luultavasti useita eri näytteitä tästä riemastuttavasta ominaisuudesta, joka välillä naurattaa, mutta ei ihan aina.

Ukolla on tapana vastata kysymyksiin eri tyyliin sanattomasti ja kun nämä vihjaavat äänteet on oppinut tunnistamaan, kommunikointiamme voi kuvailla melko sujuvaksi.

Ynähdys, joka muodostunee jossakin kitarisojen kohdalla on sellainen tavanomainen, neutraali myöntyminen. Helppo.

Urahdus, joka kuulostaa tulevan syvempää, sieltä nielurisojen paikkeilta, tarkoittaa lyhyenä, että tarkempi vastaus vaatii kysyjän taholta tarkennusta. Pitkänomainen urahdus on vastentahtoinen myöntyminen, joka saattaa sisältää kysyjän kannalta ikäviä ehtoja. Helpohko, riippuen ehdoista.

Murahdus on helpoin. Se on millä tahansa pituudella ilmaistuna selkeä ei.

Laksautus on harvinainen. Ääni tulee kielen ja hampaiden takaosan nopeasta irtipäästöstä toisistaan. Ääni merkitsee syvää paheksuntaa, jota Uko onneksi tuntuu harvoin tuntevan. Saattaa ilmetä kysyttäessä seuraksi vaateostoksille. Esiintyessään helppo tunnistaa.

Piipitys. Pieni ääni mistä tahansa sanasta niin, ettei siitä saa mitään selvää. Piipittävällä äänellä ilmaistu asia kuvastaa syvää pahastumista tai loukkaantumista, jota Ukon on vaikea käsitellä tai ilmaista. Ärsyttävä.

Ähinä. Tämä on kaikkein eniten tahdosta riippumaton ääni. Liittyy vahvasti toimintaan. Esimerkiksi kumartuminen. Ääni alkaa, kun liike alkaa. Uusi ähkäys tulee, kun on päästy perille kumaraan. Ja sama toisinpäin noustessa takaisin ylös. Myös kurottaminen saa aikaan saman sarjan ähinää. Pukeutumisesta seuraa samat ähinät ja sama taas vaatteita riisuttaessa. Ei herätä kuulijassa ainakaan intohimoa.

Puhina. On erilainen kuin Ukon ähinä. Puhina on tiedostettua ja usein paheksuvaa. Ukolla esiintyy useimmiten tv:tä katsellessa, varsinkin jos ohjelma ei oikein ole kiinnostava.

Kyllähän Uko puhuukin. Mielellään kuitenkin käyttää puheen tehosteena edellä mainittuja tehosteita antamaan painoarvoa sanalliselle mielipiteelle. Monesti onkin niin, että juuri se tehoste kertoo enemmän kuin tuhatkaan sanaa. Kun on oppinut toisen äänimaailman tuntemaan.

Miksei murkina maistu, mikä muonassa mättää

Miksei murkina maistu, mikä muonassa mättää

(Erikoisten Asiantuntijoiden pohdinta lukijakysymykseen)

Ruoka ja haukkuminen - lapset

Lämmin ateria suomalaisissa kouluissa on etu, jota on tultu kaukaakin katsomaan ja ihmettelemään. Ja tästä edusta meillä on saatu nauttia jo useiden sukupolvien ajan. Vuotta 1948 pidetään koululaisille suunnatun maksuttoman kouluruokailun alkamisvuotena (Edu.fi). On harmillista, että osa koululaisista ja vanhemmistakaan eivät arvosta sitä. Kouluruoka kuitenkin tuotetaan ammattitaitoisesti ja äärimmäisen niukoilla määrärahoilla.

Kysyjä tarkoitti kuitenkin luultavasti kotiruoan haukkumista ja kaipasi Erikoisten  Asiantuntijoiden kannanottoa siihen. Asiantuntijat ovat pohtineetkin vastausta huolellisesti.

Näemme silmissämme tilanteen, jossa aterioiden suunnitteluun ja toteutukseen kaiken mielikuvituksensa, aikansa ja budjetin käyttänyt äiti tai isä saa toistuvasti kuunnella kouluikäistensä suusta moittimista.

Tässä kuten monessa muussakin voisi olla apua vertaistuesta. Lapsethan ottavat mielellään mallia toisista ikätovereistaan, mieluummin hiukan itseään vanhemmista. Toisen lapsen kertomana sama asia menee perille paljon paremmin. Se sama asia, jota äiti tai isä on koittanut tolkuttaa päivä/ateria toisensa jälkeen, aukeaa ihan toisella tavalla. Tämä sama muuten pätee sivumennen sanoen usein mieheen. Vaimon sanomana (mitä tahansa) asiaa ei oteta kuuleviin korviin. Mutta kun sen saman kertoo työkaveri/pelikaveri/koulukaveri/sisko tai sen veli/ anoppi, niin johan idea onkin yhtäkkiä hyvä ja aivan uusi. Mutta takaisin asiaan. Onko vanhimman lapsenne kavereissa joku, jolle maistuu ns. kaikki eikä turhaan nirsoile mistään? Olisiko mahdollista kutsua tätä kaveria useammin teille leikkimään ja ruokailemaan ”malliksi”? Eihän tässä pääse syyttämään isäntäperhettä minkäänlaisesta hyväksikäytöstä?

Toinen keino voisi olla, että käännetään kaikki tähänastiset käytännöt aterioinnin suhteen päälaelleen. Siis vain yhden kerran tai sovitusti yhden kerran kuussa tai viikossa. Lapset saavat suunnitella ja laittaa aterian ihan itse tai korkeintaan aikuisen avustuksella. Ravitsemus, kustannukset, valmistusaika, kaikki on otettava huomioon kuten normaalistikin aterioita suunniteltaessa. Reseptin valinnasta ja kaupassakäynnistä lähtien lapset mukaan. Ja sitten hihat heilumaan.

Kun ateria on valmis ja nautittu, annetaan palautetta. Toivottavasti palaute on pääasiassa positiivista, mutta kehityskohteistakin on herkullinen tilanne keskustella. Sitten voidaan vielä keskustella tavasta, millä palautetta annetaan toisen henkilön toiminnasta. Nyt olemme siis asian ytimessä.

Voisitte myös katsoa yhdessä television kokkiohjelmia ja kehittää omaan perheeseen sopivan ”kokkisodan” soveltuvin osin. Voisi aloittaa vaikka mieluisimmasta päästä ja kilpailuttaa lapsia siinä, kuka saa aikaan hienoimman jäätelöannoksen. Eikä sen tarvitse olla mikään artesaaniannos. Koristeiden valinnan suhteen voi käyttää lasten asiantuntemusta ja mielikuvitusta hyväksi.

Kun Erikoiset Asiantuntijat lähtivät tätä aihetta pohtimaan, nousi mieleen myös ruuan kritisoiminen aikuisten taholta. Useimmat työssäkäyvät nauttivat henkilöstöruokailun edusta, jossa työnantaja tarjoaa mahdollisuuden lounastaa joko omissa tiloissaan tai sovituissa lounasravintoloissa verottajan määrittelemällä omavastuulla. Tämän saavutetun edun matka on alkanut teollistumisen myötä, kun väki siirtyi työskentelemään teollisuuden pariin ja siitä versonnut työväenliike alkoi ajaa työntekijöiden etuja. Työväenliikkeen aikaansaannosta oli aikanaan vuonna 1917 laki työajasta, kahdeksan tunnin työpäivästä ja siihen sijoittuvista tauoista, nimenomaan mahdollisuuteen syödä työpäivän aikana.  Alkuun työläiset söivät omia eväitään, mutta pian työnantaja alkoi panostaa työntekijöihinsä tarjoamalla heille työpäivän aikana lämpimän aterian. Hyvin sujui 1990-luvulle saakka, jolloin ateriaetuun tuli suuria muutoksia ja työpaikkojen ilmaiset lounaat jäivät historiaan.

Erikoisilla Asiantuntijoilla itsellään on mahdollisuus työpaikoillaan nauttia henkilöstöruokailun eduista usein eri vaihtoehdoin. Ruokapöydän ääressä kuulee kaikenlaista.

Ruoka ja haukkuminen – aikuiset

”Minkälaista ruokaa sinä olisit itse tänään tarjoillut? tekisi mielemme kysyä, kun naapuripöydästä kuuluu ainainen ja tuttu valitus työpaikan yhteydessä olevassa lounasruokalassa. Lautanen on mätetty kukkuroilleen ja lounastauon lopuksi huomaamme, että kaikki tuli kuitenkin syötyä. Päätteeksi tuli vielä haettua jälkiruokaa, joka oli joko liian makeaa, mautonta, vetistä tai ylipäätään kehnoa. Tämäkin kuppi vedettiin kuitenkin tyhjäksi. ”Tarjoatko mahdollisesti kotonakin esimerkiksi lomillasi päivittäin arkilounaan yhteydessä jälkiruokaa alkusalaatista puhumattakaan?” tekisi mieli jatkaa kysymyksiä. Mutta syöjätär meni jo, huomenna sama aika ja paikka – palataan sitten ehkä asiaan.

Että meitä jurppii kuunnella moista ja monesta pöydästä. Jos pöytäkaveriksi osuu moinen maukuja, jäämme sanattomiksi vellipöksyiksi. Vaikeneminen vaikuttaa myöntymiseltä ja sallii moisen rallin jatkua. Miksi kehuminen ja puolustaminen on tässä(kin) asiassa niin kovin vaikeaa, vaikka olisimme itse tyytyväisiä ja enemmänkin. Vanha fakta on, että kaikki ruoka ei ole oman maun mukaista ja joku annos voi aiheuttaa pettymyksen olematta silti laadullisesti huono. Omissa kotikeittiöissäkin pukkaa tulemaan joskus priimaa ja joskus sekundaa ja suurimmaksi osaksi sellaista keskivertoa perusmurkinaa.

Ilmiö on havaintojemme mukaan mennyt pahempaan suuntaan. Onko niin, että vanha väittämä siitä, että kun asiat ovat elämässä hyvin, täytyy kaivamalla kaivaa löytääkseen moitittavaa. Tai onko ruuan moittiminen helppo ja vaivaton puheenaihe. Vai – onko jostakin ihan muusta asiasta paha olla ja kun sitä ei saada kuntoon, moititaan sitä mitä voidaan. Ruokaa, säätä, työnantajaa, anoppia.

Kaikkein harmillisinta on, kun lounasravintolan henkilökunta joutuu kuulemaan ikävät sanat. Jotka on tarkoitettukin kuultaviksi, muttei annettu fiksusti oikean palautteen muodossa. Turha arvostelu nimittäin ihan varmasti satuttaa henkilökuntaa.  Oikea palaute jää antamatta, koska sellaiseen ei ihan oikeasti voi löytyä perusteita joka päivä eikä edes joka viikko. Ja asiallinen palaute on aina paikallaan, myös positiivinen.

Eikä se ruuan laatu ole aina pelkästään sen tekijöistä kiinni. Siihen vaikuttaa myös raaka-aineiden laatu ja saatavuus, sisäänostajan ammattitaito ja kustannustekijät. Jokainen alalla työskentelevä ja yhtä lailla kotikeittiössäkin kokkaava osallistuu ruuan valmistamiseen parhaalla taidollaan ja toivoo, että se maistuu ruokailijalle. Aina ei voi täydellisesti tyydyttää ihan jokaisen makuhermoja. Niin se vain on.

Jos kerran tai pari kuussa sattuu niin, että perunat kiehuivat ylikypsiksi ja keitinveteen lorahti liikaa suolaa tai lohi kuivahti uunissa, niin Erikoiset Asiantuntijat toteavat, että so what!

Vaihto-oppilasta odotellessa

Nymmua taas mietityttää.

Voi kun se Britannian Ellu ymmärtäis jäädä jo eläkkeelle, kun on vielä hyvissä voimissa ja jalka nousee. Lopettais jo sen palatsissa pönöttämisen ja parempien ihmisten kanssa keekoilun. Joku muu vois kuunnella, kuinka teresamei on (thank God) lopultakin saanut tarpeekseen pääministerin hommista.

Lähtis Ellu vähän päivätansseihin ja jazzklubeille jamittelemaan. Nythän se Tellukin joutais kaveriksi. Nappaisivat oluen tai pari pubissa ja jorisis joutavia paikallisten kanssa. Ottais mukaan sen hävyttömiä laukovan ukkopahansa, vaikkei siitä kuskiksi enää olekaan. Kun meni missaamaan ajokorttinsakin. Voisivat mennä ihan tavallisella taksilla, ei tarvis kurpitsavaunuja viritellä ja hevosia valjastaa. Niin minä tekisin.

Kyllä ei enää huvittais olla kuningatar kun 93v on lasissa. Tuskin hän enää haluais ”kiertää mualimaa”. Tosin rahaa löytyy varmaan siihenkin ja vois lennellä omalla suihkarilla. Eikä tarvis enää joka reissulle pakata hautajaisvaatteita mukaan.
Pitäiskö soittaa? Hellitä nyt hyvä ihminen kun vielä voit. Diör mäzesti. Pliis kiv ap, ven juu stil aar eipel tu.

Isännän kanssa vedettiin pakastimesta sulatettua hernesoppaa jo kolmatta päivää. Mietin ääneen, että ei se Ellu kyllä tiedä meitin tämmösten ihmisten elämästä yhtään mitään. Ehdotin, että jos se ymmärtäis ottaa vähän laatuaikaa itelleen, niin pyydetään se meille vaihto-oppilaaksi. Syötäis yhdessä hernesoppaa. Paistettais lettuja ja takassa makkaraa. Hän vois myös antaa omastaan palasen kaimalleen, meidän haukkulille. Tehtäis sille peti tytärten huoneisiin. Kumpaan vaan ma’am haluaa.

Opittais kieltä, puolin ja toisin. Opettaisin ekana, että ”Kekkonen” ja ”perkele”. Ne hän saattaa kyllä osata jo ennestäänkin. Muutama viikko tai kuukausi vaan ja viisastuttais paljon. Tällä alkaisi olla jo vähän kiire toteuttaa, ennen kuin brexit ”on täällä”.

Ellu sais kyllä imuroida ja mopata ja siivota vessat torstaisin. ”Ei helvetissä”, tuumasi isäntä. Sitten olis niitä kahden kaapin kokoisia turvamiehiä tontti täynnä. Kuitenkin kurkkisivat ikkunoista ja pissaisivat marjapensaisiin. Ja pitäis juoda Ellun kanssa teetä joka jumalan päivä klo 5 p.m. Meillä juodaan kahvia silloin. No, olkoon sitten. Pitäköön kruununsa.

Tahto vs. valta

Tahto vs. valta (pohdinta ja vastaus lukijakysymykseen lasten peliajasta)

Unicefin määrittelemien Lasten oikeuksien mukaan lapsella (alle 18-vuotias on tämän määritelmän mukaan lapsi) on 31. artiklan mukaan oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuurielämään.

Onneksi harva nuori osaa käyttää tätä korttia ja vedota kyseiseen artiklaan keskusteltaessa esimerkiksi kohtuullisesta peliajasta.

Toisaalta artiklan 18 mukaan vanhemmilla on ensisijainen ja yhteinen vastuu lapsen
kasvatuksesta ja kehityksestä lapsen edun mukaisesti. Valtion on tuettava vanhempia lasten kasvatuksessa.

Lapsen edun on siis määrättävä vanhempien toiminnasta.

Tässä meillä melkoinen dilemma ratkottavaksi.

Aloitetaanpa siis.

Kun lapsi syntyy, hän on maailman itsekkäin pikku veijari. Koko maailma pyörii hänen ympärillään ja palvelu pelaa. Kun on nälkä, ruokapalvelu pelaa. Kun ruoka on kulkenut kanavan kautta toiseen päähän ja pöksyyn asti, jätehuolto ja siistimispalvelu pelaa. Kun yöllä ei nukuta, viihdytys pelaa. Ilman mitään kyseenalaistamista. Lapsen kasvaessa palvelun taso laskee. Tavoitteena on saada palvelut off-tilaan noin 18 ikävuoteen mennessä. Ja tämä, jos mikä, aiheuttaa lapsessa suurta vastustusta. Saavutetuista eduista luopuminen aiheuttaisi kenessä tahansa vastarintaa, varsinkin kun vastineena saisi kantaakseen vastuita ja velvollisuuksia.

Kotitöistä tapellaan, kerta toisensa jälkeen. Lapsen arkiajan vievistä viihdykkeistä kinastellaan, kerta toisensa jälkeen. Ollaan oravanpyörässä, josta ei tunnu olevan ulospääsyä ja kaikki osapuolet väsyvät ja pahimmassa tapauksessa – vanhemmat antavat periksi.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori Jari Sinkkosen mukaan vanhempien yksi tärkeimmistä tehtävistä on tuottaa lapselle pettymyksiä, jotta hänestä kasvaa vastoinkäymisiä aikuisenakin kestävä ihminen. Palveluiden lopettaminen on yksi tällainen pettymys. Toinen on rajojen asettaminen.

Tiede-lehden artikkelin (06/2006) mukaan ihmisen aivolohkot kehittyvät neljännesvuosisadan ajan. Ne ovat siis valmiit vasta noin 18-25 vuoden iässä. Tässä aivojen osiossa käsitellään muun muassa sosiaalisia taitoja ja empaattisia tunteita. Koska mekanismi on keskeneräinen, lapsi kokee vanhemman lähes jokaisen kauniistikin esitetyn pyynnön ja toiveen ärsyttävänä jankutuksena tai moitteena. Aivot siis muuttavat saapuvan tiedon ärsytystä aiheuttavaan muotoon, joka aiheuttaa äkäisen vastareaktion.

Kuitenkin, jotta asia menee lapselle perille ja ottaa sen toimintatavakseen, vaatii se toistoa.

Kotityöt kuuluvat kaikille perheenjäsenille, niistä ei makseta palkkaa vanhemmille eikä täten pitäisi maksaa lapsillekaan. Voisiko tehdyillä kotitöillä ansaita peliaikaa. Tehdyillä läksyillä ei voi tienata kotona, niiden palkka tulee tietoina ja taitoina.

Lapset kritisoivat aikuisten määräysvaltaa ja syyttävät heitä helposti jopa diktaattoreiksi. No, siinä he ovatkin oikeassa. Joistakin asioista nimittäin ei käydä demokraattisia keskusteluja eikä lapsi voi käyttää päätösvaltaa asioissa, jotka saattavat vahingoittaa häntä tai joiden johdosta esimerkiksi lapsen tärkein työ, koulu, jäisi huonolle hoidolle. Lapselle voi kyllä antaa vaihtoehtoja, esimerkiksi että pelaatko mieluummin iltasella läksyjen vai huomenna viikkosiivouksen jälkeen. Mutta isoista linjoista päättää aikuinen. Luonnollisesti tämä aiheuttaa vastustusta, huutoa, riitaa, itkupotkuraivareita. Mutta kyllä aikuinen sen kestää.

Tässä tulikin nyt enemmän pohdittua syitä kommunikoinnin ja yhteisymmärryksen luomisen haasteisiin.

Toivottavasti pohdinta lisäsi ymmärrystä sille miksei tieto mene lapselle perille ja aikaansaa toivottua toimintaa. Itse pelaamiseen liittyen on vaikeaa antaa yhtä viisasta vinkkiä. Asia kun on aina myös kovin perhe- ja tapauskohtainen

Erikoisten Asiantuntijoiden yhteenveto tästä on, että aikuisen tulee peliasiassa käyttää valtaansa ja jankuttaa asiasta (uuden asian sisäistäminen vaatii noin 70 toistoa) ja vastaanottaa tyynen rauhallisesti vastustusreaktio, mutta pysyä kannassaan. Suosittelemme kokeilemaan myös kotitöiden tekemisestä peliajan muodossa maksettavaa palkkaa.