Tarinoita lintumaailmasta: Totuus kukunnasta

Kiirettä pitää, mutta täytyy ehtiä, siellä ne jo odottelevat. Taakse on jäänyt Afrikan pohjoisrannikko. Huilattiin muutama päivä Espanjassa ja sitten yhtä kyytiä Ranskan yli Saksaan. Matkaan lähdettiin jo tammikuun lopulla ja toukokuun häämöttäessä on edessä matkamme ensimmäinen meren ylitys. Viimeinen puserrus ja olemme hoitaneet matkamme viimeisen etapin Virosta Suomeen, kesäkotiimme. Meitä on täällä siis odotettu. Annamme odottaa itseämme ja ääntämme vielä hetken. Pölyt pois kurkusta ja kuusen latvassa hieman harjoittelua sopivan vaakatasoasennon löytämiseksi. Ja sitten, antaa kuk-kua kaikella kevään riemulla. Laskevat nimittäin nämä suomalaiset elinvuosiensa määrän kevään ensi kukunnasta emmekä soisi heidän pettyvän, vaan nyt sitten kukutaan. Parhaimmillani olen päässyt sataan asti, mutta kun huomasin, että laskijalle useimmiten riittää, kun kukutaan yli kolmenkymmenen,  niin olen vähän himmaillut. Kun on tämä kevätaskar saatu alta pois, on aika keskittyä kukkumaan tulevaa puolisoa. Joskus ihminen yrittää laskea meille ikävuosia ja kukkua takaisin, mutta se suututtaa.Tulee ihan turhaa vaivaa lentää edestakaisin katsomaan, että ihminenkö siellä pöljäilee vai oikea kilpakosija. Tästä kiukustuneena joskus teen yllätyksen ja lennän ihmiskukkujan talon yli ja kukun samalla. Se kuulemma tietää jotain pahaa. Siitä en tiedä mitään, mutta pelleily ainakin loppuu.

Aikani kukuttuani suloinen neiti Käkönen hyväksyy minut ja lyhytaikainen liittomme on sinetöity. Minä kukun jo uusille neideille, kun Käkönen alkaa munintaurakkansa munimalla samannäköisiä, sinivihreitä munia munivien leppälintujen pesiin. Pesiä löytyy vanhoista keloista tai vaikka telkän vanhasta pöntöstä. Leppälintu ei ole niin nuuka pesän suhteen, mitä rötiskömpi sitä parempi. Munia ponnistetaan  muna kerrallaan muutaman päivän välein. Se on muna per pesä -toimintaa. Sen verran pidän Käköstä silmällä, että laskujeni mukaan 13 munaa pääsee jatkamaan jaloa sukuani. Tai no, ainakin yrittämään. Olen nimittäin pannut merkille, että jostakin kumman syystä nämä  punaruskeat pikkuemännät ovat opinneet silloin tällöin huomaamaan, että jotain outoa on yhdessä munassa. Hylkäävät koko pesän, omatkin munansa tai fiksuimmat tyrkkäävät minun tulevan jälkikasvuni yli laidan, noin vain. Siksipä niitä munia täytyy kylvää pesiin urakkatahtiin ja useamman neitosen avulla.

Ihminen puhuu evoluutiosta, mutta minä sanon, että se on tuotekehittelyn tulosta. Nimittäin se, että käenpoikanen kuoriutuu 12 vuorokauden jälkeen munimisesta ja leppälinnun poikanen pysyy munassa lähes aina 13-14 vuorokautta. Siinä ehtii kuoriutunut käenpoikaseni huokaista ja sitten vasta työntää turhat munat ulos pesästä. Joskus tosin on käynyt niinkin, että muniva neito on hieman myöhästynyt urakoinnissaan ja käenmuna ja leppälinnunmuna risahtavat yhtä aikaa säröille. Mutta onneksi vahvempi voittaa.

Siinä käy melkoinen suihke, kun leppälinnut ruokkivat vauhdilla kasvavaa tulevaa kukkujaa. Poikanen on pian ”emojensa” kokoinen ja ihan kohta reilusti isompi. Uutterat vanhemmat tekevät kuitenkin parhaansa. Ja mitä tekee poikanen kolmen viikon täyshoidon jälkeen. Lentää tiehensä ja taitaapa kukkua mennessään. Tallentuuko tässä vaiheessa tämän leppälintupariskunnan linnunaivoihin muistijälki tulevia kesiä ja pesintöjä varten. Toivoakseni he eivät ottaneet opikseen.

Me käet olemme kesäkotimme asukkaille tärkeitä lintuja. Elinvuosien lisäksi kukunnastamme voi juhannuksena laskea monenko vuoden päästä on häämeiningit tiedossa. Hassut ihmiset! Kukunta vähenee keskikesään mennessä ja silloin saattaa kuulua vain yksi kuk-kuu. Sehän passaa laskijalle, vuoden päästä kesähäät. Jos kukumme heinäkuun puolella, tietää se kuulemma lämmintä syksyä. Höpsistä, sanon taas. Se kertoo siitä, että joku raukka käkiveli on jäänyt ilman emäntää ja yrittää vielä, josko nappaisi. Se on nimittäin niin, että juhannuksen jälkeen se ohranvihne menee meillä kurkkuun ja kukkuminen loppuu. Tästäkin on hassuja juttuja kuultu, että muutumme muka haukoiksi keskikesän taitteessa. Voi mitä puppua.

Moniin lauluihin ollaan päästy mukaan. Kesäilloissa usein kuullaan laulua ”Karjalan kunnailla” tai sitä ihmeellistä renkutusta ”Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa.” Jos Suomen kesäyössä  joku ruikuttaa, niin käki se ei ole ainakaan. Lastenlauluissa tykkään esiintyä mielelläni, ”Pieni tytön tylleröinen” on niin nätti kappale, että jos osaisin oikeasti laulaa, niin vetelisin tätä kappaletta koko kesän.

Käkikellon tuntevat kaikki, mutta sain vasta äskettäin kuulla, että sen keksi saksalainen kelloseppä 1730-luvulla. Käki on Pohjois-Karjalan maakuntalintu ja jotenkin se karjalaisuus liittyy Päijät-Hämeen maakunnan vaakunaan, jossa istun kauniin kalanpyrstöisen Vellamo-neidon oikealla kädellä.

Monella nimelläkin minua kutsuvat täällä: gägi, kägi, kägöi, käkihaukka, käk’, käkönen, loislintu, kukkuulintu ja ihan paras: västräki pölöpoika.

Mutta kuk-kuu sentään. Alkaa olla syyskuu käsillä ja se tarkoittaa matkaanlähtöä kohti trooppista Afrikkaa. Johan täällä alkaa olla viileää ja pimeääkin. Lentotaito on sitä luokkaa, että nyt kun lähden niin ehdin Kongoon joulunviettoon.