Errare humanum est

Pohdintamme lukijakysymykseen siitä, miksi ihminen hakkaa päätään seinään uudelleen ja uudelleen. Eli toistaa virheitään.

Koko ihmisen (Homo sapiens) historian ajan ihminen on kehittynyt monella tapaa. Yksi tärkein edellytys tiedolliselle ja taidolliselle kehittymiselle ja säilymiselle lajina on ollut riittävän suuret aivot. Ajatteluun ja oppimiseen kykeneväiset, empatiaa ja myötätuntoa, vihaa ja rakkautta, katumusta ja pelkoa tuntevat. Eli kaikki se mikä tekee ihmisestä samalla myös inhimillisen.

Miksi ihminen sitten, näin kehittyneenäkin, toistaa virheitään. Monet ovat tätä pohtineet ennen Erikoisia Asiantuntijoitakin. Yritämme nyt aikaansaada jotakin uutta näkökulmaa tähän toimintamekanismiin.

Ihmiskunta on kautta historian ottanut oppia itsensä lisäksi edellisiltä sukupolvilta. Ihmisillä on taito jatkaa tuotekehittelyä siitä mihin edellinen sukupolvi jää. Keräilijä-metsästäjä -ihminen on tänä päivänä perusolemukseltaan melkein samanlainen kuin kaukaiset esi-isämme. Meillä on näihin toimiimme vain huomattavasti paljon kehittyneemmät välineet. Keräily ja metsästys on ulkoistettu ja kilpailutettu tietyille lauman jäsenille siksi aikaa kun muu porukka keskittyy toisiin puuhiin. Monenmoisia virheitä on sattunut matkan varrella luola-asumisen ajoista tähän päivään, kun on opittu rakentamaan asumista varten monennäköistä tyyssijaa. Toisena esimerkkinä on huippuunsa viety versio paimentolaisuudesta, joka  on nähtävissä tämän päivän tehomaataloudessa, joka on tosin tulossa tiensä päähän. Syynä saattaa olla ahneuden aikaansaamat virheet, joista ihminen ei ole halunnut ottaa onkeensa. Kassakoneen kilinä korvissa on estänyt järjen ääntä kuulumasta.

Ihminen siis sekä oppii virheistään sekä toistaa virheitään eikä ota niistä opikseen. Viime vuosisadan sodat ja lamat ovat jälkimmäisestä usein esille nostettu esimerkki.

Herakleitos (noin 570-475 eaa) pohti ihmiskunnan olemusta muun muassa sanoin: ”Et voi astua kahdesti samaan jokeen, uudet vedet siinä jo virtaavat”  Pentti Saarikosken suomennos samasta: ”Samaan virtaan astumme emmekä astu, emmekä me”. Ihminen ja tilanne ovat Herakleitoksen mukaan aina eri tapahtuma vaikka se ikään kuin näyttäytyisi samana.  Sama ihminenkin on tulkinnan mukaan eri hetkessä jo ainakin hieman muuksi muuttunut. Ehkä siksi hirmutekojen toisintoja tapahtuu ikään kuin mitään ei olisi aikaisemmista otettu opikseen. Vaikka varmasti on.

Se ihmiskunnasta – keskitytään nyt yksilöön, ihmiseen.

Tuttua on varmaan se, että ihmiset on tapana jakaa tunne- tai järki-ihmisiin. Useimmat meistä lienevät jossakin välimaastossa. Näitä ominaisuuksia on kautta aikain vahvistettu niin, että tyttölapsia on kannustettu hoivaamisen (tunne) ja poikalapsia toiminnan asioihin (järki). Luonnollinen lajinkehitys on muokannut perimäämme käyttökelpoiseksi näitä tehtäviä ajatellen. Kun nämä erilailla kasvatetut ja jo evoluution muokkaamat ihmiset kohtaavat haasteita elämässään, he tekevät ratkaisunsa eri lähtökohdista, tunne tai järki edellä. Tänä päivänä enenevässä määrin edellä mainitut asiat ovat tasa-arvoistumassa ja lapsemme kasvatetaan sekä hoivaamaan ja toimimaan ja tästä syystä unohdetaan pohdinnassa sukupuoliroolit.

Ihminen,  tehdessään ratkaisujaan tunne edellä, saattaa helposti toistaa samaa kuviota ja tästä voi seurata kokemus, että hakkaa päätään seinään  ja toistaa omia virheitään. Onneksi tämä toimintatapa  kertoo myös inhimillisyydestä, empatiakyvystä ja tunteiden olemassa olosta. Löytyvät nämä  ominaisuudet tietysti järki-ihmiseltäkin, sehän on selvää. Mutta ero tulee esille ongelmanratkaisutilanteessa, mihin kukin pohjaa ensisijaisesti päätöksensä, tunteeseen vai järkeen.

Pythagoras (noin 570-500 eea) on lausunut viisaasti sanat: ”On vaikeampi rikkoa tapaa kuin luontoa vastaan.” 

Mikä on tullut tavaksi, on tullut jäädäkseen. Ellei asiaan ja toimintatapaan ota tiukkaa tietoista otetta. Kun tunnistaa olevansa enemmän tunne edellä päätöksiä tekevä ihminen, on hyvä varata asioille pohtimisaikaa. Tunneihmiset tekevät päätökset nopeasti, mutta järki-ihminen miettii, miettii, ottaa kynää ja paperia ja vielä miettii. Tässä pitäisi siis tunneihmisen muuttaa omaa rutiiniaan tietoisesti. Aikalisä.

On hyvä myös tunnistaa intuition antamat viestit. Ne ovat usein oikeassa. Ihminen elää niin irtaantuneena luonnosta ja vaistoistaan, ettei enää luota näihin järjen alitajuisiin viesteihin.  Tämä niin sanottu järjen ääni tai takapiru on usein ihan oikeassa. Tunneihmistä impulssi ohjaa niin vahvasti, ettei  järkeä  eikä intuitiotaan ehdi kuunnella ennekuin vasta jälkikäteen.

”Helppo on neuvoa muita”, tokaisi Thales (noin 600 eaa). Näin se on ja sen toteavat myös Erikoiset Asiantuntijat. Uskallamme kuitenkin väittää, että jokainen meistä tunnistaa itsessään tunteen ja järjen kamppailun. Tai että jompikumpi ohjaa meitä vahvemmin.

Erehtyminen on inhimillistä. Kaikki tekevät virheitä. Virheistä oppii. Virhe on yrittämisen merkki. Kliseitä, ehkä, mutta myös aivan tosia.

Jospa jatkossa voisi pysähtyä ja antaa päätökselleen ja järjen äänelleen enemmän aikaa. Koska siellä se on, odottaa vuoroaan päästä sanomaan mielipiteensä.