Painu suolle

Painutaan suolle! Ehdotin Isännälle Tapaninpäivän aamuna. Ja tämä ei johtunut kotona tylsistymisestä ja nunnaamisesta pitkien juhlapyhien vuoksi sen paremmin kuin koronastakaan. 

Oli vaan niin hieno ulkoilusää, että päätettiin lähteä kotikulmilla olevalle suolle, jonka halki on rakennettu virkistystarkoituksessa tukevat pitkospuut. Vielä ei ole niin kovia ja pitkäkestoisia pakkasia pidellyt, että suon pinta olisi kestänyt kävelijää. 

Ylimpänä olevan kuvan tekstistä saa ehkä huonosti selvää. Siinä kerrotaan, että tätäkin suota on ojitettu 1930-luvulta lähtien, eniten 1960-70 -luvuilla. Ojituksen jälkiä näkyy suolla vieläkin. Tarkoitus on ollut nopeuttaa puuston kasvua. 

Tämä suo on suoyhdistelmätyypiltään kermikeidas. Kermeiksi kutsutaan pitkänomaisia turveharjanteita, jotka sijoittuvat rengasmaisesti suon keskustan ympärille lintuperspektiivistä katsottuna.

Suon silmäkkeet, eli alimmat tasot ovat nimeltään kuljuja. Jos niissä näkyy vesipintaa, nimitys on rimpi ja jos paikka on jatkuvasti veden vallassa, se on nimeltään allikko. 

Suolle kannattaa painua kaikkina vuodenaikoina, jos vaan lumitilanne sen sallii. Siellä on melkein aina jotain aistittavaa kaikilla aisteilla. Tälläkin kertaa katselimme ja kuuntelimme suon vakioasukkaita, korppeja. Niitä näkyi noin kymmenkunta kappaletta. 

Pitkospuita pistellessä pysähdyimme välillä kuuntelemaan hiljaisuutta. Yhdessä kohdassa kuultiin suon sisältä jännää pulputusta. Jotain kaasua mahtaa nousta alemmista kerroksista, mikä sai aikaan pulpahtelevan äänen. 

Jos ei pidä korkeuseroiltaan kovin vaihtelevasta maastosta, on pitkospuut tasaisella suolla ihan nappikohde ulkoiluun. Eipä paljon ylämäet rasita. Haukkulikin tykkää.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty

Kaikkien aikojen Palermon pasta

Palermon pastan kaveriksi sopii kunnon nokareet sinihomejuustoa.

Kaikkien aikojen koululaisten lempiruoka, ainakin silloin kun omat lapseni olivat alakoululaisia. Ohje saatiin sitten kotikäyttöön jonkun paperille raapustamana ja sitä valmistetaan edelleen samalla ohjeella aina silloin tällöin ja ainahan se vaan hyvältä maistuu.

Palermon pastan ainekset:

 

- 400 gr broilerin fileesuikaleita, maustettuja tai maustamattomia oman maun mukaan

- öljyä tai voita paistamiseen

- valkosipulia, 1 - 3 kynttä mieltymyksen mukaan

- 1 tl suolaa, ripaus mustapippuria

- 1 pss (400 gr) makaronia tai pastaa

Kastike:

- 2 rkl voita

- 1/2 dl vehnäjauhoja

- 8 dl vettä

- 1 kanaliemikuutio

- 1 tlk ruokakermaa

- 2 tl rakuunaa

- 1/2 tl suolaa

Lisäksi 1 pss (150 gr)  juustoraastetta esimerkiksi mozzarellaa.

Valmistuu näin:

1. Ruskista broilerisuikaleet öljyssä/voissa pannulla. Lisää murskatut valkosipulinkynnet ja mausteet ja paista, kunnes broilerisuikaleet ovat kypsiä.

2. Valmista kastike. Sulata voi kattilassa ja lisää joukkoon vehnäjauhot koko ajan sekoittaen. Älä ruskista. Lisää vesi pienissä erissä edelleen koko ajan sekoittaen. Lisää kanaliemikuutio. Lisää ruokakerma ja mausteet ja kuumenna kiehuvaksi.

3. Laita raaka makaroni tai pasta ja broilerit uunivuokaan. Lisää juustoraaste ja sekoita ainekset. Kaada kastike sekaan ja sekoita.

4. Paista uunissa 175 asteessa noin 60 minuuttia. Anna vetäytyä hetki ennen tarjoilua.

Vinkki: ennen uuniin laittoa voi pinnalle laittaa tomaattisiivuja ja näiden päälle vielä juustoraastetta.

Palermon pasta juuri uunista tulleena. Pitää malttaa pikku hetki ennen nauttimista, että pasta jäähtyy hieman ja ruoka vetäytyy.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

 

 

 

Isän varjo

Kimmo Oksanen: Isän varjo. Kustantajat WSOY ja Kimmo Oksanen, painettu EU:ssa 2020. 

Kirjoittaja on sama mies, joka on ollut julkisuudessa muun muassa kertomassa karmaisevaa tarinaa siitä, kuinka virus- ja bakteeritulehdus tuhosi hänen kasvonsa. Hän on Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja. Tämä on hänen kolmas kirjansa. Kaksi aikaisempaa kirjaa ovat palkittuja teoksia. Ohikulkijat - Erään kerjäläisperheen tarina (yhdessä valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa) sai vuoden 2019 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.  Toinen kirja Kasvonsa menettänyt mies on palkittu parhaana kirjana vuonna 2015 Bonnierin suuressa journalistigaalassa.

Isän varjossa Kuosmanen pohtii ja selvittelee suhdettaan omaan isäänsä ja kertoo lapsuudestaan ja koko elämästään ja isän jättämästä varjosta siihen sekä häneen voimakkaasti vaikuttaneesta mummilasta ja sen asukkaista, äitinsä vanhemmista. Hetkittäin tekstistä tulee mieleen Otto Gabrielssonin isästään Jörn Donnerista kirjoittama kirja Rikkaruoho - viimeinen kirje isälle. Se oli aika katkeraa tilitystä. Kuosmasen kirja jää katkeruudessa Gabrielssoniin verrattuna kuitenkin hopealle.

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/10/rikkaruoho-viimeinen-kirje-isalle.html

Yhtä lailla Kuosmanen pohtii Jumalan isäsuhdetta ainoaan poikaansa, vaikka ei uskokaan koko kertomukseen. Pistää koko asian ”alta lipan”. Juudasta ei voi syyttää eikä edes moittia, koska hänen tekonsa oli ennalta sovittu tilaustyö. Jos Juudas olisi jänistänyt, koko suuri suunnitelma olisi mennyt pieleen. Kieltämättä siitä olisi tullut huono kakku. Ja kuka oikeasti oli Jeesuksen isä?  Myös Jumalan ja ihmiskunnan välisiä asioita käydään läpi ylösnousemus mukaan lukien. Kyse ei ole kuitenkaan uskonnollissävytteisestä kirjasta. Ohuesti hän sivuaa omaakin isyyttään kahteen, eri liitoista syntyneeseen lapseensa. 

Kirja ei mielestäni alkuun meinannut oikein lähteä käyntiin. Muutama kymmenen sivua alusta piti lukea pohtien kesken jättämistä. Kerronta parani kuitenkin loppua kohti. Loppupuolella koko kirjan huipennus oli mielestäni se, kun Kimmo kertoo tilanteesta jossa isä vei hänet katsomaan kodittoman äidin ja pojan asumusta. He asuivat roskalaatikossa, johon isän kollegat, toiset bussikuskit, veivät ruokaa ja muita tarvikkeita äidin ja pojan auttamiseksi. Kimmo arveli isänsä tehneen tämän ”opetustarkoituksessa” ja se oli ollut hänelle epäilemättä syvästi vaikuttava kokemus.

Kirjassa on paljon hyviä oivalluksia, joita huomasin alkaa kirjoittaa muistiin vasta lukemisen puolivälissä. 

Vain sen minkä muistaa, voi unohtaa.

On mahdotonta ilahduttaa ihmistä, joka pitää itseään uhrina. Hän ei halua päästä huonouden tunteestaan.

On vaikea hoitaa asioita sellaisen kanssa, joka kurkkii piilostaan ja katoaa heti, kun sille sanan sanoo.

Isän varjosta käy taas kerran ilmi, miten lapsuuden ja myöhemmänkin iän traumojen vaikutukset siirtyvät seuraavalle sukupolvelle aina jossain muodossa. Isän varjo on Kuosmasella aika tumma. Kimmon isä oli oman isänsä hylkäämä. Isän äiti kuoli, kun poika oli kuusivuotias. Hän sai kuulla olevansa muita huonompi aikuisikään asti, kunnes päätti näyttää ja ryhtyi yrittäjäksi. Hän halusi näyttää pahimmalle kilpailijalleen, että räkänokkakin pärjää kyllä. Yrittäjyys päättyi sattumien summana kuitenkin huonosti ja siinä yhteydessä isä menetti kaiken omaisuutensa ja perhekin hajosi. ”Ei sinun tässä maailmassa mitään kannata yrittää. Kaikki kuitenkin viedään”, totesi yrittäjäisä nuorimmalleen.

Kimmoa isä oli kuitenkin kohdellut aina hyvin, mutta muita perheenjäseniä ei niinkään. Sen sai tuntea nahoissaan varsinkin äiti, jolla ei ollut mahdollisuutta muutokseen. Äiti oli taloudellisesti riippuvainen isästä. Isä oli äitiä kohtaan väkivaltainen ja mustasukkainen. Itse hän kuitenkin pitkään petti vaimoaan toisella paikkakunnalla naisystävänsä kanssa, Kimmon silmien alla. Näitä tarinoita ja kohtaloita on tässä maassa muitakin varmasti tuhansittain. Pieni lapsi ymmärtää asioiden yhteydet usein vasta aikuiseksi tultuaan. 

Kimmon isä vei hänet tutustumaan naisystäväänsä Iso-Roobertinkadulle ja kysyi Kimmolta mielipidettä siitä, jos tämä täti olisikin hänen uusi äitinsä. Kimmon vastauksen saattoi arvata. Avioliitto säilyi ja naisesta ei sitten lopulta tullut uutta äitiä Kimmolle. 

Viisikymmentä vuotta myöhemmin Kimmo palasi samalle kadulle ja päästi itsensä pakkomielteestä näkemällä saman talon ja samat maisemat. Äiti, isä ja isän naisystävä olivat jo kaikki kuolleet. ”Olin seurannut isän varjoa ja tullut paikkaan, jossa valo tulee suoraan ylhäältä ja varjot lakkaavat olemasta. Ei pidä jättäytyä menneisiin. Ei etenkään tuskaisiin menneisiin.”

”Teemme samat virheet yhä uudelleen. Ehkä samat virheet, jotka vanhempamme tekivät. Ja virheellistäkin elämää on kutsuttava ihan hyväksi elämäksi. Virheetön ihminen ei ole ihminen.”

Omaa isääni tai äitiäni en tästä kirjasta löytänyt, enkä etsinytkään. Joitain muita jo edesmenneitä henkilöitä kyllä löysin.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Sikolätti

 

Kun häpeä sattuu enemmän, kuin sen aiheuttanut väkivalta. Henkinen tai fyysinen. Tai sekä että.

Kun näkymätön lieka on niin vahva, ettei sen katkaisemiseen riitä oma tai edes lapsen pelko ja kärsimys, hiljainen ja ja salattu.

Kun kulissien muurit eivät murru samaan aikaan, kun niitä kannatteleva ihminen särkyy. Pala palalta.

Mitä muutos vaatii?

Kun joku kysyy, kielletään.

Kun joku kyseenalaistaa, kaunistellaan.

Kun joku kehottaa, kietoudutaan syvemmälle kivun uumeniin.

Milloin silmät aukeavat?

Kun joku loukkaantuu liian pahasti tai peruuttamattomasti.

Kun pahoinpitelijä jää riittävän monta kertaa kiinni viranomaiselle.

Kun joku tarttuu käteen ja vie pois. Tai kohtalo puuttuu peliin.

Kirjassa kulkee lomittain ja toisiinsa nivoutuen kolmen päähenkilön tarina. He auttavat toisiaan, mutta eivät helposti taivu autettaviksi. Kun on toiveita, joita ylläpitää. Tai painajaisia, jotka eivät hälvene aamunkoittoon. Tehtyjä ratkaisuja, jotka piinaavat. Tai tekemättä jääneitä. Kunnes tapahtuu silmiä avaavia asioita.

Perheväkivallan jäljet jäävät ihmisiin pysyvästi. Haava syntyy usein vähäpätöisiltäkin tuntuvista sivalluksista. Haavat ehkä paranevat, mutta arvet jäävät. Haavoittumiset kehittyvät traumaksi hyvin herkästi. Väkivaltainen henkilö kantaa usein omia traumojaan ja siirtää eteenpäin itse kärsimäänsä pahaa katkaisematta kierrettä, koska siihen ei löydy itseltä keinoja, jos edes ymmärrystä.

Kun on itse väkivallan keskiössä, on hyvin vaikea nähdä kokonaistilannetta. Kun elämä on selviytymistä hetkestä seuraavaan. Varomista ja väistelemistä. Voimat hupenevat hengissä pysymiseen ja lasten suojelemiseen. Siksi moni ei vain pääse irtaantumaan. Toivo paremmista ajoista jaksaa kannatella uskomattoman pitkään.

Jälkikäteen moni väkivallantekijästä irtipäässyt katuu vain sitä ettei lähtenyt aikaisemmin. Itseään ei pidä soimata. Aikaisemmin ei vain kyennyt lähtemään.

Kirjan henkilöiden tarinat ovat valitettavan uskottavia ja siksikin niin riipaisevia. Koko ajan joku jossain kodin seinien sisäpuolella pelkää ja kärsii. Onneksi moni myös pelastuu. 

Kirjassa, niinkuin elämässäkin, kohtalo voi joskus puuttua peliin. Karma. Sattuma. Paha saa palkkansa. Joskus ihminen pystyy äärimmäisiin tekoihin, kun muuta ei enää ole tehtävissä. Onko teko tuomittava, jos se seuraa rikosta. Jos uhriksi joutunut puolustautuu. Kosto ei ole koskaan ratkaisu, mutta sopivat sattumat voivat olla. Kirja kertoo ihmisistä ja suhteista osin trillerimäiseen tyyliin. Tapahtumien eloisa kuvailu herättää henkiin pienen paikkakunnan kesäiset päivät ihmisineen ja heidän tarinansa.

Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista. Kirjan lukee Jonna Järnefelt ja voin sanoa, etten pitänyt hänen oudosta tavastaan lopettaa lauseet, kuin jättäisi ne auki. Intonaatio oli toistuvasti kohoava ja se oli "ihan hitokseen" ärsyttävää. Kuin koko lukeminen olisi ollut yhtä kysymystä ja ihmettelyä. Yritin unohtaa tämän kuunnellessani, mutta se oli mahdotonta. Lukutyyli poikkesi niin paljon puhutusta "normi suomesta".

Kirja on Solinge-sarjan osa I. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkaako osa II samojen henkilöiden parissa vai onko sarjan johtotähtenä tuo paikkakunta, Solingen.  Aioin tarttua seuraaviinkin osiin, ehkä lukien 😉

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat  / BookBeat (ei kaupallista yhteistyötä)

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Tilinpäätös 2020

Monet fb-kaverit ovat kirjoittaneet naamakirjaan "tilityksen" viime vuodestaan. Facebookissa oli yllättäviäkin kertomuksia vuoden tapahtumista varsinkin heiltä, joita en usein tapaa ja/tai huonommin tunnen muutenkin. Kaikki ei tietenkään ollut iloista luettavaa. 

Viime vuosi meni yllättävän äkkiä, meinasin kirjoittaa otsikkoonkin väärän vuoden, 2019. Mihin se vuosi 2020 oikein katosi? Se oli tapahtumaköyhin vuosi ikinä, jos ei lasketa tätä vallalla olevaa pandemiaa, joka on ollut kohta vuoden ajan melkein ainoa puheenaihe uutisissa ja lehdissä ja jonka syytä tapahtumaköyhyys on. Jos korona ei olisi levinnyt, mistä kaikesta muusta tietäisimme nyt enemmän ja mitkä kaikki asiat ovat jääneet koronan varjoon?

Alkuvuodesta 2020 muistan vain tuoreemman vävymme herttaisen mummin poismenon, muuten alkuvuosi taisi olla aika tasaista. Kunnes tuli se koronapommi. Se laajeni maaliskuussa Uudenmaan sulkemisineen ja niinpä jouduimme olemaan erossa jälkikasvusta viikkokaupalla. Onneksi lähes kaikilla heillä on mahdollisuus etätöihin ainakin suuren osan ajasta ja niin ollen ovat olleet kohtalaisen turvassa tartunnalta.

Viime vuonna loppui itseltäni toisen ammatin työt kokonaan, nollatuntisopimusta ei enää uusittu. Säästää pitää, kun rahaa on aina vaan vähemmän. Korona varmasti lopulta on vaikuttanut töiden määrään sielläkin. Taloudellisesti kakkostyön loppuminen ei ole minulle ongelma, suurempi harmi on siihen liittyvä yhteisöllisyyden katoaminen. 

Seurakuntahan on tunnetusti työyhteisönä haasteellinen, mutta itse en ole kokenut sitä niin, koska tein vain keikkatyötä. Sama pätee varmaan mihin tahansa työyhteisöön. Keikkatyöläinen ei pääse eikä joudu mukaan ihan jokaiseen kissanhännänvetoon ja hyvä niin. Sen alan työt varmaan siirretäänkin kohta jonkun monikansallisen ja monialaisen suuryrityksen hoidettavaksi, mikä olisi historiallisestikin aikamoinen muutos. Kyseessä on kuitenkin yksi vanhimmista ammateista.

Ykköstyössä työn luonne muuttui toukokuussa toisenlaiseksi ja sen myötä kadotimme lähiesimiehen toiseen tiimiin ja toiseen kerrokseen. Hyvä hänelle, nuoren ihmisen pitääkin mennä ja päästä eteenpäin. Sitten uusi lähiesimies ennätti etäillä puolisen vuotta Helsingistä. Emme ehtineet tavata häntä kasvokkain koronan vuoksi lainkaan. Tähän alkaa jo tottua. Syksyllä tapahtui taas henkilövaihdoksia ja nykyinen esimies huhuilee Teamsissä etänä Tampereelta. Viime vuoden aikana oli siis kolme eri esimiestä. Työmaalla samoissa tiloissa on neljän eri tiimin jäseniä, joista kahden tiimin esimiehet ovat toisella paikkakunnalla.

 

Kaikki tämä vaikuttaa yhteisöllisyyden kokemukseen. Jokainen nysvää omaa hommaansa ja jokainen tiimi kokoontuu keskenään omiin palavereihinsa ja muihin kokoontumisiin. Yhteisöllisyys on kadonnut.

Toisaalta on parempikin, että työpaikalle tullaan tekemään vain se duuni mikä täytyy ja muuten ajatukset ja aika kulutetaan muualla. Tehokasta, mutta ei kovin ihmisläheistä. Oman työni osalta olen nyt enemmän kuin tyytyväinen siihen, ettei enää vuosiin ole tarvinnut ajatella työasioita yöt, viikonloput ja lomat läpeensä. Työelämä ja työn tekeminen kehittyy ja muuttuu, eikä välttämättä aina huonompaan suuntaan, vaikka niin usein ajatellaan.

Onneksi edes kotona koronaohjeistus on selkeää. Sen noudattaminen on myös tasapuolista. Juhlintaa ilman turvavälejä ja maskeja ei ole pidetty. No, maskeja ei käytetty kauppareissuilla vielä keväällä, ne otettiin käyttöön vasta myöhemmin, kun niitä alkoi riittää tavallisellekin kansalle.  

Haukkulilta löydettiin keväällä pahanlaatuinen sarkooma vasemmasta kainalosta ja se leikattiin pois muutaman päivän kuluttua sen löytymisestä. Todennäköisyys sen uusiutumiselle ei pitäisi olla suuri. Mokoma patti ei häntä itseään tuntunut juuri haittaavan, eikä siitä itsekään ehditty suuresti huolestua. Haukkuli on voinut koko ajan hyvin ja leikkaushaavat ovat parantuneet hyvin. Selästä poistettiin samalla toinen patti, joka oli niin sanottu rasvapatti. Onneksi tuli otettua Haukkulille eläinvakuutus jo pentuna, niin ei ainakaan tarvitse kauhistella eläinlääkärikuluja. Vakuutusmaksuja vähän täytyy, mutta kun nekin on jaettu vuodessa neljään osaan, niin ne eivät tunnu niin suurilta. Sekä koiran että emäntänsä vakuutus on muuten jokseenkin saman hintainen. Mutta molemmat on hyvä olla olemassa. Koira on perheenjäsen ja eläimelle kuuluu yhtä hyvä sairauksien ja vaivojen hoito kuin ihmisille. 

Muuten on koko vuosi ollut aika lailla kodin, työpaikan, ruokakaupan ja kirjaston välillä sukkulomista. Tänä vuonna onkin tullut luettua kirjoja enemmän kuin koskaan. Blogipostauksia on Nytten kanssa yhdessä kirjoitettu tähän mennessä pian kuusi sataa. Viime vuonna pidettiin vain vähän keskikesällä taukoa julkaisemisessa, muuten on julkaistu postaus vuoden jokaisena päivänä ja sillä linjalla jatketaan. Olemme itsekin ihmetelleet, että mistä sitä kirjoittamisen aihetta jatkuvasti polkaistaan, mutta niin vaan tapahtuu. Meidän postaukset ovat ilmeisesti vähän liian pitkiä moneen muuhun verrattuna, mutta näillä mennään. Paha tätäkään juttua olisi kahteen tai kolmeen osaan jakaa.

Jonkun verran on tullut pyöräiltyä työmatkoja sekä Isännän kanssa vapaa-ajan matkoja. Hän piti vuorotteluvapaan ja ajoitti sen sopivaan aikaan ja viime tinkaan, kun sen käyttö ylipäätään oli enää mahdollista. Kahteen otteeseen vietettiin aikaa kahdella eri vuokramökillä, keväällä koronarumban alkaessa ja elokuun lopulla muutamana päivänä. Haukkuli oli tietysti mukana ja se kyllä osaa nauttia mökkeilystä täysin koiranrinnoin. Varsinkin vadelmien poimiminen oli sille mieleistä, kun se sai olla vadelmapellolla vapaana ja tutkia sydämensä kyllyydestä kaikkea mitä sieltä löytyi. Saattoi muutama vadelmakin hävitä parempiin suihin. Saunomisesta se myös kovasti tykkäisi, mutta koiraa ei voi kovin pitkään pitää löylyssä. Uimavalvojan homma on sille myös mieleistä.

Moottoritie muutti meidän naapuriin ja asumme nyt kahden moottoritien välissä. Vuosikymmeniä suunniteltu ja (kauhulla) odotettu uusi tie valmistui ja otettiin käyttöön joulukuun alkupuolella. Viime viikolla siinä oli ajettu jo ensimmäinen kolarikin. Se on lähimmillään muutaman sadan metrin päässä kotiovelta ja se toinen motari on noin kilometrin päässä. Kauempana olevalta tieltä kuuluu paljon kovempi liikenteen melu kuin tältä uudemmalta. Se johtuu siitä, että uusi tie on rakennettu eri tavalla. Se on käytännössä maan pinnan alapuolella tässä kohdin ja melusuojaukset lienevät muutenkin paremmat. Uudelta tieltä ei kuulu käytännössä minkäänlaista liikenteen melua mikä on todella hämmästyttävää. Olin kuvitellut, että kun uusi tie tulee 2,5 kertaa lähemmäksi kuin jo olemassa oleva motari, melunkin määrä 2,5-kertaistuu. Mutta ei se niin yksinkertaista ollutkaan. Uusi tie yllätti positiivisesti. Turhaan uhkasin hävittää kaikki mittakepit ja köyttää itseni kaivinkoneeseen pari vuotta sitten tien rakennustöiden alkaessa. 

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Miten onnistuin haasteessani?

Älä osta yhtään sisustustavaraa -vuosi 2020 

 

Näin tulin luvanneeksi vuoden 2020 alussa ja voin ylpeänä todeta, nyt kun kuluva vuosi vetelee viimeisiään tätä kirjoittaessani, onnistuneeni lähes täydellisesti. En ole ostanut juuri mitään sisustustavaraa kotiin. Mitä tästä opin? Voin helposti luvata, että jatkan samaan malliin vuonna 2021. En osta yhtään sisustustavaraa itselleni ainakaan kotiin. Olen vuoden aikana tehnyt löytöjä omista kaapeistani, mutta siinä samalla havainnut, että pidän kuitenkin eniten tietyistä samoista omista sisustusjutuista. Sisustusjutut somistuvat loppuvuotta kohti mentäessä jouluisiksi.

 

Pieni lasiloota saa loppuvuonna sisälleen talvisen maiseman joulutipuineen.

Rustiikkinen metallimalja koristuu joulun aikaan punaisilla höysteillä ja joulusydämellä.

Perinteinen joulukalenterimme joulukorttilokerikoilla.

Vanha malja koristui suodatinpussiruusuilla ja valosarjalla.

Enkelikolmikko ja lasienkeli.

Ilman tätä enkeliä joulu ei tule.

Pianon päällä on hyvä paikka (vaikka soittaessa sen pitäisikin olla tyhjänä).

Joulun lähestyessä keittiön ikkunaan ilmestyy tämä sama tähti.

Jotain uutta ja pientä voi tehdä itse. Suodatinpussiruusuja voi liimata melkein mihin vain. Tässä vanha lankunkappale somistui ruusuilla ja paperinaruista tehdyillä lehdillä. Ruusujen lomassa pieni valosarja. Tosi kiva pöytäkoriste, tarvikkeet löytyivät vanhoista kätköistä.

Enkelipossu nököttää ikkunalaudalla kesät talvet.

Korostin tuossa alussa, että en ole ostanut kotiin juuri mitään. Pakko tunnustaa, että olen ostanut muutamia uusia kukkaruukkuja (tarpeeseen),  yhden kynttilälyhdyn (-70%) ja turhan, mutta kauniin jalallisen kakkulautasen koristekäyttöön. Sen sijaan olen tuunannut mökille tuvan pihapiiriin vintagea eli "antiikkia", romuromantiikkaa, mutta kustannukset ovat olleet nolla euroa, kun olen hyödyntänyt saatua ja löydettyä tavaraa. Joululahjaksi saamani kirja ilahduttikin minua suuresti. Sormet jo syyhyävät päästä ideoimaan ja kokeilemaan kirjan vinkkejä.

 

No, miten tämä kaikki ostamattomuus onnistui himo-ostelijalta? Kaksi kovaa K:ta auttoi asiassa. Ensimmäisenä mainittakoon Kuopus, joka tiesi päätöksestäni ja piti yhteisillä kauppareissuilla huolen, että ostoskoriin ei tarttunut mitään ylimääräistä: "Äiti, sä et tarvitse sitä", kuului saman tien, jos vain katselinkin jotakin houkuttelevan näköistä. Toinen on ollut korona, jonka vuoksi muutama sovittu kesäreissu tyttökavereiden kanssa jäi tekemättä kohteisiin, joissa ostoskoria olisi ollut vaikea pitää tyhjänä. Mutta nyt olen jo melkein vuoden tottunut olemaan ostelematta ja aioin todellakin jatkaa samaan malliin. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Historian jännät naiset

Maria Pettersson: Historian jännät naiset, merirosvja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja. Atena, painettu EU:ssa 2020.

What happens in the future, stays in the past.

On tunnettava historiaa, jotta voi ymmärtää nykypäivää. 

Kansa, joka ei tunne historiaansa ei voi rakentaa tulevaisuuttaan.

Asian voi ilmaista monin sanoin. Tästä kirjasta voi oppia historiaa vähän toisestakin tulokulmasta kuin kouluaikaisista historian oppikirjoista.

Kirja on aivan huikea kokoelma yli sadasta jännästä naisesta, jotka ovat vaikuttaneet elämän kulkuun omalla tavallaan. Kirjoittaja on tehnyt mittavan työn kootessaan tietoa näistä jännistä naisista.

Ajatella, että vielä alle 200 vuotta sitten naisia yleisesti ottaen pidettiin aina jonkun miehen omaisuutena, lähes orjan asemassa, vailla äänioikeutta. Naisen ja miehen tasa-arvo on vaihdellut historian saatossa, välillä on menty parempaan suuntaan ja välillä taas otettu takapakkia. 

Todellakin, miltähän tämä maailma näyttäisi, jos kaikkien näidenkin kirjassa mainittujen naisten osaaminen, lahjakkuus, älykkyys ja taidot olisi tunnustettu ja hyödynnetty tieteessä, taiteessa, tekniikassa ja kaikissa muissa lajeissa. Naisia sen sijaan on lähinnä miesten toimesta vangittu, suljettu mielisairaaloihin väärin perustein, pakotettu avioliittoon, tuhottu, tapettu, murhattu ja vaiennettu. Heidän saavutuksiaan ja töitään on kirjattu miesten nimiin ja muutenkin mitätöity ja poljettu. 

Kirjan naiset on jaettu seuraaviin kategorioihin: tiedenaiset, hallitsijat, taiteilijat & urheilijat, aktivistit  & toisinajattelijat, rikolliset & virkavalta, sotilaat & vakoojat, tutkimusmatkailijat & seikkailijattaret.

Yhteensä lähes sata historian jännää naista on esitelty kukin muutaman sivun mittaisella kertomuksella ja suurin osa kuvien kanssa. Joku nimistä kuulostaa etäisesti tutulta, mutta suurimmasta osasta en ole ikinä kuullutkaan.

Koulun historian tunneilla ei näistä puhuttu, vaan historian opetukseen oli valittu ilmeisesti suurempia linjoja ja ylipäätään miesten aikaansaannoksia. Ehkä joku näistä naisista on jossain sivulauseessa vilahtanut. Kirjassa ei tarkoituksella kerrota yhdestäkään suomalaisesta naisesta. Heistä on mahdollisesti tulossa oma kokoelmansa myöhemmin. 

Yksi kriteeri kirjan sivuille pääsyssä on ollut, että henkilön täytyy olla kuollut. Kirjassa kerrotaankin historiassa vaikuttaneista naisista tosi pitkällä aikajänteellä. Joku on elänyt pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua ja joku taas 1900-luvulla. 

Kaikki kirjassa esiintyvät naiset eivät suinkaan ole mitään sankareita. Joukossa on rikollisliigan johtajia, huumekauppiaita, natsijohtajia, vakoojia ja merirosvopäälliköitä. Mukana on myös todella lahjakkaita tieteen ja taiteentekijöitä, joilta on kielletty kyseinen toiminta vain sukupuolensa vuoksi. Naisilla ei monessakaan maassa ole kovinkaan pitkään ollut edes oikeutta yliopisto-opintoihin. 

Tosin emme voi olla varmoja, ovatko kaikki kirjassa esitellyt henkilöt syntymän hetkellä määritelty naispuolisiksi vai ovatko ehkä oikeasti olleetkin miehiä? Tai intersukupuolisia. Kirjassa kerrotaan myös sukupuoltaan vaihtaneesta henkilöstä, joka toimi toisessa maailmansodassa taistelulentäjänä ja oli perheenisä.

En ole mikään yltiöfeministi. Väkisinkin tulee silti miettineeksi, että mistä tämmöinen naisten ja heidän aikaansaannostensa vähättely johtuu. Kaikenlainen naisten rajoittaminen liittynee tavalla jos toisellakin miesten vallanhaluun ja suvunjatkamiseen liittyviin asioihin. Haluun varmistaa, että akka pysyy kotona jälkikasvusta huolehtimassa, niin että mies saa itse liehua missä lystää? Tai vaihtoehtoisesti hankkia perheelle pötyä pöytään. ”Aina raskaana ja ilman kenkiä” oli keino pitää muija kodin piirissä.

Pakkaa on nykyään jo sekoittamassa se, että naisetkin ovat päässeet vähitellen vallan kahvaan kiinni ja menestyneet muun muassa tieteissä ja taiteissa. Enää ei ole niin helppoa ilmoittaa jonkun naisen tekemää vaikkapa sävellystyötä jonkun toisen henkilön (miehen) tekemäksi, kuten kävi Mozartin siskolle. Amadeuksen itsensäkin mielestä siskonsa oli lahjakkaampi kuin hän itse. 

Alle kahdessa sadassa vuodessa on onneksi tapahtunut edistystä. Ainakaan Suomessa ei taida olla enää mitään ammattia tai muutakaan puuhaa, mikä olisi lailla kielletty naisilta. Tai muilta sukupuolilta. Edistystä on kuitenkin tapahtunut melko vähän koko historian mittakaavassa. Lasikatto on vieläkin aika ehjä. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Tammikuun tähtitaivas

 

Tammikuun päivät ovat vielä pimeän täyttämiä, kun Auringon korkeus taivaankannella kasvaa hitaasti. Helsingissä on tammikuun alkupäivinä pimeää on vielä yli 14 tuntia ja Utsjoella 16 tuntia. Utsjoella kahdeksan viikkoa kestänyt kaamos päättyy 17.1. kun Aurinko nousee taas horisontin yläpuolelle. 

Oma maapallomme oli radallaan lähimpänä Aurinkoa eli perihelissä eilen eli  2.1. Maan ja Auringon välimatka oli tuolloin 147,1 miljoonaa kilometriä. Kauimpana Auringosta ollaan 6.7. jolloin Maa on Aurinkoon nähden aphelissä, välimatkaa tuolloin 152,1 miljoonaa kilometriä. Maan kiertorata Auringon ympäri on ellipsi eikä täsmällisen pyöreä.

Aurinko vaeltaa taivaallamme vuosittain samojen tähtikuvioiden kautta. Reitti sai jo kauan sitten nimen eläinrata. Myös Kuu ja aurinkokuntamme planeetat näyttävät maasta katsottuna kulkevan tätä samansuuntaista reittiä pitkin (ekliptika). Taivaanpallon puolikas on 360 astetta ja alunperin jokaiselle 12 tähtikuviolle on annettiin "tilaa" 30 astetta. Nykyisin eläinradan tähdistöjä tunnetaan 13, kun uusimpana mukana on tullut Käärmeenkantajan tähdistö, jossa Aurinko sijaitsee maraskuun lopulta joulukuun puoliväliin. Tähdistöjen rajat eivät nykyisin ahtaudukaan enää tuohon noin 2000 vuotta sitten raamitettuun 30 asteeseen.

Vuoden 2021 alkaessa Aurinko on Jousimiehen tähdistössä ja siirtyy Kauriiseen 19.1.

Planeetoista taivasta hallitsee alkuvuodesta  Mars. Tammikuun alussa planeetta on korkella etelätaivaalla Auringon laskiessa. Punainen planeetta löytyy helposti taivaalta.

Tammikuussa voi nähdä meteoriparvia 12.1. saakka, kun Kvadrantidit aloittavat 2021 tähdenlentovuoden. Maksimi oli viime yönä, mutta tulevanakin yönä niitä voi nähdä puolen yön jälkeen aamuyön lähestyessä  jopa kymmeniä tunnissa. Ne näyttävät tulevan Karhunvartijan tähdistön suunnasta, tutun Otavan tähtikuvion kauhanvarren vasemmalta puolelta noin kymmenen asteen päästä varren laitimmaisesta tähdestä. Yksi aste taivaalla on noin kaksi Kuun läpimittaa eli kymmenen astetta on 20 Kuun läpimittaa. Kun nostat käden suoraan eteesi taivasta vasten ja laitat sormet nyrkkiin, on etäisyys (10 astetta) suunnilleen nyrkkisi leveys.

Karhunvartijan tähdistö näkyy Suomessa aina ja se kiertää taivaanlaen Pohjantähteä Ison karhun tähtistön perässä. Karhunvartijan kirkkain tähti on Arcturus, joka on koko tähtitaivaan viidenneksi kirkkain Aurinkomme mukaan luettuna.  

 

Tammikuun täysikuu on 28.1. Kravun tähdistössä.  

Jos hyvin käy ja tammikuussa paukkuisi pakkaset, saattaisi päästä näkemään jääsumuhaloja. Tavallisimmin niitä näkee kirkkaiden keinovalojen yläpuolella. Ilmassa tulee ilmiön syntymiseksi olla sopivia jääkiteitä. Jääsumuhaloja voi nähdä myös Auringon ja Kuun ympärillä, kehänä.

Vuoden ajan olemme käyneet kuukausittain läpi tähtitaivaan näkymiä ja ilmiöitä. Ensimmäinen postaus aiheen tiimoilta oli viime vuoden helmikuussa: Helmikuun tähtitaivas

Jatkamme tähtitaivaan ihmettelyä jatkossakin jollakin tapaa. Aihe on mielenkiintoinen ja alati muuttuva, kun tähtitiede kehittyy. Se mitä taivaalle katsoessa näemme on kuitenkin ikiaikaista ja niin hitaasti muuttuvaa, että taivas näyttäytyy meille aina samanlaisena sukupolvesta toiseen. Tästäkin kirjoittelimme taannoin: Tanssin tähtien kanssa

Kuvat: Pixabay

Lähteet: Alison Davies - Tähtitaivaan tarinoita, ursa.fi, Tähdet ja Avaruus 8/2020

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Jouluherkuista parhaimmat

Vielä saa kirjoittaa jouluherkuista, koska vasta paha Nuutti (13.1.2021 joulun pois viepi!

Tein joulun alla muutaman tutun henkilön parissa galluppia parhaista jouluruoista. Työkaverin kanssa olimme yhtä mieltä siitä, että paras osa joulupöytää ovat kylmät kalat ja erityisesti kylmäsavulohi. Olimme samaa mieltä myös siitä, että top kolmoseen kuuluu edellisen lisäksi kinkku ja rosolli. Oikeastaan mitään muuta ei tarvitsisikaan.

Pikkelöityä punasipulia valmistin ensimmäistä kertaa jouluaattona Nytten ohjeella, joka julkaistiin jokin aika sitten blogissamme. Miten hyvää ja helppo valmistaa! 

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/11/kaikkien-aikojen-marinoidut-punasipulit.html

Toinen (minulle) uudempi ruoka on punajuuriaurajuustovuoka, jonka ohjeita löytyy runsaasti netistä. Nettikeskusteluissa moni kokee punajuurien keittämisen hitaaksi ja työlääksi, mutta tähän ruokaan voi laittaa punajuuren raakana, kun tekee siitä raastetta tai hyvin ohuita ja pieniä viipaleita. Etikkapunajuurta tähän ei pidä käyttää. 

Kaupan (Prisma) vihannespakasteista löytyy myös paistovalmis punajuurigratiini, josta tämän voi valmistaa. Minulla oli molempia, sekä pussi punajuurigratiinia että raakaa punajuurta pieneksi viipaloituna. Ruoka vaan paranee, kun sitä lämmitetään uudelleen. 

Tänä jouluna tein niin ikään Nytteltä saamallani ohjeella lanttuporkkanalaatikkoa. Kyseiset juurekset kypsensin höyryttämällä, jolloin arvokkaat vitamiinit säilyvät niissä paremmin. Kypsyminen höyryssä tapahtui yllättävän nopeasti. 

Laatikkoruokina meillä kelpuutetaan Saarioisten äitien tekemät laatikot ilman minkäänlaista tuunausta ja alkuperäisastiassa eli foliossa. Uuniin vaan kuumenemaan ja uunista pöytään. Suosituin on porkkanalaatikko. 

Olen sen verran laiska, etten todellakaan tee kaikkia jouluruokia itse. Suurimman osan ostan kaupasta valmiina. Atrian sienisalaatti oli nyt kyllä suuri pettymys. Se oli mautonta. Kastike oli kermavaahdon oloista, mutta tuskin se sitä oli, varmaankin jotain kasvirasvavalmistetta. 

Joulupäivänä sitten kauppaan, purkki metsäsieniä ja creme fraichea mukaan ja kotiin hieraisemaan niistä uusi sienisalaatti. Creme fraichen ”viskositeetti” on tähän tarkoitukseen liian löysä. Salaatista tuli muuten hyvää, mutta vetistä. Olisi pitänyt sittenkin laittaa siihen smetanaa. Tai sitten toinen vaihtoehto on puristaa liotetuista sienistä liika vesi pois vaikka keittiöpyyhkeeseen. Sen olen joskus tehnytkin, kun olen oikein kunnolla äitynyt säätämään sienisalaatin kanssa. Se auttaa vetisyyteen.

Jälkkäriksi tuli vuosien ajan tehtyä luumurahkaa tai -kiisseliä kunnes keksin tehdä piparijälkiruokaa. Sen ohje löytyy myös blogistamme. Yksinkertaisuudessaan se on tällainen: 2dl vispikermaa, 1/2 prk appelsiinimarmeladia (Rainbow), 2prk rahkaa, 3/4 dl sokeria, jos käytät maustettuja rahkoja. Jos käytät maustamatonta rahkaa, niin laita sokeria vähän enemmän. Makurahkoina voi käyttää vaikka sitruuna- ja/tai piparkakkurahkaa. Tai yhden purkin kumpaakin. Tai vaan toista ja toisen purkin maustamatonta. Alkuperäinen postaus ja resepti löytyy blogiarkistosta blogin etusivun vasemmasta reunasta viime vuoden joulukuun kohdalta. 

Lisäksi voi laittaa ripauksen kanelia ja vanilliinisokeria. Kerma vispataan vaahdoksi ja sekoitetaan siihen sokerit, mausteet ja rahkat. Rahkaa kulhon pohjalle ja sitten kerroksittain pipareita ja appelsiinimarmeladia. Pinnalle piparit koristeeksi. Piparirahka on parhaimmillaan seuraavana päivänä, kun se on jääkaapissa kunnolla ehtinyt tekeytyä ja piparit pehmentyä. 

Joulukakku oli tänä vuonna Yhteishyvän ohjeella tehty jouluinen prinsessakakku. Ohje löytyy netistä Yhteishyvän sivuilta. Se oli helppo tehdä ja kätevä kasata elmukelmulla vuorattuun lasikulhoon. Päälle kermavaahtoa ja sokerimassasta piparkakkumuotilla otettuja tähtiä, sydämiä ja pipareita. Ehkä se olisi kaivannut vähän jotain väriä pintaan. 

Samalla tavalla voi tehdä prinsessakakun jollain muulla täytteellä tai vaikka useammalla erilaisella. Tässä mallissa ei tarvitse ahdistua siitä, meneekö sokerimassa hajalle kaulimisvaiheessa vai ei. Ottaisin kuitenkin mahdollisimman pienellä muotilla sokerimassasta nuo kakun päälle tulevat ”piparit”. Ainakin suurimman osan. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Voimana toivo

 

Maaret Kallio: Voimana toivo

Ei ole mikään ihme, että sotiemme aikana ja jälkeen poikalapsia kastettiin Toivoiksi. Kastettiin myös Uskoiksi ja Voitoiksi, tyttöjä Rauhoiksi. Mutta toivo ja sen varassa eläminen  kuvaavat hyvin aikoja keskellä sotaa - ja toistenlaistenkin surujen, pelkojen ja murheiden keskellä kaikkina aikoina. 

Toiveikas jaksaa nähdä tulevaisuuteen ja tästä syystä toimissaan menee eteenpäin ja tavoittelee parempia aikoja. Toivo on polttoaine, joka saa ihmisen liikkeelle.

Toivottomuuden tunne valtaa helposti mielen, kun elämään kuuluu paljon asioita, jotka eivät ole omissa käsissä. Kun elämä on enemmän ajelehtimista kuin hallinnassa olevaa. Toivoton ihminen näkee useimmiten vain varjot, kun toiveikas huomaa varjojen syntyvän siitä, että valo on olemassa, vaikka ajoittain vain pilkahduksina. Epätoivo näyttäytyy näköalattomana. Epätoivo pitää sisällään ajatuksia luovuttamisesta, jopa itsetuhosta. Epätoivo passivoi ja antaa nähdä vain tähän hetkeen. Se ei kannattele askelia, jotka veisivät eteenpäin.

Kirjaa lukiessa nousi harvoin mieleen mitään ihan uutta toivosta, onhan toivo asiana ikiaikainen, mutta mieleen tulvi loputon määrä oivalluksia, että asia on juuri näin. Toivoa käsiteltiin monista eri tulokulmista unohtamatta myötätuntoa, tyytyväisyyttä, armollisuutta, suostumista, hyväksymistä. Lukiessa tuli hyvä mieli juuri siitä, että kirjoittaja ei jakanut yltiöpäisiä, ylemyydentuntoisia ja ainoita oikeita ajatuksia, vaan johdatteli lukijan tämän omien, ehkä elämän kautta opittujen totuuksien äärelle. Huomaamaan ja havaitsemaan. 

 

Toivo aktivoi ihmistä. "Toivossa on hyvä elää." pitää sisällään suuren viisauden. Moni tokaisee lauseen isompia ajattelematta. Mutta kun sitä jää vaikka tämän kirjan kautta pohtimaan, kulunut sananparsi saa uusia ulottuvuuksia. 

Suru on rakkautta. Sitä suurempi suru, mitä rakkaampi tai tärkeämpi menetetty ihminen on tai asia, josta on joutunut luopumaan. Toivo vie elämässä eteenpäin surusta huolimatta, vaikka pieninkin askelin. Toivon aika tulee vasta, kun ihan kaikkein suurin suru on hieman taittunut. Suurimman surun hetkellä toivoa voi olla mahdoton kokea eikä sitä pidä surevalle tuputtaa. Surevaa voikin kannatella myötäelävän toivo.

Kun löytyy tyytyväisyys omaan olemiseen ja olotilaan ja nähdään hyvä kaiken huonon sijaan, eikä aseteta täydellisyyteen pyrkiviä tavoitteita, ovat kaikki hyvän elämän avaimet kädessä. Elämän ei tarvitse olla kiiltokuvamaisen kaunista, rypytöntä tai rikkumatonta - koska sellaista elämä ei kuitenkaan koskaan voi olla - suurimmaksi osaksi kaikkea muuta, välillä myös arvaamatonta ja sattumanvaraista. Aallonpohjalta voi aina nähdä ylöspäin, tavoitella nousua veden pinnalle, ei välttämättä edes pyrkiä aallonharjalle. Silloin tavoite on helpompi saavuttaa eikä toivo hiivu kesken matkan. 

Tyytyminen, hyvän näkeminen, realismi ja armollisuus ovat toivon parhaita matkakumppaneita. Hyvä itsetunto kannattelee toivottomina hetkinä, koska niitä on ja tulee olemaan jokaisen elämässä. Toiveikkuus ei kuitenkaan saa olla överiä, vaan realistista. Sinisilmäinen toivo ei anna tilaa pettymyksen kokemiselle, vaan liiallisella toiveikkuudella yritetään painaan ikävät tunteet pois päiväjärjestyksestä. Tasapainoinen ihminen kyllä kestää vaikeitakin aikoja ja tunteita, ottaa ne vastaan, tunnistaa ja nimeää ne, ja sitten ne voi myös hyvästellä. Ei elämä ole pelkkää onnea, mutta onnea löytyy monesta asiasta. 

Negatiiviset tunteet ja kokemukset ovat osa elämää, eikä niitä pidä yrittää peitota positiivisella asenteella käymättä niitä läpi. Pelkällä jatkuvalla positiivisuuden fiiliksen ylläpitämisellä ei pitkälle pötkitä. Se on kuin kullattu kuori, joka eräänä päivänä rapisee pois omaa mahdottomuuttaan. Tänä päivänä ihmiset kuvittelevat somen takia toisten elämää helpommin omaa paremmaksi. Toisten elämä näyttäytyy täydellisenä, kun vain parhaat kuvakulmat esitellään. Pitäisi kuitenkin muistaa sekin, että toisen hyvä ei välttämättä olisikaan hyvä itselle. On hyvä tunnistaa tunteeko mahdollisesti oikeata tyytymättömyyttä omaan tilanteeseen vai kateutta toisen tilanteesta, vaikka itsellä asiat olisivatkin hyvin. 

Toivo on eri asia kuin toiveet ja unelmat. Nämä kaikki saavat meidät toimimaan jonkin asian edestä. Unelmat ovat enemmän konkretiaa, esimerkiksi "Kunpa saisin ostettua isomman kodin!" ja toivo taas saa uskomaan, että se on mahdollista, jonakin päivänä, vaikkei juuri nyt. Siksi toiveikas jaksaa asua tyytyväisenä vielä vähän aikaa ahtaasti. Suostuminen ja sopeutuminen vallitsevaan olotilaan ei ole alistumista vaan realistista asioihin suhtautumista.

Tuttu Tyyneysruno sai uutta syvyyttä kirjan myötä.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan." 

- Reinhold Niebuhr (mahdollinen kirjoittaja)

Toipuminen vaatii oman tarinan omistamista. Siihen sisältyy kaikkein vaikempienkin tunteiden läpikäymistä. Toipuminen kaikkein pahimmistakin tapahtumista on todenäköistä, tilastollisestikin. Paluu riittävän hyvään elämään on mahdollista, kun suru saa ensin tehdä tehtävänsä. Hyväksytään se, että entiseen ei ole paluuta ja elämä tulee olemaan erilaista. Pahin suru jää osaksi historiaa ja lempeämpi suru  tulee osaksi loppuelämää.

Toipuminen on eri asia kuin selviytyminen. Ihminen voi selviytyä näennäisesti ja ulkopuolisesti katsottuna käsittelemättä traumaattisia elämänvaiheita. Toipuminen vaatii asioiden läpikäymistä, selviytymisessä yritetään asiat unohtaa. 

"Käänsitkö selkäsi? Ehdit siis nähdä?" Kuinka monesti on helpompi vain sulkea silmänsä ja kääntää selkänsä. Ei pelkästään kaikki tehty paha tee maailmasta pahaa, vaan tekemättä jäänyt hyvä. Kun ummistaa silmänsä, ei puutu, sallii, hyväksyy vaikenemalla, hiipuu toivokin monessa tilanteessa. Toteuttamalla hyvää kanssaihmisille ja ympäristölle, mutta myös itselle, saa toivo jalansijaa ja mahdollisuuksia toteutumiseen.

Täytyy lopuksi myöntää, kun mielenterveyden kanssa työskentelevät ammattilaiset popularisoivat ammattitaitoansa, puen suojakuoren ylleni. Suhtauduin tähän Maaret Kallion kirjaan kaikella varauksella, mutta jo alkumetreillä höllensin tiukkuuttani ja ennakkoluulojani ja uppouduin toivon maailmaan.

Kirjoitin postauksen muistinvaraisesti kirjan kuunneltuani omien ajatuksieni suodattamana ja niillä höystettynä. Uuteen vuoteen on hyvä aina lähteä toivorikkaana. Tämä kirja vahvisti uskoa toivon voimaan kaikkina aikoina ihmisten elämässä.

Toivo pitää sisällään uskon huomiseen ja rakkauden elämää kohtaan!

Hyvää uutta vuotta 🍀

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat/BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.