Isän varjo

Kimmo Oksanen: Isän varjo. Kustantajat WSOY ja Kimmo Oksanen, painettu EU:ssa 2020. 

Kirjoittaja on sama mies, joka on ollut julkisuudessa muun muassa kertomassa karmaisevaa tarinaa siitä, kuinka virus- ja bakteeritulehdus tuhosi hänen kasvonsa. Hän on Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja. Tämä on hänen kolmas kirjansa. Kaksi aikaisempaa kirjaa ovat palkittuja teoksia. Ohikulkijat - Erään kerjäläisperheen tarina (yhdessä valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa) sai vuoden 2019 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.  Toinen kirja Kasvonsa menettänyt mies on palkittu parhaana kirjana vuonna 2015 Bonnierin suuressa journalistigaalassa.

Isän varjossa Kuosmanen pohtii ja selvittelee suhdettaan omaan isäänsä ja kertoo lapsuudestaan ja koko elämästään ja isän jättämästä varjosta siihen sekä häneen voimakkaasti vaikuttaneesta mummilasta ja sen asukkaista, äitinsä vanhemmista. Hetkittäin tekstistä tulee mieleen Otto Gabrielssonin isästään Jörn Donnerista kirjoittama kirja Rikkaruoho - viimeinen kirje isälle. Se oli aika katkeraa tilitystä. Kuosmasen kirja jää katkeruudessa Gabrielssoniin verrattuna kuitenkin hopealle.

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/10/rikkaruoho-viimeinen-kirje-isalle.html

Yhtä lailla Kuosmanen pohtii Jumalan isäsuhdetta ainoaan poikaansa, vaikka ei uskokaan koko kertomukseen. Pistää koko asian ”alta lipan”. Juudasta ei voi syyttää eikä edes moittia, koska hänen tekonsa oli ennalta sovittu tilaustyö. Jos Juudas olisi jänistänyt, koko suuri suunnitelma olisi mennyt pieleen. Kieltämättä siitä olisi tullut huono kakku. Ja kuka oikeasti oli Jeesuksen isä?  Myös Jumalan ja ihmiskunnan välisiä asioita käydään läpi ylösnousemus mukaan lukien. Kyse ei ole kuitenkaan uskonnollissävytteisestä kirjasta. Ohuesti hän sivuaa omaakin isyyttään kahteen, eri liitoista syntyneeseen lapseensa. 

Kirja ei mielestäni alkuun meinannut oikein lähteä käyntiin. Muutama kymmenen sivua alusta piti lukea pohtien kesken jättämistä. Kerronta parani kuitenkin loppua kohti. Loppupuolella koko kirjan huipennus oli mielestäni se, kun Kimmo kertoo tilanteesta jossa isä vei hänet katsomaan kodittoman äidin ja pojan asumusta. He asuivat roskalaatikossa, johon isän kollegat, toiset bussikuskit, veivät ruokaa ja muita tarvikkeita äidin ja pojan auttamiseksi. Kimmo arveli isänsä tehneen tämän ”opetustarkoituksessa” ja se oli ollut hänelle epäilemättä syvästi vaikuttava kokemus.

Kirjassa on paljon hyviä oivalluksia, joita huomasin alkaa kirjoittaa muistiin vasta lukemisen puolivälissä. 

Vain sen minkä muistaa, voi unohtaa.

On mahdotonta ilahduttaa ihmistä, joka pitää itseään uhrina. Hän ei halua päästä huonouden tunteestaan.

On vaikea hoitaa asioita sellaisen kanssa, joka kurkkii piilostaan ja katoaa heti, kun sille sanan sanoo.

Isän varjosta käy taas kerran ilmi, miten lapsuuden ja myöhemmänkin iän traumojen vaikutukset siirtyvät seuraavalle sukupolvelle aina jossain muodossa. Isän varjo on Kuosmasella aika tumma. Kimmon isä oli oman isänsä hylkäämä. Isän äiti kuoli, kun poika oli kuusivuotias. Hän sai kuulla olevansa muita huonompi aikuisikään asti, kunnes päätti näyttää ja ryhtyi yrittäjäksi. Hän halusi näyttää pahimmalle kilpailijalleen, että räkänokkakin pärjää kyllä. Yrittäjyys päättyi sattumien summana kuitenkin huonosti ja siinä yhteydessä isä menetti kaiken omaisuutensa ja perhekin hajosi. ”Ei sinun tässä maailmassa mitään kannata yrittää. Kaikki kuitenkin viedään”, totesi yrittäjäisä nuorimmalleen.

Kimmoa isä oli kuitenkin kohdellut aina hyvin, mutta muita perheenjäseniä ei niinkään. Sen sai tuntea nahoissaan varsinkin äiti, jolla ei ollut mahdollisuutta muutokseen. Äiti oli taloudellisesti riippuvainen isästä. Isä oli äitiä kohtaan väkivaltainen ja mustasukkainen. Itse hän kuitenkin pitkään petti vaimoaan toisella paikkakunnalla naisystävänsä kanssa, Kimmon silmien alla. Näitä tarinoita ja kohtaloita on tässä maassa muitakin varmasti tuhansittain. Pieni lapsi ymmärtää asioiden yhteydet usein vasta aikuiseksi tultuaan. 

Kimmon isä vei hänet tutustumaan naisystäväänsä Iso-Roobertinkadulle ja kysyi Kimmolta mielipidettä siitä, jos tämä täti olisikin hänen uusi äitinsä. Kimmon vastauksen saattoi arvata. Avioliitto säilyi ja naisesta ei sitten lopulta tullut uutta äitiä Kimmolle. 

Viisikymmentä vuotta myöhemmin Kimmo palasi samalle kadulle ja päästi itsensä pakkomielteestä näkemällä saman talon ja samat maisemat. Äiti, isä ja isän naisystävä olivat jo kaikki kuolleet. ”Olin seurannut isän varjoa ja tullut paikkaan, jossa valo tulee suoraan ylhäältä ja varjot lakkaavat olemasta. Ei pidä jättäytyä menneisiin. Ei etenkään tuskaisiin menneisiin.”

”Teemme samat virheet yhä uudelleen. Ehkä samat virheet, jotka vanhempamme tekivät. Ja virheellistäkin elämää on kutsuttava ihan hyväksi elämäksi. Virheetön ihminen ei ole ihminen.”

Omaa isääni tai äitiäni en tästä kirjasta löytänyt, enkä etsinytkään. Joitain muita jo edesmenneitä henkilöitä kyllä löysin.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.