Lintubongausta osa 1

Erikoiset Asiantuntijat harrastavat mielellään lintujen bongausta. Olemme keskittyneet kaikenlaisiin lajeihin harvinaisista yleisimpiin. Enimmäkseen emme käytä kiikareita emmekä tee muistiinpanoja havainnoistamme. Muistamme useimmat tapaamamme yksilöt muutenkin. 

Kohtalaisen vanha lintulaji Suomessa on kiljusieppo (Lessus Tyrannulet). Näitä tavataan harvakseltaan syrjäisissä ja tiheissä kuusikoissa ja toisinaan kaupungin vuokrataloissa. Enimmäkseen tavatessa ne ovat jo pesintänsä hoitaneet tai jättäneet hoitamatta tai kokonaan väliin sopivan puolisoehdokkaan puuttuessa ja keskittyvät lähinnä nestepitoisen ravinnon hankintaan. Kiljusieppo ei välitä piiloutua ihmisten katseilta toisin kuin samaan lahkoon kuuluva ponusieppo, joka pysyttelee mieluummin näkymättömissä ja kykenee valmistamaan liemiruokansa itse. Viskisieppo on näiden hienostuneempi alalaji, joka majailee mieluiten taajamissa, joissa on lähimaastossa monopoliliike. Sen edistyneimmät yksilöt osaavat käyttää jopa taksia. Ja kuten tunnettua, "aikainen lintu madon nappaa". Havaintoja viskisieposta on tehty jossain päin maata jo maanantaiaamuna monopoliliikkeen avautumisen aikaan.

Woltkiitäjä (Cibus Rusher Peculiari) on uudehko Suomen lajistossa. Niitä on bongattu vasta parin vuoden ajan ja vain taajamissa. Woltkiitäjä on hyvin nopea ja kiireinen liikkeissään ja siksi se saattaa olla myös fyysisesti vaarallinen muille ja hitaammille lajeille. Parhaita paikkoja woltkiitäjän bongaamiseen ovat taajamien pääväylät ja suurten toimistotyöpaikkojen seudut lähinnä lounasaikaan. Woltkiitäjä on siitä erikoinen, että se on hyvin ahkera ja keskittynyt ruokkimaan enimmäkseen vain muiden lajien edustajia. Sen pesinnästä ei ole vielä saatu tarkkoja havaintoja. Woltkiitäjän ja käen risteytys voisi olla mielenkiintoinen. Käkihän tunnetusti munii munansa toisten lintujen pesiin ja hoidattaa poikasensa niillä. 

Ilolintu (Virgineum vulgaris) on yksi vanhimmista tunnistetuista lintulajeista. Ilolintuja on ollut Suomessakin jo vuosisatojen ajan, mutta enemmän niitä tavataan suurten metropolien huvittelukeskusten liepeillä ja levinneisyysalueeksi voidaan laskea koko Suomi ja muukin tundravyöhyke. Varsinkin Helsingissä ilolintua on runsaasti havaittavissa tietyissä kaupunginosissa. Ne ovat erittäin tarkkoja reviireistään ja haluavat kuitenkin pysyä huomaamattomina varsinkin sinitakkisilta viranhaltijoilta. Jostain syystä tässä lajissa naaraspuolisia edustajia on ollut aina enemmän, mutta viime vuosikymmeninä on bongattu koiraitakin aina enenevässä määrin. Ilolintu lienee kaikista lintulajeista kehittynein, sillä se osaa hoitaa parinvalintaa jopa internetin avustuksella. Päämääränä ei ilolinnulla ole kuitenkaan lisääntyminen, vaan sillä on mielessään muut arvot. Ilolintu on tietyissä tilanteissa ja kohtaamisissa hyvinkin arka, mutta toisissa taas toimii todella rohkeasti. Reviirikiistojen selvittelyt ilolintujen parvissa saattavat olla hyvin julmia. Kannan supistuessa luonnollisista syistä saattaa joskus muistakin lajeista siirtyä yksilöitä ilolintujen lajiin.  

Urakiipijä (Vitae Exhibuit) on varsin yleinen laji, mutta se kykenee ja haluaa pysytellä mahdollisimman näkymättömissä tiettyjen työvaiheidensa aikana. Näitäkin on havaittu Suomen ja koko maailman lajistossa koko jälkiteollistumisen ajan saatossa. Tässäkin lajissa naaraspuoliset ovat yliedustettuina. Koiraspuoliset käyttävät edistymisessään vaivihkaa erilaisia ja vaikeammin havaittavia keinoja. Usein koiraille tulee menestystä ja vaikutusvaltaa kuin Manulle illallista ilman sen suurempia ponnisteluja. Munilla lienee tässäkin asiassa varsin paljon merkitystä. Naaraspuoliset saattavat joutua joskus uhraamaan jopa oman perheonnensa saavuttaakseen haluamansa aseman parvessa, johon saattaa kuulua vaatimattomampiakin lajeja, kuten esimerkiksi harmaapääsirkku, joka ei pyri urakiipijän reviirille.

Räkättikorppikotka (Exlamaverunt Vulpes Corvum) on onneksi melko harvinainen, mutta kiusallinen muille lajeille sekä häiritsevä, suorastaan päällekäyvä voimakkaan äänensä vuoksi. Se ei kykene lainkaan säätelemään äänensä voimakkuutta varsinkaan innostuessaan jostakin, mitä se ei huomaa itse lainkaan. Havaintojemme mukaan se suorastaan nauttii voimakkaasta äänestään ja käyttääkin sitä aina tilaisuuden tullen. Se asettuu mielellään kohtalaisen avonaiselle paikalle, jotta sen ääni kuuluisi mahdollisimman kauas. Varsinkin ruokaillessaan tai ruokavarastojensa läheisyydessä se toisinaan kokee tarvetta voimakkaaseen ääntelyyn. Räkättikorppikotkia tavataan ympäri Suomen ja luultavasti muuallakin. Pesimähalukkuus yksilöiden välillä on hyvin vaihtelevaa. Jotkut yksilöt pesivät mielellään kun taas toiset jättävät sen kokonaan väliin ja niinpä ne voivat helposti ja lähes hetken mielijohteesta vaihtaa asuinympäristöä.  

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Ruotsin kieli pidentää elinikää

Että tämäkin vielä. Kermapeput saavat vielä elääkin pidempään kuin me finnjävelit. Vai onko se nyt lopulta sitten mikään etu. Riippuu tietysti elämän laadusta. 

Åbo Akademissa on tutkittu, että äidinkieli ja elinajanodote kytkeytyvät yhteen. Ja vielä vahvasti. Täysin ruotsinkielisen perheen poikavauvan elinajanodote on 81,4 vuotta ja täysin suomenkielisen 78,9 vuotta. Tyttöjen elinajanodotteet vastaavasti ovat 85,7 vuotta ja 84,8 vuotta. Tutkimuksen on tehnyt väestötieteen tutkija Kaarina Reini.

Äidinkielen merkitys vaikuttaa elinikään myös kaksikielisissä perheissä, joissa kotikieleksi on valittu ruotsi. Miksi näin voi olla, vaikka suomen- ja ruotsinkieliset ovat Suomessa tasa-arvoisessa asemassa ja pääsy esimerkiksi terveydenhuoltopalveluihin on yhtäläinen.

Kieli ei ehkä sinällään vaikuta elinajanodotteeseen, vaan suurempi vaikutus on kulttuurisilla eroilla. Ruotsinkielinen kulttuuri vaikuttaa taustalla varhaislapsuudesta lähtien.

Suomenkielisillä miehillä humalahakuinen juominen on yleisempää kuin ruotsinkielisillä. Tämä jo sinällään näkyy kuolinsyytilastoissa, joissa suomenkielisillä miehillä on enemmän alkoholinkäytöstä johtuvia kuolemia.

Ruotsinkielisessä kulttuurissa korostuu enemmän yhteisöllisyys. Psyykkistä kuormittavuutta ja joitakin vakavia mielenterveyden häiriöitä esiintyy vähemmän ruotsinkielisellä väestönosalla. 

Lähde: Tiede-lehti nro 6/2021 Kaarina Reinin artikkeli.

Geeneillä ei sinänsä liene asian kanssa tekemistä, vaan kulttuurilla, kuten tutkimuksessa oli todettukin. Isäni äidin äidinkieli oli ruotsi, mutta isän lapsuuden perheen  kotikieli oli suomi, koska isoisä oli suomenkielinen. Viidestä lapsesta aikuisikään ja vanhuuteen asti on päässyt kolme: kaksi tytärtä sekä isäni, joka kuoli 82-vuotiaana. Hänen siskoistaan nuorempi on vielä elossa ja hän täyttää pian 95 vuotta. Vanhempi sisko eli 92-vuotiaaksi. 

Kyllä nämäkin elinajat ovat aika korkeita ottaen huomioon, että kyseessä ovat 1900-luvun alkupuolella syntyneet ihmiset. Isäni äiti (se ruotsinkielinen) eli itsekin 82-vuotiaaksi ja hän oli syntynyt vuonna 1882. Hän siis eli vanhemmaksi kuin nyt syntyvän täysin ruotsinkielisen poikavauvan elinajanodote on. Hänen miehensä, täysin suomenkielinen isoisäni kuoli jo 68-vuotiaana. Jotenkin koomiselta tuntuu, että isoäiti oli saman niminen kuin tällä hetkellä joka tuutista esiin putkahtava eräs turhaakin turhempi (minun mielestäni) julkkis. 

Ehkä kaikki on kuitenkin sattumaa tai sitten geeneilläkin voi olla kuitenkin jotain tekemistä asian kanssa. Ruotsin kieli oli ainakin minulle koulussa helpoin kieli. Paljon on kiinni myös opettajasta ja meille sattui yksi parhaista. Hän oli itse koonnut ja koneella kirjoittanut ruotsin kieliopista monistenipun, jossa oli kaikki tarpeellinen ylioppilaskirjoituksiin ja vielä enemmänkin. Sillä oli nimikin: Rautaista Ruotsin Ruotimista. Ja se piti osata ”ulkoa” ;)

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

 

Kaikkien aikojen helppo kesäruoka

 

Jotkut ruokalajit liittyvät tiettyyn vuodenaikaan. Niinkuin tämä helposti valmistuva tonnikalalisuke keitetyille perunoille ja porkkanoille tai valitsemillesi vihanneksille tai juureksille - sitä syödään meillä yleensä alkukesästä uusien perunoiden aikaan.

Kuvan mukainen tarjoiluehdotus valmistuu näin.

Kuori perunat ja porkkanat ja keitä kypsiksi suolalla maustetussa vedessä.

Sekoita kulhossa:

- 1 prk kermaviiliä

- 1 prk Creme Fraichea

- 2 prk tonnikalapaloja öljyssä

=> sekoita ainekset, puserra seķaan valkosipulinkynsi, lisää ripaus suolaa ja sokeria, sekoita uudelleen ja pilko pinnalle ruohosipulia, tilliä tai persiljaa

Valmista oman maun mukainen vihersalaatti. Meidän salaatissa on: jäävuorisalaattia, pakasteherneitä, ruohosipulia, tomaattia, rucolaa ja vihreitä oliiveja.

Kattaus kahdelle

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahden esikoiskirja on mainio teos esikoiskirjaksi. Sitä ei malta laskea käsistään, vaikka sitä lukiessa tuntuukin siltä kuin kurkistaisi salaa jonkun toisen elämään tai lukisi jonkun päiväkirjaa.

Kirja voisi periaatteessa koostua kenen tahansa bloggaajan postauksista, mutta on tasokkaampaa kerrontaa. Siinä on hyvinkin lyhyitä tarinan pätkiä päälle kolmikymppisestä työttömästä freelancer-toimittajanaisesta, jonka etunimi ei edes käy selville. Hän kertoo koko ajan minä-muodossa. 

Elämäntarina voisi olla kaikilta osiltaan tottakin, ei välttämättä samalle ihmiselle tapahtuneena, mutta jollekin jotakin. Pian kuusikymppisenä täti-ihmisenä en olisi voinut ajatella itse tekeväni hänen iässään ainakaan kaikkia samoja asioita. 

Koko ajan on puutetta rahasta ja miehistä. Kumpaakin on ohimenevästi saatavilla. Se ei kuitenkaan tunnu minä-kertojaa mitenkään ahdistavan. Aina saa jostain pummattua rahat vuokranmaksuun, joko vanhemmilta tai isovanhemmilta. 

Tärkeintä on kosmetiikka, sipsit ja K-kaupan valkosipulidippi, ravintolassa syöminen sekä New Yorkin matka. Poikaystävän muuttuminen entiseksi kertojan kannalta ei-toivotusti painaa mieltä alusta loppuun. 

Tästä kirjasta tuskin tulee maailmankirjallisuuden klassikkoa, mutta se on mielenkiintoinen sekoitus kioskikirjallisuutta ja klassikon aineksia. Jälkimmäistä ehkä kuitenkin vain ripaus. Teksti tempaisi heti mukaansa eikä siinä jääty jaarittelemaan liian pitkäksi aikaa jonkun pikku yksityiskohdan kanssa, vaan tarina meni eteenpäin kuin höyryjuna. 

Silti lukija ei tullut vakuuttuneeksi siitä, muuttuiko tänä kesänä kaikki vai ei. Mutta sehän olikin EHKÄ. Kirjan nimi sopii erinomaisesti tähän hetkeen, kun koko maailma kärvistelee koronataudin kourissa ja toivoo, että ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. 

Kuva kirjan kannesta: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Pahan oma

 

Peter James: Pahan oma
Julkaistu aiemmin suomeksi v. 1989 nimellä Kylmä kosketus

Peter James on brittikirjailija, joka tunnetaan parhaiten rikoskirjoistaan, joissa ylikomisario Roy Grace ratkoo sattuneita ja tapahtuneita. Peter James on kirjoittanut myös kauhua. Luin häneltä v. 2015 ilmestyneen Kirotun talon jo aiemmin ja nyt kuuntelin BookBeatin valikoimista tämän Pahan Oman.

Pahan oma -romaani edustaa perinteistä, osin ennalta-arvattavia käänteitä sisältävää kauhutarinaa. Elokuvana tämä tarina sisältäisi salamyhkäisiä katseita ja kuvakulmia, hämäriä huoneita ja sateisia iltahämäriä, hiljaisia hetkiä, jotka yhtäkkinen räsähdys keskeyttäisi. Päähenkilöinä on kolmihenkinen ex-perhe. Vanhemmat ovat eronneet ja poika Fabian kuolee auto-onnettomuudessa. Fabian-nimessä on muuten jokin pahaenteisen pirullinen enteellisyys, vähän niinkuin Ennustus (The Omen) -elokuvan kauhealla pikkupojalla Damienilla. Jos kauhutarinan jonkun henkilön nimi on Fabian tai Damien, voi jo alkuun päätellä kuka on riivaaja.

Takaisin tarinaan. Fabian, joka kohtaa äkkikuoleman onnettomuudessa ilmaantuu kuolinhetkellään äidilleen ja isälleen. Jonka jälkeen alkaa tapahtua yhtä ja toista. Fabian ilmaantuu valituille eläville erilaisin keinoin, turvautuupa äiti spiritistiseen istuntoon ja manaajaankin. Tarinan edetessä Fabianin ja muidenkin lähipiiriläisten menneisyydestä nousee esiin salaisuuksia ja syitä Fabianin näyttäytymisille. Jysäyttelyt ja yllätyskäänteet ennen loppuratkaisua kuuluvat asiaan tässäkin tarinassa. 

Ihan kelpo kauhutarina tämä on!

Paljon on päiviä kulunut siitä, kun tämä tarina on kirjoitettu. Kuolleiden henkien esiintymiset, manaamiset ja riivattujen raivoamiset ovat tarinoiden aiheita, jotka ovat ja pysyvät. Kertoohan ja Raamattukin aiheesta. Kuinka itse Perkele koetteli Jeesusta erämaassa ja että Juudaskin kavaltaessaan Jeesuksen olisi rahanahneuksissaan avannut sydämensä pahuuden astua sisään.

Mikä näissä tarinoissa kiehtoo. Ehkä lopulta on kyse ihmisessä itsessään olevasta hyvän ja pahan loputtomasta taistelusta. Eihän kukaan meistä ole täysin hyvä, jos ei täysin pahakaan. Ihmisessä oleva pahuus ja sen syöverit kaiketi kiinnostavat pääosin hyvänä esiintyvää ihmistä.

Peter James on kirjoittanut enimmäkseen dekkareita, joista en ole vielä lukenut ainuttakaan. Ehkäpä pian luenkin!

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Vaelluskaloista enemmänkin

Viittaan 24.5. blogissa ankeriaasta julkaistuun postaukseen, joka liittyi itse asiassa Ankeriaan testamentti -nimiseen kirjaan. 

Samassa Luonnonsuojelija-lehdessä oli enemmänkin mielenkiintoista tietoa vaelluskaloista. Suomen vesialueilla elää peräti kahdeksan vaelluskalalajia. Lähes kaikki ovat uhanalaisia tai vähintäänkin silmälläpidettäviä. 

Lajit ovat: lohi, nahkiainen, taimen, toutain, vaellusharjus, vaellusnieriä, vaellussiika sekä vimpa. Näistä vain viimeksimainittu luokitellaan elinvoimaiseksi. 

Merivaelteinen kala syntyy purossa tai joessa, josta se vaeltaa kasvamaan ja viettämään pääosan elämästään mereen. 

Vastaavasti makeaan veteen vaeltava kala elää ja kasvaa makeassa vedessä ja palaa merialueille kutemaan. Suomen vaelluskaloista ankerias on tällainen. 

Jotkut kalat vaeltavat pelkästään merellä tai makeissa vesissä. Taimenen järvivaelteinen muoto toimii näin. Se syntyy ja lisääntyy virtaavissa vesissä, mutta kasvaa ja elää enimmäkseen järvien syvillä selkävesillä.

Vaelluskaloille on elintärkeää päästä liikkumaan virtavesien ja meren tai järven välillä. Jos näin ei pääse tapahtumaan, kalojen lisääntyminen estyy. Sähköä tuottavat vesivoimalaitokset (yli 200 kpl) sekä sadat käytöstä poistetut voimalaitokset toimivat vaelluskaloille kulkua haittaavina esteinä. 

Voimalaitoksen virtaan voidaan rakentaa kalojen vaellusta varten kalatie, mutta se joko puuttuu useasta voimalasta tai se ei muuten jostain syystä toimi oikein. Lisäksi on väärin asennettuja tierumpuja ja muita patoavia rakenteita kalojen vaellusesteinä. Paras ratkaisu voimalan ohittamiseen on rakennettu puro eli ohitusuoma tai alkuperäinen luonnonuoma, johon juoksutetaan luonnonmukainen, riittävä ja jatkuva virtaama vettä, niin sanottu ympäristövirtaama.

Aina ei ohitusuoman rakentaminen ole mahdollista, jolloin voidaan tehdä betonista porrasmainen rakennelma, johon vettä juoksutetaan vain kutunousun aikaan. Ongelmana on silti edelleen se, että kalat löytäisivät ohitusreitin sisäänkäyntiaukolle. Sen lisäksi niiden pitäisi voida vaeltaa turvallisesti myös takaisin alas samaa kalatietä pitkin, jotta ne eivät silpoudu voimalan turbiineihin tai menehdy korkealta padon päältä alas pudotessaan. 

Vaelluskalat ja virtavesiluonto tarvitsevat vapaana virtaavaa vettä. Jokien rakentamisen ja liikakalastuksen vuoksi useat vaelluskalakannat ovat kadonneet pysyvästi. 

Lähde: Luonnonsuojelija-lehti, nro 2/2021

Kuvat: Pixabay, WWF.fi, luontoportti.com, yle.fi,wikipedia.org, Fingrid-lehti

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Kaikkea kaikissa väreissä

Maaliskuussa, kun puutarhalehdet ja netti alkoivat pursottaa kukkaunelmia, uskottelin itselleni, että mitään en tarvitse enkä osta. 

Sanailin toiveestani rukouksen, jonka muistanette.

Puutarhahullun rukous

Liekö käynyt niin, etten rukousta luritellessani ollut aivan tosissani. Se ei nimittäin tepsinyt. Kaikki meni hyvin ensimmäiseen lankeamiseen asti, jolloin toteutimme ystäväni kanssa monta vuotta suunnittelemamme vierailun Viherpeukaloiden puutarhalle.

Puutarhalta ostin vain jotain ihan pientä, joita ei tavallaan edes lasketa. Patjarikon ja levisian. Ja sitten vähän isomman hankinnan, likusterisyreenipensaan, pitkäaikaisen haaveilun tuloksena. 

Ja kun alkuun oli päästy ja kukkaportit aukaistu, on peli tälle vuodelle menetetty eikä auta enää tässä vaiheessa rimpuilla vastaan. Kävin sitten ihan sovinnossa itseni kanssa paikallisella puutarhalla ja mukaan lähtivät Moskovan kaunotar -syreeni, Fairy-maanpeiteruusu, kiinanlaikkuköynnös ja muutama esikko.

Kolmas holtittimuuden osoitus oli verkkokaupassa asiointi. Niin helppoa - muutamalla klikkauksella postiauton kyytiin pääsivät Rasberry Sundae -kiinanpionit ja vaaleanpunaiset ja valkoiset ruusunätkelmät. 

Uko pyöritteli jo päätään ja manasi kyytiin lastattavia kasveja, kun viikonloppu koitti ja autoa pakattiin mökkireissulle. Multasäkit pitikin sitten hakea eri reissulla mökkipaikkakunnalta, kun auto oli täynnä kasveja.

Sovimme Esikoisemme kanssa, että lähdemme käymään heillä eräänä viikonloppuna. Ennen kyläilyreissua supisimme puhelimessa sitä sun tätä. Kun lähdön hetki koitti, pyysin Ukoa avuksi kantamaan auton kyytiin muutamaa purkkia ja purnukkaa.

"Mitä nämä nyt on" Uko ihmetteli. "Ensin tänne tuodaan kauhealla tohinalla kukkia ja sitten niitä viedään pois!"

"Vaihtareita! Et sinä tajua" vastasin.

Esikoisella on hieno puutarha, oikea kukkaparatiisi. En tähän hätään tarvinnut vaihtareina kuin erivärisiä esikoita. Mutta kiertely hänen pihassaan on sellainen aistinautinto, että pari tuntia sujahti kuin itsestään. Kotiin lähtiessä Uko ihmetteli taas autoon pakattavia kukkapurkkeja, ja tiesi itse jo, että kyseessä on vaihtarit. 

"Taisit jäädä vaihtareissa vielä saamapuolelle", hän viisasteli.

"Ei se mene niin, et ymmärrä - edelleenkään!" katsoin Ukoa nauraen. 

Seuraavana päivänä nostelin kaikki ostokseni pihalle ja aloin suunnitella istutuspaikkoja. Tenkkapoo iski siinä kohtaa, kun katsoin tarkemmin likusterisyreenipensaan kasvukorkeutta. Se voisi kasvaa 3 -6 metrin korkuiseksi.

"Mutta sehän on pensas" sanoin ääneen. Mielikuvani mukaan pensas on ihan maksimissaan kahden metrin korkuinen. Kysyin Ukolta hänen mielipidettään sijoituspaikaksi niin korkealle pensaalle. 

"Ei tänne kyllä enää mahdu mitään, ainakaan niin isoa." hän vastasi ja oli selvästi sitä mieltä mitä sanoi.

Kaikille muille ostoksille löytyi kuitenkin hyvät paikat. Uko vielä väsäsi ulkorakennuksen seinustalle kiinanlaikkuköynnökselle istutuspaikan. Likusterisyreeni vain odottaa vielä inspiraatiota paikastaan.

Punaisen Tuvan pihassa kasvaa kaikenlaisia kasveja kaikissa väreissä. Tässä kevään väriloistoa!

Valkoinen kana ja kirjava puutarha

 

Esikoisen esikkojen väriloistoa.

Esikoisen puutarhasta. Sain mukaani esikot kaikissa väreissä.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Ankeriaasta ja sen testamentista

Yritin lukea ruotsalaiskirjailija Patrik Svenssonin kirjoittamaa Ankeriaan testamenttia, jota ylistetään erään nettikirjakaupan sivulla näin:

”Ankeriaan testamentti on kerronnallista tietokirjallisuutta parhaimmillaan: koskettava kertomus isän ja pojan suhteesta, juurista, kohtalosta, elämästä ja kuoleman kohtaamisesta. Teos on ollut myynti- ja arvostelumenestys kotimaassaan Ruotsissa, ja se on myyty yli 30 maahan.”

En ilmeisesti päässyt vielä noin puolenvälin kohdalla tuohon koskettavuuteen asti, kun annoin periksi ja lopetin sen lukemisen. Siihen saakka se oli saman hokemista: miten se ankerias osaa mennä sinne Sargassomerelle kutemaan ja miksi se niin tekee? 

Sen sijaan uusimmassa Luonnonsuojelija-lehdessä on asiantunteva artikkeli vaelluskaloista, joihin ankeriaskin kuuluu. Siinä vaelluskaloja tutkinut Helsingin yliopiston emeritusprofessori Hannu Lehtonen kirjoittaa: ”Vaelluskaloilla etäisyys synnyinjoen ja syönnösalueen välillä voi olla tuhansia kilometrejä. Vaeltaessaan kasvualueille ne tallentavat erilaisia koodeja, kuten merivirtoja, maan magneettikenttää sekä auringon nousu- ja laskusuuntia.” 

(Syönnösalue Alue, jolla kalat oleskelevat kutuaikojen välillä ja jossa kalan kasvu pääosin tapahtuu. Lähde: Luonnonvarakeskus luke.fi/Kalasanastoa)

Kun on aika palata kutemaan synnyinjokeen, vaelluskalat purkavat koodit päinvastaisessa järjestyksessä, kunnes ne saapuvat lähelle kotijokeaan.

”Tässä vaiheessa hajuaisti tulee tärkeimmäksi aistiksi ja kalat suunnistavat tutun hajun perässä omaan jokeensa. Sama koskee myös ankeriasta, mutta sen kohdalla tärkeä suunnistusta edistävä tekijä on Golf-virta”, Lehtonen analysoi Luonnonsuojelija-lehdessä.

Saman professorin tietojen mukaan kalojen vaellusmatkan pituus vaihtelee kymmenistä kilometreistä aina kymmeniin tuhansiin kilometreihin asti. Pisimmälle matkaavat eräät hait sekä marliinit ja tonnikalat. 

Että ei se ankerias mikään maailmanihme ole, mutta ehkä kirjan tärkein juju oli jossain muualla kuin Sargassomerelle tärskyille vaeltamisessa. Ja siihen tärkeimpään asti en vielä ehtinyt, kun kirja putosi kädestä. Olisi Svensson kysynyt faktoja ensin Lehtoselta, niin olisi voinut alusta pitäen keskittyä kirjassaan siihen isän ja pojan suhteeseen, juuriin, kohtaloon sekä elämän ja kuoleman kohtaamiseen. Eikä vatuloida ankeriaan puuhia sivukaupalla. Samoja konsteja ne muuttolinnutkin varmasti käyttävät, esimerkiksi maan magneettikenttää, lentäessään etelään ja keväällä taas takaisin samoille pesimäpaikoilleen joka vuosi, ainakin jotkut lintulajit. 

Lähde: Luonnonsuojelija-lehti, nro 2/2021

Kuvat: Adlibris, Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Poliorokotteesta Pfizeriin

Penkkariajelulla vuonna 1985 
"Rokotettuja koekaneja - vastustamme tuskallisia yo-kokeita"

Meillä juhlitaan tänä keväänä ylioppilasta. Pitkin Kuopuksen lukioaikaa on mieleeni noussut muistoja omilta opiskeluajoilta. Ylioppilasjuhlani osuivat aikanaan vuodelle 1985. Siis samaan vuoteen, jolloin suomalaiset saivat poliorokotteen sokeripalassa. Tuona keväänä valmistuivat myös ensimmäiset kurssimuotoista lukiota käyneet ylioppilaat, minä muiden joukossa. Olimme siis kuin rokotettuja koekaneja. 

Oma tuleva ylioppilaamme on suorittanut omaa urakkaansa poikkeuksellisissa oloissa koronan riehuessa meillä ja maailmalla - ison osan lukioajasta etäkoulua käyden. Rokotetta hän ei ole vielä saanut, mutta on käyttänyt maskia ja pessyt ja desinfioinut käsiä urakalla ja noudattanut tunnollisesti rajoituksia niinkuin kuuluukin. Nykypäivän nuorilla on mahdollisuus saada monin tavoin tietoa vallitsevista tilanteista, kuten tällä hetkellä koronasta. En muista miten meitä nuoria silloin vuonna 1985 informoitiin poliosta ja rokotteesta. Ei varmaan paljon mitenkään. Muistan vain sen, että se kuuluisa sokeripala maistui vähän jännältä. Ei sitä rokotusta ainakaan kyseenalaistettu - otettiin vastaan mukisematta. Suu auki ja sitten imeskeltiin!  Tuliko rokotteesta jotain haittavaikutuksia? Ei ainakaan kenellekään tuntemalleni.

Tämän kevään ylioppilaat lakitetaan paikkakunnallamme ilman yleisöä. Tilaisuus striimataan ja voimme seurata sitä reaaliajassa kotikatsomosta. Onneksi juhla vietetään ajallaan eikä sitä siirretä syksyyn. Juhlimme lakituksen jälkeen kotona rajoitusten mukaisesti maks. 10 henkeä kerralla. Omat juhlanikin vietettiin kotona. Silloin perhe ja läheiset pääsivät koulullekin. Lakitustani olivat seuraamassa vanhempani, mummo ja pappa, kummitäti ja hänen kaksi lastaan, serkkuni. Kuopuksen juhliin näistä edellämainituista tulee kummitätini puolisoineen. Äitini ja isäni seurailevat tilannetta ihan varmasti sieltä jostain ja ovat hengessä mukana. 

Ennen vanhaan vanhempien ylpeyttä lapsistaan paljastettiin jotenkin nuukaillen. Oliko niin, että pelättiin lasten ylpistyvän kehuista. Meillä lapset tietävät, että rupean aina riehumaan ilosta ja ylpeydestä. Ei voi koskaan korostaa liikaa sitä, että on lapsistaan ylpeä. Siitä mitä he ovat ja tekevät. Ilon ja ylpeyden kyyneleet silmissä luin kuopuksen nimeä paikallislehdestä muiden valmistuneiden joukossa.

Yritin parhaani mukaan olla lukio-opintojen ajan Kuopuksen tukena ja käytettävissä. Kävimme monia mielenkiintoisia keskusteluja esimerkiksi eri uskonnoista ja terveystiedon aiheista. Puhuttiin välillä ruotsia. Mietittiin miten maailma on muuttunut minun kouluajoistani - muutos on valtava monilla aloilla ja toisaalta jotkut asiat ovat ja pysyvät. Matematiikan tehtäviä pähkäiltiin yhdessä monet illat. Funktiot ja toisen asteen yhtälöt sujuivat hyvin, mutta tilastomatematiikka aiheutti vaikeuksia, Kuopukselle nyt ja minulle aikanaan. 

Kun Kuopuksen lukuloma alkuvuodesta alkoi, hän kiinnitti jääkaapin oveen oman lukusuunnitelmansa. Kyllä minä taas horjahdin liikutuksesta ja sydämessäni sykähti, kun luin hänen muistilappunsa. Katsokaas vaikka:

Sain Kuopukselta lahjan, jota hän ei varmaan ymmärtänyt antaneensakaan. Hän luottaa minuun ja apuuni. Tiedän, että kevään juhlapäivänä minulla on rintamuksessani ylioppilaan äidin lyyra ja kannan sitä kuin kalleinta lahjaa. Lyyran viesti on meille kahdelle, Kuopukselle ja minulle, erittäin merkityksellinen.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat 

(Penkkariauton "lakana" on minun tekemäni.)

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Miten voin kyllin kiittää

Koiralenkillä pälkähti päähäni otsikossa mainitun laulun sanat ja sävel. 

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan -

- sain kaksi silmää ja kun ne vain avaan erotan tarkkaan valosta varjon, yön avaruuden ja tähtisen taivaan...

- kun herkin korvin öin, päivin kuulen sirinät kaskaan ja kanarialinnun. Vasaran kalkkeen, sadekuuron ja koiran haukun...

- kun sain oman äänen ja sain kielen aarteen. Kun sain selvän järjen ja sanojen voiman, äidin, ystävän, veljen.... 

- sain siltä itkun ja sain siltä naurun. Onnen ja tuskan eron niin huomaan ja niistä pystyn oman lauluni luomaan..

Alkuperäisen tekstin ja sävellyksen on luonut chileläinen laulaja-lauluntekijä Violeta del Carmen Parra, joka syntyi 4. lokakuuta vuonna 1917. Ja kuoli 5. helmikuuta vuonna 1967.

Gracias a la vita

Miten voin kyllin kiittää

Vasaran kalkkeesta tuli mieleeni eräs naapurustossa asuva täysin työtä pelkäämätön perheenisä, joka tekee ympäripyöreitä työpäiviä kuljetusalalla. Siitä syystä kotihommat jäävät tietysti arkena vähemmälle. Niinpä tontilta kuuluukin yleensä lähes koko viikonlopun ajan milloin mitäkin kolketta ja pärinää. Se ei aina ole näin kaupunkiympäristössä ihan toivottavaa, varsinkin jos itse on sattunut pääsemään puutarhakeinussaan sopivaan nirvanaan. 

Äijällä tuntuu olevan omistuksessaan kaikki mahdolliset ääntä pitävät laitteet ja kulkuneuvot. Suhteellisen uusi hankinta heillä on robottiruohonleikkuri, joka surisee silloin, kun muuten olisi täysin hiljaista. Se meinaa olla meidän Haukkulille liikaa. Vielä kun niitä on parilla muullakin naapurilla. Mutta kertaalleen sen haukuttuaan Haukkulikin on jo alkanut tottua niihin kaikkiin kolmeen.

No tuosta kolmannen säkeistön selväjärkisyydestä ainakaan omalla kohdallani ei aina ole niin takeita. 😁 Sanojen voima tulee parhaiten esiin kirjallisessa muodossa, muun muassa tässä blogissa. Joskus huvitan itseäni kirjoittamalla paikallisen sanomalehden näppisosastolle provosoivan kommentin, joka saa vilkasta keskustelua aikaiseksi. Sitä en ole tehnyt muutamaan hetkeen, täytyisikin ottaa taas ohjelmaan. Noin muuten en monestikaan ehdi saada suutani auki silloin kun pitäisi. Ehkä parempikin niin. 

Koiran haukuntaa täällä omakotialueella riittää. Vaikka oma koira ei kovin haukkuherkkä olekaan, niin ehkä muutama muu lähimaastossa on. Lähes vastapäätä asuu perhe, jolla on niin monta chihuahuaa, etten ole koskaan onnistunut laskemaan montako niitä oikeasti on. Sen kuuluisan Ojalan laskuopin mukaan olen päässyt yhdeksään, mutta lähipiiri kertoo nähneensä niitä vieläkin enemmän. Chihut ovat uteliaita ja seurallisia (niin luulisin) ja haukkuvat kaikkea minkä näkevät. Talon emännällä on sen mukaisesti järeät konstit haukunnan hiljentämiseen. Hän nimittäin ampuu jollain aseella ilmaan. Niin ainakin luulen (että ampuu nimenomaan ilmaan). Se tuntuu tehoavan. 

Koiralenkillä havaitsin myös toisenlaisen haukunestovekottimen. Sen ansiosta lähdin tutkimaan netistä siihen tarkoitukseen laadittuja laitteita. Niitä löytyy sekä sisä- että ulkokäyttöön. Tämä kyseinen laite oli ulkokäyttöön tarkoitettu. Haukkulin ja minut huomattuaan erään talon pihalla syöksyi kirmaamaan ja haukkumaan neljä samankokoista koiraa, ilmeisesti samasta pentueesta, ehkä jotain Espanjan vesikoiria tms. rotua. Samalla kun ne haukkuivat meille, kuului korkea ääni jostain, vähän kuin jonkin hälyttimen ääni. Ei se kyllä yhtään niihin koiriin vaikuttanut, mutta ehkä se on vielä ihan uusi. Koirien emäntä ainakin havahtui puutarhakeinussaan, mutta ei reagoinut äänellisesti.

Vaikka laulunsanoissa ei sitä mainitakaan, kukkaan ja kasvuun puhkeavasta puhtaasta luonnosta ei voi kyllin kiittää. Tähän mennessä olen kuullut tai nähnyt parikymmentä lintulajia, jos varista ja harakkaa ei tällä kertaa lasketa lukuun. Eksoottisin näistä lienee huuhkaja. Peipponen, punarinta ja leppälintu ovat niitä, joiden tapaamisesta iloitsen eniten. 

Puulajeista yksi erikoisimmista on mielestäni haapa, joka tähän aikaan (16.5.) on vielä lehdetön näillä leveysasteilla. Sillä ei ole mitään kiirettä puhjeta lehteen, koska se yhteyttää myös runkonsa avulla. Ainakin pihassa olevat pylväshaavat ovat tähän asti olleet ihan risukkoa, kunnes tänään on alkanut vähän silmut aukeamaan. Uudet lehdet ovat ensin ihan ruskeita, kunnes ne yhtäkkiä jonain päivänä ovat muuttuneetkin vihreiksi. Jos olisin edes jonkinlainen videokuvaaja, virittäisin kameran kuvaamaan sitä vihreäksi muuttumista. Alkaako se tyvestä vai latvasta vai kaikkialta yhtä aikaa? Tapahtuuko vihreäksi muuttuminen pikkuhiljaa koko lehden alalla vai alkaako se lehden kärjestä vai tyvestä? 

Haapa lisääntyy sekä siemenestä että juuriversoista. Jälkimmäinen lisääntyminen on todella tehokasta. Pari vuotta sitten kun oli oikein kuiva kesä, eikä nurmikkoa tarvinnut leikata viikkokausiin, pihalla oli kasvamassa vaikka kuinka paljon pieniä haapoja ja jotkut niistä aika kaukanakin "emoistaan". Jos ei nurmikkoa leikattaisi, niin tämä koko torppa olisi aika äkkiä haapojen peitossa.

Tänä vuonna kevät on jonkin verran myöhässä normaalista. Joskus ovat valkovuokot jo ehtineet kukkia äitienpäivänä. Tänä vuonna kukinta oli parhaimmillaan vasta sen jälkeen. Tosin äitienpäivä oli aikaisin. Seuraavat valkoiset kukat, joita kovasti odotellaan, ovat kielot. Niitäkin alkaa jo nousta maasta. Tuomien kukinta ajoittuu mielestäni koulujen päättymisen aikaan, vaikka jossakin lehdessä sanottiin, että se kukkii jo vapun aikaan. No ehkä jollain toisella kasvuvyöhykkeellä niin tapahtuu. Ahvenanmaalla?

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Lähde: Wikipedia ja Youtube

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Arvaa mitä en ole tehnyt

Tuosta parin päivän takaisesta Nytten postauksesta liittyen ambulanssikyytiin ja sairaalareissuun tulikin mieleeni ihan toinen asia. Joskus vuosia vuosia sitten pelattiin sellaista seuraleikkiä, missä jokainen osallistuja kirjoitti paperille asioita joita on tehnyt ja pohti siihen mielessään mitä uskomattomampia ”tekoja”. Yksi niistä piti olla sellainen, joka ei pitänyt paikkaansa. 

Pelaajien piti sitten arvata vaihtoehdoista, mikä niistä ei pidä paikkaansa. Vaikeustasoltaan kaikki väittämät olivat samaa luokkaa ja mitä pöljempiä, sen parempi. Sanamuotoja sai lievästi muuttaa harhauttamismielessä. Ja siihen ei tietenkään sellaisia tapauksia saanut laittaa, mitä joutuu tekemään työkseen. Esimerkiksi palomies ei voisi tarjota vaihtoehdoksi ”Olen sammuttanut tulipalon.”

Omiani en enää kovin hyvin muista kuin muutaman ja otin hihasta tähän nyt pari uutta. ”Olen pelastanut ihmisen hengen.” ” Olen ohjastanut ravihevosta.” ”Olen kätellyt useita ministereitä.” ” Olen ollut mukana samassa tapahtumassa kahden presidentin kanssa.” Olen kaupitellut tupakointivälineitä kaupungin keskustassa.” ”Olen syönyt nutriaa.” ”Olen nukkunut useamman yön samassa huoneessa kansanedustajan kanssa.” ”Olen viettänyt useamman yön kolmen eri naisen kanssa samassa parisängyssä.” 

Omalta kohdaltani nämä kaikki pitävät paikkansa. No ehkä tuo kansanedustajatapaus ja pari muuta kaipaavat vähän täsmennystä. Kansanedustaja ei silloin vielä ollut kansanedustaja eikä ole sitä nyt enää. Olimme huonekavereita synnytyssairaalassa. En silti äänestänyt häntä seuraavissa vaaleissa. Enkä myöhemminkään. 

Naisen kanssa parisänkyyn olen päätynyt neljällä eri ”tyttöjen reissulla”. Vaikka varta vasten oli varattu ”two single beds”, niin eikös siellä huoneessa sitten joka kerta kuitenkin ollut parisänky. Ja suomalainenhan ei pienistä valita. Nutria kuulostaa ihan joltain luontaistuotteelta, mutta sitä se ei ole.

Silloin kun tätä leikkiä leikittiin, en ollut ohjastanut ravihevosta, mutta nyttemmin sekin on tullut tehtyä. Työpaikan tyhy-iltapäivässä oli ohjelmassa vierailu paikallisella raviradalla ja jokainen halukas sai kokeilla ravihevosella ajamista. Kokeneempi kuski oli tietysti kärryillä takana istumassa, mutta ohjakset oli minulla. Jälkeen päin ”apukuski” sanoi, että pikkusen liian kovaa mentiin, vähempikin olisi riittänyt.

Esikoistyttärellä oli väittämä, jolla hän pesi pelikaverit mennen tullen. ”Olen saanut mitalin painonnoston MM-kisoista.” Tätä ei kukaan uskonut todeksi, mutta totta se on. Suomessa oli nimittäin kyseiset kisat 1990-luvun lopulla hänen ollessaan alakouluikäinen. Molemmat tyttäret harrastivat silloin tanhuamista ja kisaorganisaatiosta oli pyydetty kisojen avajaisiin tanhuryhmän lapsia kansallispuvuissaan kantamaan osallistujamaiden nimikylttejä. En tiedä miten kylttien kantajat valittiin, ehkä iän perusteella vanhemmasta päästä tai arpomalla. Esikoistytär kantoi Kamerunin kylttiä avajaisseremoniassa ja kamerunilainen urheilija hänen perässään kantoi maan lippua.

Palkinnoksi kaikki kyltin kantajat saivat ihan oikean mitalin, jossa oli kohokuvioituna kisojen tiedot, paikkakunta, maa ja vuosiluku.  Mitali on varmasti hänellä tallella, mutta tällä hetkellä ei saatavilla kuvattavaksi. 

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Hautomo vaikenee edelleen

Kevättä pukkaa tontilla ja luonnossa mutta juttuhautomossa on edelleen pelottavan hiljaista. Tätä kirjoitettaessa on Kaatuneitten muistopäivä. Itse en kaatunut viime talven liukkailla yhtään kertaa, joten minulla ei ole erityistä syystä viettää sitä. Huonoin vitsi varmaan, jonka olen koskaan kuullut. Mutta täytyy sanoa, että on siinä jollain äly välähtänyt. Suomen kielen sanoilla on niin monia merkityksiä. Ja vastaavasti yhdellä asialla voi olla monta nimeä tai sanaa ilmaisemaan sitä.

Luen parhaillaan kirjaa, joka liittyy edelliseen aiheeseen (sota- ja muihin traumoihin), mutta en ehdi saada siitä tähän hätään valmista postausta blogiin. Kirjan takakannessa sanotaan: "Traumaattiset tapahtumat voivat olla mittasuhteiltaan millaisia tahansa: historiallisia tai kokonaiseen kulttuuriin vaikuttavia myllerryksiä tai perheen synkkiä salaisuuksia. Ne kaikki jättävät jälkensä. Ne muuttavat mieltä ja tunteita sekä kykyä iloita ja solmia läheisiä suhteita toisiin ihmisiin. Vaikutus ulottuu jopa elintoimintoihin ja immuunijärjestelmään. Tunnettu trauma-asiantuntija Bessel van der Kolk on työskennellyt traumapotilaiden kanssa yli kolmekymmentä vuotta. Tässä kirjassa hän pureutuu traumaperäiseen stressiin ja sen aiheuttamiin muutoksiin aivoissa - etenkin mielihyvän, kiintymyksen, hallinnan ja luottamuksen tunteita tuottavissa aivojen osissa."

Van der Kolk esittelee parantumiseen kolme perusväylää. Kirja Jäljet kehossa esittelee menetelmiä, joilla aivojen toimintahäiriöitä voi korjata. Kirja käsittelee muun muassa neuroplastisuusterapian, mindfulnessin eli tietoisen läsnäolon sekä joogan vaikutuksia traumojen hoidossa.

Ennen viime vuosisadan puoliväliä käydyt sodat ovat varmaan pahimpia traumoja, jotka tällä hetkellä elossa olevien ihmisten ja heidän jälkeläistensä mieliä traumatisoivat. Vuoden 1918 tapahtumia kokeneita ja niitä muistavia ei enää ole elossa, mutta heidän jälkeläisiään on paljonkin ja tällaiset traumat pitävät tapanaan siirtyä jälkipolville useammassakin polvessa tavalla tai toisella. Saisi varmaan etsimällä etsiä ihmistä, jonka esi-isissä tai -äideissä ei olisi näistä sodista jollain tavalla kärsineitä. Traumat vaikuttavat meihin, ei pelkästään yksilöinä vaan myös kansakuntana. Sen huomaa siitä, kun suomalaisia verrataan itseään paljon hilpeämpään ja peruspositiivisempaan Ruotsin kansaan, joka on välttynyt sodilta jo vuosisatojen ajan. Sotien aiheuttamat traumat vuosisatojen takaa ovat jo väljähtyneet heidän geeneissään.

Omassa suvussani ei onneksi ole ketään, jonka hengen tai kodin sodat olisivat vieneet, mutta riittävästi kärsimystä loppuiäkseen oli jatkosodassa taisteleminen aiheuttanut isälleni, joka joutui mukaan ihan nuorena miehenä. Asevelvollisuuden hän oli suorittanut juuri ennen jatkosodan puhkeamista. Menetykset olivat sekä terveyteen että omaisuuteen liittyviä. Maaseudulta kerättiin sotatoimialueelle kaikkea käyttökelpoista tavaraa. Isä menetti sinne uuden uutukaisen polkupyöränsä sekä kotitalon parhaan hevosen, joka ihme kyllä palautettiin sodan jälkeen, mutta perimätiedon mukaan traumatisoitunut oli sekin. Siitä oli tullut ääniyliherkkä, joka säntäsi pakoon vähänkin kovemman äänen kuultuaan, kuten esimerkiksi ukkosen jyrähdyksen.

Tämä Van der Kolkin kirjoittama kirja ei ole ihan uusi, se on kirjoitettu jo vuonna 2014. Suosittelen sitä kaikille, joilla on jonkinlainen trauma vaivanaan tai muuten vaan kiinnostusta aiheeseen. Onhan niitä monen monta muunkinlaista traumaa kuin nuo edellä mainitut edellisten sukupolvien muistot sodista. Kirjassa kerrotaan myös silmänliiketerapiasta, jossa nimenomaan on kyse menneestä irtipäästämisestä. En ole vielä edennyt siihen lukuun, mutta se vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Muokattu: en jaksanut lukea kirjaa ihan loppuun asti, mutta erittäin hyvä kirja on kyseessä kumminkin. Kirjoittaja suosittelee muun muassa joogaa. Pitänee ottaa ohjelmaan, kunhan koronatilanne helpottaa. Joskus vuosikymmeniä sitten harrastinkin joogaa pari vuotta ja siitä on vain hyvää sanottavaa. 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.