Yritin lukea ruotsalaiskirjailija Patrik Svenssonin kirjoittamaa Ankeriaan testamenttia, jota ylistetään erään nettikirjakaupan sivulla näin:
”Ankeriaan testamentti on kerronnallista tietokirjallisuutta parhaimmillaan: koskettava kertomus isän ja pojan suhteesta, juurista, kohtalosta, elämästä ja kuoleman kohtaamisesta. Teos on ollut myynti- ja arvostelumenestys kotimaassaan Ruotsissa, ja se on myyty yli 30 maahan.”
En ilmeisesti päässyt vielä noin puolenvälin kohdalla tuohon koskettavuuteen asti, kun annoin periksi ja lopetin sen lukemisen. Siihen saakka se oli saman hokemista: miten se ankerias osaa mennä sinne Sargassomerelle kutemaan ja miksi se niin tekee?
Sen sijaan uusimmassa Luonnonsuojelija-lehdessä on asiantunteva artikkeli vaelluskaloista, joihin ankeriaskin kuuluu. Siinä vaelluskaloja tutkinut Helsingin yliopiston emeritusprofessori Hannu Lehtonen kirjoittaa: ”Vaelluskaloilla etäisyys synnyinjoen ja syönnösalueen välillä voi olla tuhansia kilometrejä. Vaeltaessaan kasvualueille ne tallentavat erilaisia koodeja, kuten merivirtoja, maan magneettikenttää sekä auringon nousu- ja laskusuuntia.”
(Syönnösalue Alue, jolla kalat oleskelevat kutuaikojen välillä ja jossa kalan kasvu pääosin tapahtuu. Lähde: Luonnonvarakeskus luke.fi/Kalasanastoa)
Kun on aika palata kutemaan synnyinjokeen, vaelluskalat purkavat koodit päinvastaisessa järjestyksessä, kunnes ne saapuvat lähelle kotijokeaan.
”Tässä vaiheessa hajuaisti tulee tärkeimmäksi aistiksi ja kalat suunnistavat tutun hajun perässä omaan jokeensa. Sama koskee myös ankeriasta, mutta sen kohdalla tärkeä suunnistusta edistävä tekijä on Golf-virta”, Lehtonen analysoi Luonnonsuojelija-lehdessä.
Saman professorin tietojen mukaan kalojen vaellusmatkan pituus vaihtelee kymmenistä kilometreistä aina kymmeniin tuhansiin kilometreihin asti. Pisimmälle matkaavat eräät hait sekä marliinit ja tonnikalat.
Että ei se ankerias mikään maailmanihme ole, mutta ehkä kirjan tärkein juju oli jossain muualla kuin Sargassomerelle tärskyille vaeltamisessa. Ja siihen tärkeimpään asti en vielä ehtinyt, kun kirja putosi kädestä. Olisi Svensson kysynyt faktoja ensin Lehtoselta, niin olisi voinut alusta pitäen keskittyä kirjassaan siihen isän ja pojan suhteeseen, juuriin, kohtaloon sekä elämän ja kuoleman kohtaamiseen. Eikä vatuloida ankeriaan puuhia sivukaupalla. Samoja konsteja ne muuttolinnutkin varmasti käyttävät, esimerkiksi maan magneettikenttää, lentäessään etelään ja keväällä taas takaisin samoille pesimäpaikoilleen joka vuosi, ainakin jotkut lintulajit.
Lähde: Luonnonsuojelija-lehti, nro 2/2021
Kuvat: Adlibris, Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!