Epäoikeudenmukaisuus on luonnollista

Luonto ei tunne oikeudenmukaisuuden käsitettä. Luontokappaleet toimivat vaistojensa varassa. Kaikki mikä on luonnollista, on normaalia. Kaikki mikä on mahdollista, on luonnollista. Siten myös epäoikeudenmukaisuus on normaalia. Oikeudenmukaisuus on ihmisen keksintö.

Elämässä ja maailmassa on aina vaan enemmän epäoikeudenmukaisuutta. Onko sitä ollut enemmän historiassa kuin nykyisyydessä? Vaikuttaa ainakin siltä, että nykyisyydessä ei muuta olekaan kuin epäoikeudenmukaisuutta. 

Globaalia epäoikeudenmukaisuutta on muun muassa se, miten ihminen kohtelee luontoa. Meille on annettu tämä maapallo ja sen luonto suojeltavaksi ja viljeltäväksi, ei riistettäväksi. Se on meillä lainassa tulevilta sukupolvilta. On epäoikeudenmukaista heitä kohtaan liata meret ja maat sekä kuluttaa luonnonvarat loppuun.

Ihminen on epäoikeudenmukainen eläimiä kohtaan. Ihminen ei alunperinkään saisi olla kasvikunnan ja eläinkunnan yläpuolella, vaan osana sitä. Ihminen on erkaantunut luonnosta ja siitä on tullut ihmiselle objekti. Antaako luonto meille vastauksia pandemian muodossa? Musta surma, espanjantauti, sars, influenssat, korona, koronan muunnokset... tahti vaan kiihtyy. 

Elämä on epäoikeudenmukainen ihmistä kohtaan. Vastikään saimme lukea erään toisen bloggaajan kirjoituksen nuoren aikuistumassa olevan lapsensa yllättäen tapahtuneesta kuolemasta, jonka syytä ei tiedetä. Kesken toimiansa katkenneesta, laulun sanoin. Lisäksi ihmisiä katosi ja löydettiin menehtyneinä: nuori mies Naantalissa, keski-ikäinen taksiyrittäjä Mikkelissä, melkein peräkkäisinä päivinä.

Maantiede on epäoikeudenmukainen ihmisyhteisöä ja ihmisyksilöä kohtaan. Sekä pienesti että isosti. Riippuen siitä, mihin maailman kolkkaan olet sattunut syntymään tai edustamasi kansa on pesiytynyt, olet joko onnellisten tai onnettomien tähtien alla. Yksistään oman maan rajojen sisäpuolella tämä on nähtävissä ja kärjistyy koko ajan lisää. 

Koronarokotteita jaettaessa tietyt maat ovat kahmimassa niitä yli oman tarpeensa ja EUn yhteishankinnan ulkopuolelta, esimerkiksi Saksa, jossa on itsellään oma rokotteita valmistava lääketehdas. Millä aikataululla ja hinnalla esimerkiksi Afrikan väkirikkaat maat saavat rokotteensa? Vai saavatko koskaan, kun raha ratkaisee tässäkin asiassa.

On luonnollista, että Afrikasta on kehittynyt väkirikas maa kuten monista muista lämpimillä vyöhykkeillä olevista maista. Toimeentulon mahdollisuudet ovat heikompia. Koulutus ja osaaminen ei edisty. Talous ei kasva. Kun yhteiskunta ja sen hallinto on heikkoa ja korruptoitunutta, demokratia ei toimi, jatkuvat sodat tai muut erimielisyydet repivät kansaa. Ei tarvitse mennä kovin kauaskaan, kun sellaisia maita jo löytyy.

Luonnonvaroja ei käytetä siten, että ne hyödyttäisivät mahdollisimman oikeudenmukaisesti koko yhteiskuntaa. Rahaa ei monessakaan maassa ole miljoonittain laittaa rokotteiden hankkimiseen, kun ne menevät muihin tarkoituksiin. Itsevaltiaan hallitsijan taskuihin tai hampaisiin asti aseistautumiseen. Ihmisiä tulee kuolemaan pandemiaan nyt ja tulevaisuudessa.

Niinsanotuissa sivistyneissä maissa tilanne on osittain erilainen. Yhteiskunta pyrkii verovaroin huolehtimaan kansalaisistaan tasapuolisesti ihmisoikeuksia kunnioittaen. Jokainen ihmishenki on arvokas. Se on oikeudenmukaista. Jotkut ihmiset kuitenkin katsovat voivansa jättää rokotteen ottamatta perustellen asiaa yksilön valinnanvapaudella. 

Rokotevastaisuudessa on kyse tietämättömyydestä, sanoi sisätautiopin dosentti ja erikoislääkäri Jan Sundell Puoli seitsemän -ohjelmassa torstaina 14.1.2021. Ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa. 

Tietämättömyyskin on mahdollista. Se on siten jopa luonnollista. Tietämättömyyttä voidaan vähentää oikeanlaisella tiedottamisella. Rokotteen ottamatta jättäminen salaliittoteorioihin tai 5g-teorioihin uskomisen vuoksi on epäoikeudenmukaista yhteisöä kohtaan. 

Rokottamisessa on kyse taistelusta pandemiaa vastaan yhdessä ja siihen on jokaisen suositeltavaa osallistua ja antaa oma panoksensa, jotta laumasuoja saadaan ja että sitä ylläpidetään jatkossakin. Se on oikeudenmukaista ja on luonnollista, että niin tehdään.

Rokotteen ottamista epäröiviäkin on kuultava. Ei heidän kanssaan kuitenkaan samaa mieltä tarvitse olla. Jos yksi sadasta saa rokotteesta lievän haittavaikutuksen, se ei tarkoita sitä, että juuri sinä olisit se seuraava yksi sadasta. Rokotuksista tulee liikkumaan väärää tietoa ja niistä tulee koitumaan lieviä haittavaikutuksia, joita saattaa olla vähemmän kuin rokotevastaiset tahot antavat ymmärtää.

Jos rokotevastaisia ei kuunnella, saattaa osa heistä vetäytyä kokonaan terveyspalvelujen piiristä eivätkä uskalla tuoda huoliaan julki. He jakavat huoliaan toisten samoin ajattelevien kanssa, mikä saattaa entisestään lisätä rokotevastaista ajattelua.

Yksilön valinnanvapaus on tietysti hyvä asia, mutta onko oikeudenmukaista uppiniskaisesti perustella rokottamisesta kieltäytymistä vain sillä? Jos näin teet ja sairastut vakavasti, luovutko tehohoitopaikastasi, kun sitä paikkaa tarvitsee joku lähimmäinen, joka ei voinut ottaa rokotetta terveydellisistä syistä? Tai jos sitä tarvitsee joku alle 16-vuotias? Mikä olisi oikeudenmukaista?

Sinä, joka kieltäydyt ottamasta rokotetta jostain hämäristä ideologisista syistä, edustatko kenties linkolalaista ajattelua ja toivot, että pandemia tappaa ja harventaa liikakansoitusta? Onko oikeudenmukaista, että selviät itse ja tautiin kuolee se joku muu, jonka sinä tartutit?

Ohessa linkki Ylen sivuille Ulla Järven kolumniin tähän aiheeseen liittyen. Hyvä vertaus oli, että rokotuksen ottaminen vähän kuin verojen maksaminen tai liikennesääntöjen noudattaminen.

https://yle.fi/uutiset/3-11742356

Kuvat: Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

 

Kettu ihmisen kaverina

 

"Kesytä minut", sanoi aavikkokettu Pikku Prinssille Antoine de Saint-Exupéryn vuonna 1943 julkaisemassa pienoisromaanissa Pikku prinssi. Kirja pitää sisällään elämänfilosofiaa kaikenikäisille. Kirjassa kettu myös muistuttaa, että ihminen tulee vastuulliseksi siitä, minkä on kesyttänyt. Ihminen onkin kesyttänyt seurakseen useita eläimiä, hyödykseen ja seurakseen ja pitänyt niistä huolta jo tuhansien vuosien ajan. Ihmisen seurana on pisimpään ollut sudesta (canis lupus) kesyyntynyt koira (canis lupus familiaris). Tästä lisää muutaman päivän kuluttua!

Kettu on sen sijaan kesyyntynyt itse ja asettunut asumaan ihmisen lähipiiriin omin luvin ja keinoin. Kettujen vulpes-sukuun kuuluu 12 eri lajia, joista Suomessa asuva kettu, punakettu (vulpes vulpes) on maailman laajimmin levinnyt maalla liikkuva petoeläin. Sitä tavataan lähes koko Pohjois-Amerikassa ja Euraasiassa sekä jonkin verran Pohjois-Afrikassa. Pikku Prinssin kohtaama aavikkokettu (vulpes zerda) elää vain Saharassa ja Suomessa jo äärimmäisen uhanalaiseksi määritellyn naalin (vulpes lagopus) elinpiiriä ovat pohjoisen pallonpuoliskon arktiset alueet, tundrat.

Kettu on elänyt maapallolla kaksi kertaa kauemmin kuin oma lajimme, homo sapiens. Kettu on sopeutunut ihmisen saapumisen lisäksi maapallon moniin muutoksiin ja tälläkin hetkellä se sopeutuu Suomessa edelleen supikoiran saapumiseen. Kettu pystyy sopeuttamaan itsensä monenlaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi pentueet syntyvät sen kokoisiksi, että emo pystyy niistä vallitsevassa ympäröivässä tilanteessa huolehtimaan. Jos ravintoa on vähän, voivat nuoret naarasketut jättää lisääntymisen kokonaan väliinkin. Kettuja metsästetään ja vaikka metsästyslupien määrää lisättäisiin, sillä ei varsinaisesti ole kannan määrään merkitystä. Kettuemot pystyvät täyttämään vajeen synnyttämällä enemmän poikasia.

 

Kettuteini on kiitollinen ruokittava (se myös hankkii ruokaansa itse). Ensimmäisen elinvuotensa aikana kettu maistelee vähän kaikkea, eläin- ja kasviravintoa. Vanhemmiten se mieluiten pitäytyy lempiruuissaan myyrissä ja kaniineissa, mutta tarvittaessa ravinnoksi käyvät myös sammakot, kotilot, kovakuoriaiset, marjat, hedelmät, sienet, siemenet. Kun kettujen elinpiiri on laajentunut lähelle ihmistä, myös ihmisten ruokajäte kelpaa, jos sellaiseen vain pääsee käsiksi. Vai tassuiksi.

Kettu seikkailee Pikku Prinssin ohella monissa saduissa. Useimmissa saduissa kettu kuvaillaan viekkaaksi ja ovelaksi. Eikä aiheetta - kettu on älykäs eläin ja sitä puoltaa sen pitkä historia maapallolla, laaja levinneisyys sekä jatkuva sopeutuminen. Ketun aivot ovat suhteessa ruumiin kokoon suuremmat kuin saman kokoisen koiran, yhtä suuret kuin susien, jotka ovat kettua paljon suurempia. Aivojen koko korreloi älykkyyden kanssa, joten saduilla on todenperänsä.

Omalla asuinalueellani, suurehkon kaupungin lähiössä, on kotitaloni ympäristössä paljon metsää, pieni luonnonsuojelualuekin. Ja kettuja täällä pihapiirissämme on elänyt yhtä kauan kuin mekin olemme täällä asuneet, yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Täällä on myös paljon rusakoita, joka selittänee ketun viihtymisen alueella. Ketut ovat "hyvännäköisiä", kauniin punaturkkisia ja paksuhäntäisiä, ilmeisen terveitä siis. Muutamia talvia sitten olin koiran kanssa lenkillä tutulla metsäpolulla.Yhtäkkiä edessämme oli kettu, vain muutamien metrien päässä. Seisahduimme kaikki kolme tuijottaman toisiamme. Kettu otti ensimmäisen askeleen - suoraan meitä kohti. Apua! Oli ensimmäinen ajatukseni. Mitä nyt tapahtuu? Kettu tuli kohti ja sitten, kaarsi hieman ja lähti ohittamaan meitä vasemmalta ohittaakseen meidät. Käännyin katsomaan ja mitä olikaan takanamme. Toinen kettu, jonka luokse ensimmäinen käveli kaikessa rauhassa ja sitten ne jatkoivat yhdessä matkaa poispäin meistä. Meistä välittämättä. Tilanne oli huikean hieno ja hämmästyttävä. Koirakaan ei reagoinut, ei pelännyt, eikä pyrkinyt perään. Hieno ja ihmeellinen kohtaaminen.

Kettu on saattanut aikojen alussa ihmisen historiassa elää kesyyntyneenä ihmisen kumppanina koiran rinnalla, kunnes koira valikoitui ja vakiintui tähän asemaan monikäyttöisempänä ja tuolloin isokokoisempana. Kettu nimittäin kesyyntyy. Tätä on tutkittu vuonna 1959 Siperiassa alkaneessa ja edelleen jatkuvassa tutkimuksessa. Tutkimuksen alussa tutkijat hankkivat lauman kettuja, joista valitsivat "jatkoon" kesyimmät ja näin aina seuraavistakin sukupolvista. Näiden aina vain kesympien yksilöiden ulkoiset olemukset alkoivat muuttua koiramaisempaan suuntaan. Kuudennen sukupolveen ketut olivat jo aivan kesyjä, lyhytkuonoisia, pentumaisia, osin luppakorvaisia, laikullisia ja kippurahäntäisiä. Ne olivat oppineet kerjäämään ihmisen huomiota ja heiluttivat kiitollisena häntäänsä kuin koirat ikään. Tämä tutkimus osoitti sen, että perimässä kesy luonne ja kesykoiran ulkonäkö liittyvät toisiinsa.

Tällä hetkellä Suomen luonnossa elävä kettu sopeutuu supikoiran läsnäoloon muuttuvalla purukalustolla. Varsinkin naarasketut ovat muuttuneet supikoiran Suomeen saapumisen jälkeen. Ketun hampaista ja kuonosta on tullut petomaisempi ja nämä tekevät ketusta tehokkaamman lihansyöjän. Tämä muutos jättää tilaa supikoiralle seka- ja raadonsyöjänä, kun kettu valikoi ruokavalioonsa enemmän tuoretta lihaa.

Kettu ja monet muut eläimet seikkailevat Aisopoksen eläintarinoissa eli faabeleissa. Näihin eläintarinoihin liittyy useimmiten moraalisia opetuksia. Kuten esimerkiksi sadussa Kettu ja korppi. Monissa suomalaisissa kansansaduissa seikkailee Kettu Repolainen. Disneyn sarjakuvatarinoista löytyy Kelmien kerhon jäsen Mikko Repolainen. Kansantaruihin kuuluu tarina revontulista, jotka kettu eli repo saa aikaan huiskiessaan häntäänsä pakkashangilla

Kettu teki taikinan, suolaisen ja makean, tarjolle leivän vei, itse syönyt ei. Mikä se on? (vastaus postauksen lopussa)

Lähteet: 

Tiede 13/2020, artikkeli Kettu syntyi pärjäämään, kirjoittanut Maija Karala

Wikipedia

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

 

Vastaus:

Käenkaali eli ketunleipä eli revonrieska.

Maista kaikilla aisteilla

Maistaminen ei tapahdu ainoastaan suussa. Maku muodostuu aivoissa monien aistien yhteistyön aikaansaannoksena. Aivot voivat yhdistää eri aistien saamat ärsykkeet.

Aivot herkistyvät ruokaillessa esimerkiksi kuuloärsykkeille. Kuulostaako porkkana ta sipsi suussa rapsakalta? Minkälainen äänimaailma on ympärillä? Äänet ja muut ärsykkeet voivat laimentaa tai vahvistaa ruokailunautintoa. Samalla tavoin näkö voi vaikuttaa. 

Ei ole sattumaa, että ruoan asetteluun ja muuhun näköaistia hivelevään panostetaan ravintoloissa. Kauniisti sommiteltu ympäristö saa ruoan maistumaan paremmalta. Ruokaa myös kuluu enemmän.

Tämäkin on evoluution tulosta. Ihmisaivot ovat oppineet ajan kuluessa rakastamaan ruoan näkemistä. Ihmiselle on kehittynyt vahva vietti kiinnittämään katseemme ruokaan aina. Psykologisissa kokeissa on havaittu, että huomiomme kiinnittyy erityisesti paljon energiaa sisältäviin ruokiin.

Astioiden koko ja muoto vaikuttaa myös ruokailukokemukseen. Jos käytössä on suurempi lautanen, otamme sille vaistomaisesti enemmän ruokaa, sillä isolla lautasella tavanomainen annos näyttää pienemmältä. Optimaalinen lautasen koko on 25 senttimetriä halkaisijaltaan. Jos lautanen on halkaisijaltaan 30-senttinen, se saa syömään 60 kilokaloria lisää.

Ruokaiuvälineilläkin on merkitystä. Isommalla lusikalla syödään enemmän. Lautasen muoto vaikuttaa myös ruoan maittavuuteen. Pyöreältä lautaselta syödessä makukokemus on kaikista intensiivisin. Myös tuntoaisti vaikuttaa siihen, miltä ruoka maistuu. Jos lautasen pinta on rosoinen, se korostaa ruoan karvautta. Kulmikas lautanen saa ruoan maistumaan suolaiselta. Huippuravintoloissa käytetään raskaita aterimia. Ne luovat vahvan tunteen aterian laadusta. Samalla asiakkaan maksuhalukkuus kasvaa.

Oletko huomannut, että äänillä, musiikilla tai väreillä olisi vaikutusta makunautintoon? Oletko ravintolassa kiinnittänyt huomiota lautasten ja muiden aterimien kokoon ja muotoiluun? 

Lähde: Tiede-lehti nro 1/2020 Arikkeli: Jukka Ruukki

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Mustaa valoa

 

Katriina Huttusen kirjoittama Mustaa valoa - Muistiinpanoja hautausmaalta kertoo surusta. Se ei kerro rakkaudesta rakkauden kielellä itsemurhan tehneeseen lapseen. Vain surusta, vihasta ehkä syyllisyydestäkin. Kirja ei lohduta eikä tunne tai anna armoa. Mutta se väistää surua kertoessaan väliin muustakin, jotta lukija, ehkä kirjoittaja itsekin, saa tuokion huokaista. Kirja kertoo Hietaniemen hautausmaasta, ennen ja nyt. Kuinka se on muuttunut syrjäisestä ja lohduttomasta paikasta rauhan tyyssijaksi, mutta myös paikaksi, jossa ihmiset voivat käydä liikkumassa kaikessa hiljaisuudessa. Kolumbaariosta, jossa edesmennyt ei muutu jälleen maaksi. Se kertoo hautausmaalla elävistä kasveista ja eläimistä. Luonnon toistuvasta kiertokulusta, joka ei piittaa kuolleista. Ennen meitä, hetken tai pitkään eläneistä. 

Ihmiset kokevat hautausmaan ja läheisen hautapaikan kukin omalla tavallaan. Toisille se on tärkeä paikka ikäänkuin tavata edesmennyttä. Se saattaa olla ainoa paikka, jossa voi surra avoimesti. Tai kuolleen läheisen konkreettinen sija, jossa hänen luonaan voi edelleen viivähtää. Jotkut kokevat hautapaikan rasitteeksi. Heidän mielestään kuollutta läheistä voi muistella missä tahansa, milloin tahansa ilman hautakiveä tai -paikkaa. Kaikki tavat ovat oikeita, kunhan ne palvelevat surijaa. Kuollut itse ei enää esitä asian suhteen toivomuksia. Hänen toiveensa on saattanut olla tiedossa ja sitä on varmasti kunnioitettu. Jotenkin toivoisin, että eloonjäävät voisivat tehdä päätöksiä omista näkökulmistaan, jottei haudan hoitamisesta tulisi taakkaa. Kunnioitetaan elävän toiveita yhtä lailla kuin kuolleenkin.

Olen vieraillut omalla paikkakunnallani äidin haudalla kohta 20 vuoden ajan. Kaksi vuotta sitten saattelimme isän äidin viereen. Kun äidin kuolema oli äkillinen ja traaginen, tuli hautausmaasta minulle tärkeä paikka kohdata äiti mielessäni kaikessa rauhassa kiireisen elämän keskellä. Lähtiessäni kotoa kohti hautausmaata olin jo matkalla äidin luo. Astuessani takorautaisista porteista sisään, astuin lähemmäs äitiä. Maailman häly jäi porttien ulkopuolelle ja hautausmaa tarjosi paikan, kuin sylin rauhoittua hetkeksi. Kuljin useimmiten samaa reittiä kuin tuttua polkua, jota reunustivat vuodenajoista riippuen kulloinkin kukassa olevat pensaat ja istutukset. Erilaiset havupuut toivat reitilleni vehreyttä vuoden ympäri ja tarjosivat linnuille pesimäpaikkoja ja suojaa. Keväisin linnunlaulu täytti hautausmaan kuin täydentäen sen rauhaa.

Muistan kuinka alkuun oli omituista nähdä tuttu nimi kultaisin kirjaimin kiveen hakattuna. Sama outo olo tuli, kun isän nimi hakattiin kiveen äidin nimen alle. Tiedänhän minä, että eivät he ole täällä - vai ovatko? Ovathan he tavallaan aina siellä missä minäkin. Muistoina, jotka kulkevat mukanani. Muistoista voin poimia lähemmäs kaikkein kauneimmat ja helliä niitä oman elämäni loppuun saakka. Muisto ei riitä lohduttamaan akuutissa surussa, mutta ajan kuluessa, muistot saavat kultaisen reunuksen ja ne putkahtelevat mieleen enää silloin tällöin. On lohdullista ajatella, että kuollut on edelleen jotenkin olemassa, kun yksikin ihminen muistelee häntä.

Kirjaan oli lainattu monia runoja, jotka täydensivät ja syvensivät kirjoittajan surun kuvailua. Tunnetta, joka on kuin pohjajäätä, Helvi Juvosen samannimistä runoa lainaten. Jäätä, joka on niin syvällä, ettei se koskaan sula. Jäätävää ja ymmärrykseni ulottumattomissa on se suru, joka syntyy, pysyy ja jää, kun joutuu kohtaamaan oman lapsensa kuoleman. Tavoittelen tunnetta, jossa oma elämä tuntuu valuvan ruumiista pois, kaikkien muiden tunteiden katoavan vain surun jäädessä. En pysty siihen. Emme me kukaan siihen pysty. Onneksi, mietin, onneksi emme.

 

Mietin sitäkin, missä kuolleet ovat, kun ovat kuolleet. Onko jokin olotila, ulottuvuus, taivas, maanpäällinen rinnakkaistodellisuus. Onko aavistus kuolleen läsnäolosta todellinen. Mahtaako pieni rasahdus, kuin askeleet, olla merkki meille eläville. Onko tähdenlento, perhosen viivähdys kämmenselällä, linnunlaulu, valkea höyhen lohduksi lähetettyjä viestejä. Vaiko vain todentuntuisiksi tulleita toiveitamme uskoa, että kaikki on hyvin tuonpuoleisessakin. Ajatukseemme kuolleiden läheistemme uudesta olinpaikasta vaikuttaa oma uskonnollisuutemme tai uskonnottomuutemme. Meillä on jokaisella oikeus omaan näkemykseemme ja se on aina oikein.

Mikä tuo itselle lohtua, ei voi olla väärin. Olipa se hautausmaalla vierailu päivittäin, kuolleen läheisen kuvan katsominen, hänelle juttelu, hänen muistelemisensa. Kunhan muistamme, että olemme itse elossa ja niin kauan kuin elämme, on enimmät voimat käytettävä elämiseen ja elävien parissa olemiseen. Elävät tarvitsevat meitä enemmän kuin kuolleet. Ettemme ripustaudu kuolleisiin tai kuolemaan liian pitkäksi ajaksi. Joskus se voi kuitenkin viedä koko loppuelämän. Suru ei ole prosessi, se on olotila.

Mustaa valoa ei ole. Mutta musta imee kaiken valon. Maailmasta tuntuu katoavan kaikki värit, kun kohtaamme suuren surun. Jää vain musta eikä valoa ollenkaan. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat (ei kaupallista yhteistyötä), Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Lue lisää Hietaniemen hautausmaasta

Uurnaholvi eli kolumbaario on tuhkauurnien säilytystila. Nimitys kolumbaario tulee latinan kyyhkyslakkaa tarkoittavasta sanasta. Uurnaholvit voivat sijaita esimerkiksi hautausmaan muurissa, kirkossa tai kappelissa. Yksi Suomen tunnetuimmista uurnaholveista sijaitsee Helsingissä Kallion kirkossa. Wikipedia

Etsi elementtisi

Otsikossa ei ole kysymys rakennusmestarin ohjeesta talonrakentajalle.

Ei myöskään tuusulalaiseen lounasravintolaan suunnistamisesta.

Eikä puhuta myöskään mistään sähkölaitteisiin liittyvästä asiasta.

Luinpahan taas yhden kirjan, jonka aihepiiri liittyy uupumiseen. Lähinnä uupumisella tarkoitetaan useimmiten työssä uupumista, mutta eihän se koskaan yksistään työstä johdu. Tärkeimmät uupumiselle altistavat tekijät kuitenkin johtuvat kirjankin mukaan eri tavoin kuormittavista työolosuhteista.

Tämä kirja on tähänastisista paras, jonka olen aiheesta lukenut. Ja niitä on tullut luettua muutamakin tässä viime vuosien aikana. Sen on kirjoittanut Liisa Uusitalo-Arola. Kirjan nimi on Uuvuksissa, kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin.

Kijoittaja on työ- ja organisaatiopsykologi, työterveyspsykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Teksti ei ole mitään jonninjoutavaa lätinää tyyliin ”sinun pitää kuunnella itseäsi”.

Postauksen otsikko viittaa kirjan viimeiseen lukuun, jossa hän kirjoittaa hyvistä muutoksista elämässä uupumisesta nousemiseksi. Sokea suorittaminen ja päämäärätön tuotteliaisuus on alkanut menettää arvoaan. Monet etsivät hyvää, tarkoituksellisuuden täyttämää elämää. Tämä kirja sopii muidenkin lukea kuin uupumuksen kokeneiden. Se sopii hyvin kaikille, jotka huomaavat voimavarojensa olevan hupenemassa. Ja varsinkin niille, jotka eivät ole vielä huomanneet sitä. Tai ihan kenelle vaan. 

Elämässä pärjäämisen kannalta tärkeimpiä ovat muun muassa tarkkaavaisuuden säätely, muisti ja tunnesäätely. Kirjoittaja ampuu alas multitaskaamisen ideologian: tarkkaavaisuus on lähes aina suuntautuneena johonkin ja pystymme valitsemaan vain yhden kohteen. Samalla aivot yrittävät häivyttää muita kohteita. Jokainen tarkkaavaisuuden uudelleenkohdentaminen kuluttaa aivojen energiaa ja heikentää suorituskykyä. Kun ihminen on pahasti ylikuormittunut tai traumatisoitunut, tunneaivot voivat herkistyä ja stressireaktio laueta pienestäkin ärsykkeestä. Sellainen voi olla vaikka joku liian kova ääni tai liian suuri fyysinen rasitus.

Kaikki me kannamme mukanamme hankalien kokemusten muistoja. Toiset dramaattisempien, toiset arkipäiväisempien, lyhytkestoisten tai pitkäkestoisten. Toiset ovat saaneet enemmän tukea kuin toiset. Tämän seurauksena meillä on kullakin erilaisia selviytymis- ja suojautumiskeinoja ja asioiden käsittelystrategioita. Uupuminen on seurauksena, kun strategiat eivät kanna enää tietyn pisteen jälkeen.

Uupumisesta toipuminen etenee harvoin suoraviivaisesti. Välillä tulee takapakkiakin. Yleensäkin eteneminen elämässä etenee spiraalimaisesti. Vain harvoin voi käsitellä yhden asian loppuun yhdellä kertaa. 

Ihmisen on tärkeää palautua rasituksesta. Palautuminen on prosessi, jonka aikana voimavarat täydentyvät. Kokonaisvaltaiseen elpymiseen kuuluu, että pystyy ottamaan etäisyyttä työtodellisuuteen myös henkisesti. Työpäivän aikanakin voi irrottautua työtodellisuudesta. Lounastauko elvyttää, jos sen pitää säännöllisesti ja itse haluamallaan tavalla. Työasioiden puiminen lounaspöydässä ei edistä elpymistä.

Omaa palautumisen astettaan on vaikea arvioida. Siihen on kehitetty erilaisia mittausteknologioita. Mittaustulokset saattavat näyttää erinomaisilta, vaikka keho olisi aivan "tiltissä" eli kuormituksen ja palautumisen vaihtelua ei tapahdu laisinkaan. Silloin keho ei enää reagoi stressiin. 

Ei ole mitään niin tyhmää kuin tehdä tosi hyvin sellaista, mitä ei pitäisi tehdä ollenkaan. (Peter Drucker).

Etsi siis elementtisi. Sen tunnistaa siitä, että työssään tuntee olevansa mies tai nainen paikallaan. Aina se ei tunnu siltä, vaikka olisikin hyvä työssään. Moni meistä on hyvä ja taitava monessakin asiassa, mutta jossain itse kukin on vielä enemmän omimmillaan. 

Oman parhaimmuusalueensa tunnistamiseen on netissä ilmainen VIA-testi. Sillä voi selvittää, mihin järjestykseen 24 positiivista luonteenvahvuutta sinulla asettuu. Ideana on tunnistaa ne vahvuudet, jotka ovat itsellesi luontaisia ja joiden varaan sinun kannattaa rakentaa. Kysymyksiä testissä oli 120 ja ne olivat osittain samoja vähän eri sanoin, kuten näissä testeissä yleensä aina on. Tein tuon testin ja kolmen kärkeen nousi ominaisuudet, joista en yllättynyt. Vastaavasti häntäpäässä komeili jotain, mistä voisi etsiä osasyitä omalle uupumukselleen. 

Kirjan mukaan uupumisesta toipumisessa tehokkain ja turvallisin tapa käynnistää aivot on käyttää käsiään. Eli siis tehdä jotain mihin tarvitaan käsien motoriikkaa. Käsien edustus liikeaivokuorella on huomattavan suuri verrattuna niiden kokoon suhteessa muuhun kehoon. Tekemisen pitää olla sellaista mistä tykkää, ei mitään vaivalloista ja vastenmielistä. Sellaista, mitä tekemään lähtee innolla. Liian pitkään jatkunut lepo voi lisätä masennuksen riskiä. 

Palauttava toiminta auttaa miettimään elämää eteenpäin ja palauttaa uupumuksessa katoamaan päässyttä hallinnan tunnetta. Tietokoneella pelaaminen ja elokuvien katsominen voi viihdyttää, mutta se ei lisää hallinnan tunnetta.

Jos jotain hyvää pitää löytää uupumisesta, niin se tuo usein mukanaan hyvänlaatuisen allergian kuormittavia ihmisiä, tilanteita ja vuorovaikutusasetelmia kohtaan. Keho ei salli paluuta entiseen sen paremmin kuin mielikään.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Kotiinpaluu

Näkymä Punaisen Tuvan keittiön ikkunalta

Koti on siellä missä sydän on, sanotaan. Tai missä elät rakkaidesi kanssa. Koti on paikka, jossa voit olla kaikessa rauhassa oma itsesi. Voit kokea olevasi turvassa, elää ilman rooleja ja naamioita. Kotoa on välillä hyvä lähteä pois, katselemaan maailmaa muilta kanteilta. Velvollisuudet, työ ja opiskelu, matkat kutsuvat astumaan kodin ulkopuolelle. Kaikilta reissuilta, läheltä tai maailman ääristä, on aina yhtä ihanaa palata kotiin.

Oman kodin etsijöille sanotaan usein, että tiedät kun sopiva löytyy. Silloin tunnet tulleesi kotiin. Tämä on ihmeellinen asia ja totta. Oma koti on löytynyt neljä kertaa tämän tunteen vallatessa mielemme Ukon kanssa asuntoa etsiessämme. Samoin kävi Punaisen Tuvan kanssa. Silloinkin tulimme kotiin, vaikka tupamme onkin vapaa-ajan asunto. Itseasiassa vanha papanmökki, Laurin entinen koti. Lauri ei ole meille sukua emmekä ole häntä koskaan tavanneet, mutta tuvassa on jäljellä Laurin jäämistöä. Hän oli poikamies elämänsä loppuun saakka ja harrasti ahkerasti puutarhanhoitoa. Punaisella Tuvalla ollessa tuntuu monta kertaa olevansa enemmän kotona kuin "oikeassa" kodissa. 

Lapsuuden kotiakin kutsutaan usein edelleen kodiksi, vaikka sieltä olisi muutettu pois jo aikapäiviä sitten. Kaksi vanhinta lastamme ovat asuneet useita vuosia omissa kodeissaan. Kun he aikanaan olivat muuttaneet lapsuudenkodista omilleen, he alkuun kävivät täällä luonamme omilla avaimilla. Sitten, jostakin päivästä alkaen, he kumpikin alkovat painaa summeria ja sitten ovikelloa. Olisiko silloin tapahtunut jokin viimeinen irtaantuminen. Avaimia ei heiltä ole pyydetty takaisin 🤣

Koti on kallisarvoinen paikka. Oma koti kullan kallis. Samoin kotimaa. Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Kodin arvoa ei mitata rahassa eikä tavarassa, rahallinen arvo on asunnolla. Omat tavarat tekevät kotiin omanlaisen tunnelman, kodikkuuden.

Muistan joskus nuorempana, kun oli olevinaan jotain paineita kodin sisustamisen kanssa. Kyselin sitten Ukolta, mitä toiveita hänellä olisi ja minkälainen meidän kotimme on hänen mielestään. Hän vastasi, että meillä on kodikasta. Se riitti hänelle, se riitti minulle. Ja riittää edelleen.

Kodikas, kotoinen, kotikutoinen, kotikulta. Sanoja ympäröi lämpö ja mieleen piirtyy punaisia sydämiä. 

Koditon, kodittomuus. Miten surullisia ja ankeita ajatuksia nämä sanat tuovat mieleen. Miten lohdutonta olisi, jos ei kokisi mitään paikkaa kodikseen. Ihmisellä voi olla paikka, jossa asuu, mutta ei silti kotia.

Puhutaan myös kodin löytymisestä toisen ihmisen luota tai jostakin kaupungista tai maasta. Harrastuksen parissakin voi olla kuin kotonaan, joskus kai työssäkin. Missä sydän on, siellä on koti. Kotiinpaluu voi olla myös vertauskuvallinen. Kun ihminen löytää hengellisyyden tai muun merkityksellisen olotilan itselleen. Tai kun kuollessaan palaa osaksi luonnon kiertokulkua, maaksi taas, palaa juurilleen, kotiin.

Näkymiä kaupunkikodin keittiön ikkunasta.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Lima muodostaa muurin

Saat sitä mitä tilaat. Se pätee myös suolistomikrobiston koostumukseen.

Ruoan terveyshyödyt ja -haitat välittyvät suolistomikrobien toiminnan kautta. Syömämme ruoka vaikuttaa sekä mikrobien lajikoostumukseen että siihen, millaisia yhdisteitä ne valmistavat.

Kun sopivasti kuitupitoista ruokaa syödään, suolistossa pärjäävät ne bakteerit, jotka tuottavat terveellisiä yhdisteitä ja ehkäisevät tauteja aiheuttavien mikrobien majoittumista suolistoon.

Suoliston hyvät mikrobit näkevät nälkää ja kuolevat sukupuuttoon, jos ruokavalio koostuu tyypillisestä länsimaisesta ruokavaliosta: vaaleaa viljaa, tyydyttynyttä rasvaa, eläinperäistä proteiinia, sokeria, hampurilaisia, pizzaa, uppopaistettuja ja rasvaisia ruokia.

Suolistobakteereiden hyvän elämän turvaamiseksi kannattaa syödä kuitupitoista ravintoa. Kun suolistossa vallitsee hyvien bakteerien enemmistö, suoliston pintasolut erittävät limaa, joka muodostaa geelimäisen kerroksen suoliston pinnalle. Tämä kerros liukastaa suolen sisäpintaa ja auttaa jätteen etenemistä. Sen sitäkin tärkeämpi tehtävä on toimia muurina elimistömme ja suolistomikrobien välillä. Se estää bakteerien ja meille haitallisten aineenvaihduntatuotteiden pääsyn elimistöön. 

Suojamuuri murenee, jos suolistomikrobit eivät saa riittävästi kuitua ravinnokseen. Bakteerit pääsevät suoraan kosketukseen elimistön kanssa. Tulehdusta välittäviä aineita ja bakteerien tuottamia myrkyllisiä aineita pääsee tihkumaan verenkiertoon. Sokeri- ja rasva-aineenvaihdunta häiriintyvät ja veren kolesterolipitoisuus ja sokeriarvot nousevat. Pahimmassa tapauksessa voi jopa kokonaisia bakteereita päästä verenkiertoon ja syntyä verenmyrkytys eli sepsis. 

Tulehduksellisissa suolistosairauksissa sepsiksen riski on lisääntynyt. Jos suoliston limakerros pääsee pahasti vaurioitumaan, voivat hyvätkin bakteerit päästä elimistöön ja aiheuttaa sepsiksen. Näin voi käydä, jos vastustuskyky on heikentynyt esimerkiksi ikääntymisen, sairauden tai jonkin lääkityksen takia.

Hyvien bakteerien elämää suolistossa voi edistää sisällyttämällä ruokavalioon kasvikuituja ja kasviproteiineja sekä palkokasveja, leipää, kalaa ja pähkinöitä. Runsas lihan, pikaruokien ja sokerin syönti vaikuttaa päinvastoin ja runsastuttaa tulehdustekijöitä.

Suolistomikrobit pitävät seuraavista ruoka-aineista: artisokka, fermentoitu soijamaito, jogurtti, kaalit, mansikka, mustikka, omena, pavut ja linssit, puolukka, pähkinä, täysjyvävilja. Mikrobiston koostumuksen kannalta on suotuisampaa syödä erilaisia kasviksia monipuolisesti. Paras idea ei siis ole syödä vaikkapa pelkästään kurkkua. 

Lihaa mahtuu hyväänkin ruokavalioon. Vanhastaan tunnettua on, että kana ja kala ovat suoliston kannalta terveellisempiä kuin punainen liha. Punainen liha sisältää hemirautaa kymmenkertaisen määrän kanaan ja kalaan verrattuna. Se ei imeydy kokonaan ohutsuolessa, vaan suuri osa siitä etenee paksusuoleen saakka. Paksusuolessa hemirauta on haitallisten proteobakteerien ravintoa. Kun proteobakteerit lisääntyvät, niiden tuottamat aineenvaihduntatuotteet ovat haitallisia suoliston tasapainotilalle. Se lisää tulehduksellisten suolistosairauksien ja suolistosyövän riskiä.

Yksittäisiin ruoka-aineisiin ei pidä takertua hyvässä eikä pahassa. Punaista lihaa voi syödä, kunhan muistaa pitää ruokavalion monipuolisena ja runsaasti kasviperäisiä kuituja ja proteiineja sisältävänä. Kultainen keskitie on paras tässäkin lajissa.

Myös liikunta muokkaa suolistomikrobistoa parempaan suuntaan. Liikunta parantaa suoliston liikkuvuutta ja nopeuttaa aineenvaihduntaa. Suolisto on ekosysteeminä kuin hiljaa virtaava joki, jonka mukana eliöstö virtaa hitaasti eteenpäin. Liikunta vaikuttaa suoliston liikkeisiin ja muuttaa suolistomikrobiston koostumusta suotuisaan suuntaan.

Lähde: Tiede-lehti nro 7/2020

Kuvat: Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Käsipelillä

Vielä on terät tallessa ja muste märkää, vaan taidot ehtyvät.

Olen oppinut koulussa kirjoittamaan kolmella eri tyylillä: tikkukirjaimin, tekstaten ja kaunolla. Ensimmäiseksi kirjoittamaan opeteltiin tavuviivoin ja tikkukirjaimin. Omat lapset opettelivat enää tikkukirjaimia ja käsialaa, joka on tekstauksen ja kaunokirjoituksen välimuoto. Sen rantautuessa kouluun jotkut opettajat pitivät sitä ainakin alkuun huonona, verrattuna vanhaan kunnon kaunokirjoitukseen. Myöhemmin elämässäni kävin opettelemassa vielä erilaisia kirjoitustekniikoita, kuten kalligrafiaa eli korutekstausta. Harrastusta varten tuli hankittua kalligrafiakyniä erilevyisine terineen ja musteineen. Taidosta on ollut iloa, kun on voinut kirjoittaa kaunista tekstiä vaikkapa kortteihin.

Vaan eipä taida tämä taito saada kovin suurta arvostusta tämän päivän maailmassa. Kaikenlaista tekstiä voi suoltaa tietokoneelta ja tulostaa ja postittaa vaikka sähköpostilla. Käsinkirjoittaminen on selkeästi vähentynyt sitä mukaa kun digitalisoituminen on edennyt. Kouluissakin, ainakin toisen asteen oppilaitoksissa muistiinpanot tehdään läppärille eikä vihkojakaan enää ole.

On kuitenkin selviä havaintoja siitä, että käsinkirjoitettu teksti jää paremmin mieleen ja asia on helpommin palautettavissa muistista kuin tietokoneelle näppäillyt asiat. Kynällä kirjoittaminen aktivoi aivoja niin, että uusien asioiden oppiminen on helpompaa. Käsin kirjoittaessa aktivoituu monta aistia: tuntoaisti kynää kädessä pidettäessä, kuuloaisti kynän kirjoittaessa paperille ja näköaisti, kun näkee kirjoittamansa tekstin, käsillä tehdyn työn. Nämä aistikokemukset tapahtuvat eri puolilla aivojamme ja luovat yhteyksiä, siksi oppiminen ja muistaminen on helpompaa, kun muistiinpanot on tehty käsin kirjoittamalla eikä tietokoneen näppäimistöä näppäilemällä.

Tutkijat ounastelevatkin, että tulevaisuudessa ihmiset voivat menettää kyvyn kirjoittaa käsin. Mitä sitten pitäisi tehdä, ettei näin käy? Käsin kirjoittamista voi harjoitella myös digitaalisella kynällä näytölle, mutta onko se sama asia? Ainakin se näin ajateltuna, paperille kirjoittamaan opetelleelle, tuntuisi hankalalta. Mutta taas kerran on muistettava, että maailma muuttuu ja ihmisen toimintapojen on muututtava omien keksintöjensä perässä. 

Huomaan käsinkirjoittamattomuuden vaikutukset helposti itsessänikin. En kirjoita enää käsin kirjeitä, päiväkirjaa, runoja. Blogiakin kirjoitan näppäillen. Joulukorttien kirjoittaminen melkein kipeytti käteni, kun pitkään harjoittamaton käteni joutui raapustamaan useita kymmeniä kortteja. Tahmeaksikin se ennen niin kaunis käsiala alkaa muuttua, varmuus viivoihin ja kaariin häviää. Taito ehtyy sitä kauan käyttäneeltäkin. Apua!

Satojen vuosien päästä kynät voivat olla kokonaan historiaa. Niille ehkä naureskellaan alkeellisina kirjoitusvälineinä, samoin kuin vihkoille ja papereille. Ei ole enää väliä opetella tekstausta tai käsialakirjoittamista, kun tietokoneelta löytyy fontteja joka lähtöön. 

Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy, vaan kynät ja käsin kirjoittaminen pysyvät ihmiskunnan taitona, muistimme apureina tulevaisuudessakin. Käsillä tekemisen taidot tuovat iloa paljon enemmän kuin massaan hukkuva, saman näköinen teksti. Onhan jokaisen käden jälki aina omanlaisensa.

Lähde: Tiede 14/2020, artikkeli Käsinkirjoitus edistää oppimista

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Äitee Siiri Rantasen tarina

Jari Porttilan ja Osmo Kärkkäisen kirjoittama kirja hiihtolegenda Siiri Rantasesta. Kustantaja Docendo Oy, Jyväskylä 2020. 

Odotukseni kirjan sisällön suhteen olivat korkealla. Onhan kyseessä iäkkäin elossa oleva suomalainen olympiavoittaja. Sitkeä, sympaattinen ja olemukseltaan vaatimaton Äitee.

Ensimmäiset sukset eno teki hänelle koivuhalosta ja sauvat Siiri teki itse metsästä hakemistaan näreistä. Kuulostaa aika hurjalta. Välinekehittely itärajan maaseudulla oli tuohon aikaan ihan konkreettisesti lapsenkengissä, vaikka suksitehtaitakin jo oli. 

Ensimmäisen kilpailunsa Siiri hiihti jo sota-aikana Värtsilässä ja heti naisten sarjassa. Nuorten kilpasarjoissa hän ei ehtinyt hiihtää.

Kouluikäisenä hän lypsi ja hoiti tilan kahdeksan lehmää aamulla ennen kouluun lähtöä. Siirin äiti oli menehtynyt kun nuorin sisaruksista oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Siiri oli joutunut liian nuorena ottamaan perheestä ja karjasta huolehtimisessa äidin roolin ja vastuun. Hänellä oli uskomattoman rautainen kunto paitsi fyysisesti, myös henkisesti. 

Lisänimen ”Äitee” hän sai kilpasiskoiltaan talvella 1950, kun Siirin omassa perheessä oli jo kaksi poikaa, joista nuorempi oli syntynyt edellisen vuoden keväällä. Siiri oli tunnettu siitä, että hän laski kaikki alamäet kovempaa kuin muut. Hän ei yleensä kaatuillut kilpailuissa eikä pelännyt suuriakaan mäkiä. Se oli harjoittelun tulosta, sillä Siirin lapsuudenkoti oli korkealla mäellä ja hän sai harjoitella mäenlaskua paljon. 

Kun teoksen kirjoittaja on entinen urheilutoimittaja, oli ennakolta odotettavissa jotain muuta kuin ihmiseen keskittyvä lämminhenkinen elämäntarina ja hiihtäjän persoonan ja eletyn elämän kuvaus. 

Nämä odotukset osoittautuivat ikävä kyllä todeksi. Johdannossa kirjoittaja kertoo ”kahlanneensa” läpi Siirin palkintokaapin ja kilokaupalla lehtiä, koska 1950- ja 1960-lukujen tuloksia ei löydy mistään yhtenäisessä muodossa. Kirjoittaja toteaa myös, että ”On siis melkoinen ihme, että vasta nyt ilmestyy pelkästään Siiriin keskittyvä kirja.” Minun mielestäni on sen sijaan melkoinen ihme ja sääli, että Siiriin keskittyvää kirjaa ei julkaistu nytkään. Tämä kirja keskittyy Suomen hiihtourheilun historiaan ja hiihdon olympia- ja MM-kisojen historiaan, ei Siiri Rantaseen. Kirjassa on aika ajoin kohtia, joissa on sivukaupalla tarinaa hiihdosta ja Siiri mainitaan vain jossain sivulauseessa, jos siinäkään. Minua ei ainakaan kiinnosta yksityiskohtaiset selostukset jostain vuoden xxxx MM-kisojen yksittäisestä (miesten) kilpailusta.

Urheilutietoutta ja yleissivistystä toki edistää muun muassa tieto siitä, että Veikko Hakulinen voitti Oslon talviolympialaisissa miesten 50 kilometrin hiihdon ajalla 3.33.33 ja kuoli vuonna 2003 juoksulenkillään auton alle jäätyään. Nämä tiedot eivät minun mielestäni varsinaisesti liity Äitee Siiri Rantasen elämäntarinaan mitenkään. Ikävä sanoa, mutta tämä on yksi huonoimmista lukemistani kirjoista ikinä, mutta se ei ole Siirin syytä, päinvastoin. Siiri pelasti omalla tarinallaan sen mitä oli pelastettavissa. Hän olisi olympiavoittajana ja kahdeksankertaisena arvokisamitalistina ansainnut parempaa.  

Uransa loppuvaiheissa Siiri asetettiin oman seuransa toimesta kilpailukieltoon, koska ”uppiniskaisena” ei ollut osallistunut SM-kisojen viestihiihtoon. Hän halusi antaa tilaa toisille hiihtäjille, koska tiesi, että seuran vahva joukkue tulisi voittamaan viestikisan ilman häntäkin. Kilpailukiellon asettamisessa oli mukana päävalmentaja Veli Saarinen, jonka kanssa Siirillä oli usein ollut napit vastakkain, kun hän oli suorasanaisesti kertonut mielipiteitään ja vaatinut tasa-arvoisempaa ja parempaa kohtelua naishiihtäjillle. Tätä eivät pikkusieluiset johtajat (mies-) kestäneet, vaan lähtivät selvästikin kostamaan Siirille kaikki vuosien mittaan kertyneet kaunat. Päävalmentajan kiusanteon kohteena Siiri oli ollut aikaisemminkin. Lahden Hiihtoseuran ja Siirin välit eivät liene ihan täysin kunnossa vieläkään.  

Kirjassa tuodaan moneen kertaan esiin, kuinka naisten hiihtoa ei arvostettu, valmentajaa ja valmennustietoutta naisten hiihtoa varten ei ollut eikä sitä saanut mistään. Välineet piti hankkia ja huoltaa sekä sukset voidella itse ja harjoitella palkkatyön ja perheestä huolehtimisen ohessa harrastusluontoisesti. Miehillä oli tietenkin suksien voitelijat ja muut varustehuollot käytössään. 

Neuvostoliittolaiset olivat ammattilaisia jo silloin, sekä miehet että naiset. Heidän ei tarvinnut käydä töissä, vaan ”venäläiset” saivat keskittyä harjoitteluun kokopäiväisesti. Kirjoittaja itse olisi voinut enemmän arvostaa naisten hiihtoa jättämällä vähemmälle miesten hiihdon tulokset ja väliajat ja muun miesten suoritusten hypetyksen. No, ehkäpä hän sitten halusi tällä omalla tavallaan tuoda esiin sen syvän kuilun, mikä oli naisten hiihdon merkityksen ja miesten hiihdon merkityksen välillä. 

Suomen naiset ottivat Oslon olympialaisissa vuonna 1952 kympillä kolmoisvoiton ja lisäksi vielä viidennen sijan. Samoissa kisoissa miehet voittivat viestikultaa. Kumpi oli kovempi saavutus? Lentokentällä vastaanottoseremonioissa voittoisa naisjoukkue oli täysin sivuosassa. Heidät oli aiottu ohjata sivuoven kautta tulohalliin. Miehet paistattelivat lehdistön huomion keskipisteenä. Naishiihtäjät eivät osanneet edes odottaa, että kukaan olisi heidän menestyksestään kiinnostunut. Nämä Oslon talviolympialaiset vuonna 1952 olivat siis ensimmäiset, joihin naiset pääsivät armopalana osallistumaan. Varsinkin Norja oli pitkään ja tarmokkaasti vastustanut naisten pääsyä olympiakisoihin kilpailemaan, koska ”naisten fyysinen kunto ei riittäisi kilpailuun hiihtomatkoilla”.

Naishiihdon vähättelyssä voi minun mielestäni sormen ihan pikkusen kääntää osoittamaan myös Siiriä itseään. Omissa lausunnoissaan hän toistuvasti tytöttelee naispuolisia seuratovereitaan ja muita kilpasiskojaan, mukaan lukien myös itsensä. ”Olimme tyttöjen kanssa sopineet, että...” Tytöttely on vähättelemistä. Vaikka sitä ei tietoisesti tekisikään, sillä on psykologinen vaikutus ja se kalskahtaa korvaan. Tyttö on ikään kuin diminutiivi sanasta nainen. Tämäkin ärsyttää kirjassa. Siiri oli napakka ja suorasanaisena tunnettu tasa-arvon edistäjä hiihtourheilupiireissä. Olisi sitten voinut edes itse arvostaa itseään ja kilpasiskojaan olemalla omilla puheillaan vähättelemättä ketään. Voihan tietysti olla, että hänen ja heidän mielestään tytöttelyllä pyrittiin yhteishengen luomiseen. 

Monikin tarina kirjassa kerrotaan kahteen tai useampaankin kertaan. Esimerkiksi se, että Siiri tuli hyvin juttuun Veikko Hakulisen kanssa ja että Veikko oli Siiriä vuoden nuorempi, on kerrottu kirjassa noin neljään kertaan. Myös itänaapurin hiihtäjien ammattimaisuutta vatuloitiin useaan otteeseen. Sama kappale jostakin samasta asiasta saattoi olla neljän sivun päässä kerrottuna uudelleen melkein samoin sanoin. Tämä johtunee siitä, että kirjalla on kaksi kirjoittajaa. He ovat voineet kirjoittaa samoja juttuja toisistaan tietämättä. Viimeistään kustannustoimittajan homma olisi karsia ylimääräiset pois.

Kirjassa on useita asiavirheitä ja kielioppivirheitä. Nimiä on kirjoitettu väärin, Toini (naisen nimi) on muuttunut välillä Toimiksi ja välillä Toniksi (miehen nimiä) ja erään hiihtäjän etunimi on vaihtunut toisen hiihtäjän kanssa. Neuvostoliittoon kuului muitakin kansoja kuin venäläisiä, mutta kirjassa kerrotaan toistuvasti vain venäläisistä. Neuvostoliitto mainitaan valtiona, mutta kansalaiset ovat aina kirjassa venäläisiä. Kamalaa epäammattimaista sekoilua. Kuka tahansa harrastelijakirjoittaja kirjoittaisi Siiristä kirjan johdonmukaisemmin.

Joitain lauseita olisin itse rakentanut toisin, vaikka en olekaan ammattilainen kirjallisen ilmaisun alalla. Esimerkiksi tämä: ”Kun hän sitten aikanaan vuonna 1946 meni naimisiin, oli miehen, Kalervo ”Kalle” Rantasen, ammatti seppä.”  Tarkoitus oli korostaa lauseessa miehen ammattia ja niin tapahtuukin. Silti lauserakenne on jokseenkin omituinen ja puhekielimäinen. Tällaiset yksityiskohdat antavat kirjoittajasta epäammattimaisen kuvan ja lisäävät epäluottamusta koko tarinan tietojen paikkansapitävyyteen.

Vasta sivulta 163 alkaen tulee sellaista tarinaa ja tekstiä, jota olisin kirjalta toivonut ja odottanut. Sivuja on yhteensä 214. 

No urheilutoimittaja nyt kirjoittaa niin kuin urheilutoimittaja on tottunut kirjoittamaan eikä muuhun pysty. Eihän hän mikään runoilija ole. Toisenlainen kirjoittaja olisi tehnyt Äiteestä toisenlaisen tarinan. Tuntuu vähän siltä, että tällä tavalla kirja on kyhätty kokoon helpoimmalla tavalla ja nopeammin, vaikka onkin täytynyt ”kahlata kilokaupalla sanomalehtiä”, vai miten se nyt oli. 

Tästä kirjasta saattavat pitää ne, jotka ovat 1950- ja 1960-luvuilla seuranneet aktiivisesti hiihtourheilua. He voivat eläytyä vanhoihin muistoihin kirjan kilpailuselostusten mukana. Sen vuoksi sekin kirja, joka kertoo Siiri Rantasesta, olisi pitänyt kirjoittaa jo vuosikymmeniä sitten. Moni haluaisi varmasti tutustua paremmin siihen ihmiseen, joka on minuuttien, sekuntien ja kilometrien taustalla.

https://www.is.fi/maastohiihto/art-2000007733795.html

Kouluarvosanoina Siirille ja hänen elämäntarinalleen 10. Kirjan toteutukselle ja tekstille 5.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Oman elämänsä vankina

 

Kirjan kirjoittanut Pia Puolakka on koulutukseltaan oikeuspsykologi ja psykoterapeutti. Suurimman osan työurastaan hän on toiminut psykologina vankilassa ja oikeuspsykiatrisella osastolla. Kirjassaan hän kertoo todellisia tarinoita vangeista ja heidän persoonallisuushäiriöistään. 

 

Persoonallisuushäiriöisistä ihmisistä vain osa päätyy telkien taakse, mutta Suomen vuosittaisesta keskimääräisestä vankimäärästä, noin 3000:sta, noin 450-750 on psykopaatteja. Kokonaisväestöstämme psykopaatteja on noin 1%, mikä tarkoittaa,  että jokaisessa Suomen kunnassa olisi täten keskimäärin 178 psykopaattia (lähde: Psykopatia, kirj. Helinä Häkkänen-Nyholm).

Luin kirjan mielenkiinnolla. Mielenkiintoni kohdistui ihmismielen syövereihin. Omat mielikuvani persoonallisuushäiriöisistä ovat muodostuneet satunnaisesti luetuista artikkeleista, sarjamurhaaja-elokuvista, kuvitteellisista romaaneista, kahvipöytäkeskusteluista. Melkein jokaisella tuntemallani ihmisellä on kokemusta tai havaintoja persoonallisuushäiriöisistä ihmisistä, narsistisia piirteitä omaavista henkilöistä tai narsisteista. Yhtään psykopaattia en "tunne", mutta heitä voi silti liikuskella yllättävänkin lähellä. Psykopaatti on naamioitumisen mestari, ainakin alkuun. He ovat tavallisesti älykkäitä ja osaavat käyttäytyä vastapuolta miellyttävällä tavalla ja salakavalasti manipuloida,  kunnes... 

Ihmisiä on leimattu heiveröisin perustein täysverisiksi narsisteiksi käytöksen perusteella, vaikka kyseessä voi olla ylilyövä puolustusreaktio. Persoonallisuushäiriöisen voi Puolakan mukaan tunnistaa tunteettomuudesta, itsekeskeisistä toimintamalleista, kiusaamisesta ja manipuloinnista. Kun tällaiset toimintatavat kuuluvat kyseisen henkilön käyttäytymiseen samoina tilanteessa kuin tilanteessa, voi ajatella, että henkilöllä on persoonallisuushäiriö. Vaikka maallikko ei voi toista diagnosoida, voi kuitenkin tehdä kaikkensa itseään suojellakseen. Yrittää pysyä mahdollisimman neutraalina eikä lankea mielistelylle.

Muistan kuuulleeni Keijo Tahkokallion luennolla useitakin viisaita totuuksia. Yksi niistä koskee itsekeskeisyyden huipentumaa. Vastasyntynyttä lasta. Lapsi on syntyessään maailman itsekeskeisin ja vaativin pikku olento. Täyden palvelun 24/7 pyörii ympärillä kun vain pikkuisenkin inahtaa. Pikkuhiljaa tämä palvelu puretaan huolenpidon ja rakkauden jäädessä ja ladotaan ihmisen alulle vastuuta ja velvollisuuksia. Vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle luonnollisia pettymyksiä, jolloin hänestä voi kasvaa toiset huomioiva,  pettymyksiä kestävä aikuinen. Jos lapsuuden kokemus on toisesta äärilaidasta, lapsuuden hylkäämiskokemukset, mitätöinnit, henkiset ja fyysiset pahoinpitelyt aiheuttavat trauman ja antavat suunnan elämänpolulle toistaa kärsimäänsä pahaa. Mitä ei ole saanut, sitä ei voi antaa. Mitä on saanut, sitä antaa.

 

"Kun pahalle näyttää  peilikuvan, se hajoaa totuuteen!" (lainaus kirjasta)

Tuskin kukaan ihminen haluaa saada määritelmää, että on paha ihminen. Jos persoonallisuushäiriöinen kykenisi näkemään itsensä ulkopuolisena ja ymmärtämään minkälaisena hän näyttäytyy muille, hänen luulisi tekevän täyskäännöksen ja katuvan. Mutta kun se ei toimi niin. Täysverisillä psykopaateilla on itsestään niin ylivertainen käsitys. Täydellinen tunnekylmyys ja välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan. Heidän elämänsä kertakaikkinen ja ainoa johtotähti on tuottaa itselleen maksimaalista "voittoa" kaikissa ihmissuhteissa ja elämäntilanteissa. He elävät täydellisen vastuuttomasti, muista hyötyen eivätkä he tunne katumusta. He toimivat impulsiivisesti ja näyttäytyvät miellyttävinä ja älykkäinä vain toteuttaakseen omia tarkoitusperiään. Jos tällainen henkilö pystyisi näkemään itsensä aidosti tuntevan ihmisen silmin, hän luultavasti todellakin hajoaisi.

Kirjan mukaan kukaan ei ole syntyessään paha. Siihen, minkälaiseksi kasvaa, vaikuttaa osin perimä ja sen lisäksi elinolosuhteet. Traumaattinen lapsuus ei väistämättä johda persoonallisuushäiriöön, mutta suurimmalla osalla persoonallisuushäiriöisistä on useita lapsuusaikaisia traumaattisia kokemuksia. Kasvuympäristömme muokkaa tapaamme ajatella ja toimia, ihmisen tapa toimia ei synny tyhjästä - se opitaan. Toisaalta, Puolakan mukaan, kukaan meistä ei ole täysin paha, mutta kukaan ei ole myöskään täysin hyvä.

Narsisti on kuin teini-ikään jäänyt ihminen, Puolakka kirjoittaa. Onko teini-ikä se aika ihmisen elämästä, kun on aika astua aikuisen maailmaan, ja otettava vastuuta ja luovuttava alaikäisen oikeuksista, kärjistetysti. Uhmakkaana ja itsekkäänä näyttäytyvä teini voi olla haasteellinen kohdattava, mutta armoa antava aikuinen ymmärtää, että nuori käy läpi elämänvaiheeseen kuuluvaa prosessia. Jos tässä vaiheessa unohdetaan rajat ja rakkaus, saa nuori aiheetonta pönkitystä vallantunteelleen ja käytös paisuu mahtipontisempaan suuntaan. Mutta tasaantuu kyllä aikanaan, turvallisessa ympäristössä. Narsistin elämä voi näyttäytyä loputtomana murkkuikänä. Huomion pitää kiinnittyä itseen, tai tilanteesta lähdetään jalkaa polkien ja ovet paukkuen. Myötätunnon kokemuksia toisia kohtaan ei synny aivoissa, koska se osio on jäänyt kehittymättä. Kaiken palvonnan tulee kohdistua narsistiin, hän vahvistuu huomiosta ja heikkenee, kun se on hänestä pois.

Kirjassa oli kerrottu psykopatiasta avartava vertaus värisokeuteen. Värisokea ihminen ei voi nähdä tiettyä väriä, vaikka kuinka yrittäisi. Hän ei pysty kuvailemaan väriä millään sanoilla tai tavoilla, koska häneltä puuttuu kyky aistia sitä. Kun sarjamurhaajapsykopaatilta kysytään, miltä loppumaton tappaminen tuntuu, hän vain kysyy: "Miltä sen pitäisi tuntua?" Hänellä ei ole yksinkertaisesti kykyä tuntea tappamiseen liittyviä "normaaleja" tunteita, katumusta, surua, ahdistusta, pelkoa... siksi hän voi toimia kuten toimii, toistuvasti. Hän ei kertakaikkiaan välitä tippaakaan siitä, miltä muista tuntuu tai mitä seurauksia hänen tekonsa aiheuttavat, koska ei tunne niitä tuntemuksia itsekään.

 

Psykopaattia ei voi parantaa. Pitkälle kehittynyttä psykopatiaa ei voi hoitaa. Psykoterapia antaa psykopaatille lisää välineitä hallita muita, sillä hän osaa älykkäänä hyödyntää kaikkea tietoa itsensä hyväksi muita vastaan. Eivätkä he edes halua muuttua, parantua, koska eivät koe olevansa sairaita, vaan heillä on itsestään kaikkivoipainen minäkuva. Myöskään rangaistukset eivät auta, koska ne saavat aikaan lisää väkivaltaa ja kostonhimoa.

Kirjan kuunneltuani huomaan, että  aiemmin sieltä täältä saamani satunnainen informaatio persoonallisuushäiriöistä on ollut vähintäänkin oikean suuntaista. Lapsuuden kokemusten merkitystä ei voi edelläänkään väheksyä ihmisen elämän muokkaajana. Siksi ajattelen, että varhaisen puuttumisen kynnyksen tulisi madaltua, huostaanoton ja lapsen uuteen kotiin sijoittamisen helpottua, ja lapsen kasvattamiseen kykenemättömien vanhempien oikeuksia lapseensa kaventaa nopeammin ja rohkeammin. Jottei yhdenkään ihmisen elämänpolkua sinetöitäsi persoonallisuushäiriöiseksi jo elämän alkumetreillä.

 

Lähteet: 

Narsistit vankilassa, Oikeuspsykologin kertomuksia persoonallisuushäiriöistä, Pia Puolakka

Iltalehden artikkeli 2.1.20021, Ihmismielen pimeällä puolella, Linda Rantanen

MTV Uutiset, artikkeli 5.12.2020, Tiia Palmén

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat, BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.