Äitee Siiri Rantasen tarina

Jari Porttilan ja Osmo Kärkkäisen kirjoittama kirja hiihtolegenda Siiri Rantasesta. Kustantaja Docendo Oy, Jyväskylä 2020. 

Odotukseni kirjan sisällön suhteen olivat korkealla. Onhan kyseessä iäkkäin elossa oleva suomalainen olympiavoittaja. Sitkeä, sympaattinen ja olemukseltaan vaatimaton Äitee.

Ensimmäiset sukset eno teki hänelle koivuhalosta ja sauvat Siiri teki itse metsästä hakemistaan näreistä. Kuulostaa aika hurjalta. Välinekehittely itärajan maaseudulla oli tuohon aikaan ihan konkreettisesti lapsenkengissä, vaikka suksitehtaitakin jo oli. 

Ensimmäisen kilpailunsa Siiri hiihti jo sota-aikana Värtsilässä ja heti naisten sarjassa. Nuorten kilpasarjoissa hän ei ehtinyt hiihtää.

Kouluikäisenä hän lypsi ja hoiti tilan kahdeksan lehmää aamulla ennen kouluun lähtöä. Siirin äiti oli menehtynyt kun nuorin sisaruksista oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Siiri oli joutunut liian nuorena ottamaan perheestä ja karjasta huolehtimisessa äidin roolin ja vastuun. Hänellä oli uskomattoman rautainen kunto paitsi fyysisesti, myös henkisesti. 

Lisänimen ”Äitee” hän sai kilpasiskoiltaan talvella 1950, kun Siirin omassa perheessä oli jo kaksi poikaa, joista nuorempi oli syntynyt edellisen vuoden keväällä. Siiri oli tunnettu siitä, että hän laski kaikki alamäet kovempaa kuin muut. Hän ei yleensä kaatuillut kilpailuissa eikä pelännyt suuriakaan mäkiä. Se oli harjoittelun tulosta, sillä Siirin lapsuudenkoti oli korkealla mäellä ja hän sai harjoitella mäenlaskua paljon. 

Kun teoksen kirjoittaja on entinen urheilutoimittaja, oli ennakolta odotettavissa jotain muuta kuin ihmiseen keskittyvä lämminhenkinen elämäntarina ja hiihtäjän persoonan ja eletyn elämän kuvaus. 

Nämä odotukset osoittautuivat ikävä kyllä todeksi. Johdannossa kirjoittaja kertoo ”kahlanneensa” läpi Siirin palkintokaapin ja kilokaupalla lehtiä, koska 1950- ja 1960-lukujen tuloksia ei löydy mistään yhtenäisessä muodossa. Kirjoittaja toteaa myös, että ”On siis melkoinen ihme, että vasta nyt ilmestyy pelkästään Siiriin keskittyvä kirja.” Minun mielestäni on sen sijaan melkoinen ihme ja sääli, että Siiriin keskittyvää kirjaa ei julkaistu nytkään. Tämä kirja keskittyy Suomen hiihtourheilun historiaan ja hiihdon olympia- ja MM-kisojen historiaan, ei Siiri Rantaseen. Kirjassa on aika ajoin kohtia, joissa on sivukaupalla tarinaa hiihdosta ja Siiri mainitaan vain jossain sivulauseessa, jos siinäkään. Minua ei ainakaan kiinnosta yksityiskohtaiset selostukset jostain vuoden xxxx MM-kisojen yksittäisestä (miesten) kilpailusta.

Urheilutietoutta ja yleissivistystä toki edistää muun muassa tieto siitä, että Veikko Hakulinen voitti Oslon talviolympialaisissa miesten 50 kilometrin hiihdon ajalla 3.33.33 ja kuoli vuonna 2003 juoksulenkillään auton alle jäätyään. Nämä tiedot eivät minun mielestäni varsinaisesti liity Äitee Siiri Rantasen elämäntarinaan mitenkään. Ikävä sanoa, mutta tämä on yksi huonoimmista lukemistani kirjoista ikinä, mutta se ei ole Siirin syytä, päinvastoin. Siiri pelasti omalla tarinallaan sen mitä oli pelastettavissa. Hän olisi olympiavoittajana ja kahdeksankertaisena arvokisamitalistina ansainnut parempaa.  

Uransa loppuvaiheissa Siiri asetettiin oman seuransa toimesta kilpailukieltoon, koska ”uppiniskaisena” ei ollut osallistunut SM-kisojen viestihiihtoon. Hän halusi antaa tilaa toisille hiihtäjille, koska tiesi, että seuran vahva joukkue tulisi voittamaan viestikisan ilman häntäkin. Kilpailukiellon asettamisessa oli mukana päävalmentaja Veli Saarinen, jonka kanssa Siirillä oli usein ollut napit vastakkain, kun hän oli suorasanaisesti kertonut mielipiteitään ja vaatinut tasa-arvoisempaa ja parempaa kohtelua naishiihtäjillle. Tätä eivät pikkusieluiset johtajat (mies-) kestäneet, vaan lähtivät selvästikin kostamaan Siirille kaikki vuosien mittaan kertyneet kaunat. Päävalmentajan kiusanteon kohteena Siiri oli ollut aikaisemminkin. Lahden Hiihtoseuran ja Siirin välit eivät liene ihan täysin kunnossa vieläkään.  

Kirjassa tuodaan moneen kertaan esiin, kuinka naisten hiihtoa ei arvostettu, valmentajaa ja valmennustietoutta naisten hiihtoa varten ei ollut eikä sitä saanut mistään. Välineet piti hankkia ja huoltaa sekä sukset voidella itse ja harjoitella palkkatyön ja perheestä huolehtimisen ohessa harrastusluontoisesti. Miehillä oli tietenkin suksien voitelijat ja muut varustehuollot käytössään. 

Neuvostoliittolaiset olivat ammattilaisia jo silloin, sekä miehet että naiset. Heidän ei tarvinnut käydä töissä, vaan ”venäläiset” saivat keskittyä harjoitteluun kokopäiväisesti. Kirjoittaja itse olisi voinut enemmän arvostaa naisten hiihtoa jättämällä vähemmälle miesten hiihdon tulokset ja väliajat ja muun miesten suoritusten hypetyksen. No, ehkäpä hän sitten halusi tällä omalla tavallaan tuoda esiin sen syvän kuilun, mikä oli naisten hiihdon merkityksen ja miesten hiihdon merkityksen välillä. 

Suomen naiset ottivat Oslon olympialaisissa vuonna 1952 kympillä kolmoisvoiton ja lisäksi vielä viidennen sijan. Samoissa kisoissa miehet voittivat viestikultaa. Kumpi oli kovempi saavutus? Lentokentällä vastaanottoseremonioissa voittoisa naisjoukkue oli täysin sivuosassa. Heidät oli aiottu ohjata sivuoven kautta tulohalliin. Miehet paistattelivat lehdistön huomion keskipisteenä. Naishiihtäjät eivät osanneet edes odottaa, että kukaan olisi heidän menestyksestään kiinnostunut. Nämä Oslon talviolympialaiset vuonna 1952 olivat siis ensimmäiset, joihin naiset pääsivät armopalana osallistumaan. Varsinkin Norja oli pitkään ja tarmokkaasti vastustanut naisten pääsyä olympiakisoihin kilpailemaan, koska ”naisten fyysinen kunto ei riittäisi kilpailuun hiihtomatkoilla”.

Naishiihdon vähättelyssä voi minun mielestäni sormen ihan pikkusen kääntää osoittamaan myös Siiriä itseään. Omissa lausunnoissaan hän toistuvasti tytöttelee naispuolisia seuratovereitaan ja muita kilpasiskojaan, mukaan lukien myös itsensä. ”Olimme tyttöjen kanssa sopineet, että...” Tytöttely on vähättelemistä. Vaikka sitä ei tietoisesti tekisikään, sillä on psykologinen vaikutus ja se kalskahtaa korvaan. Tyttö on ikään kuin diminutiivi sanasta nainen. Tämäkin ärsyttää kirjassa. Siiri oli napakka ja suorasanaisena tunnettu tasa-arvon edistäjä hiihtourheilupiireissä. Olisi sitten voinut edes itse arvostaa itseään ja kilpasiskojaan olemalla omilla puheillaan vähättelemättä ketään. Voihan tietysti olla, että hänen ja heidän mielestään tytöttelyllä pyrittiin yhteishengen luomiseen. 

Monikin tarina kirjassa kerrotaan kahteen tai useampaankin kertaan. Esimerkiksi se, että Siiri tuli hyvin juttuun Veikko Hakulisen kanssa ja että Veikko oli Siiriä vuoden nuorempi, on kerrottu kirjassa noin neljään kertaan. Myös itänaapurin hiihtäjien ammattimaisuutta vatuloitiin useaan otteeseen. Sama kappale jostakin samasta asiasta saattoi olla neljän sivun päässä kerrottuna uudelleen melkein samoin sanoin. Tämä johtunee siitä, että kirjalla on kaksi kirjoittajaa. He ovat voineet kirjoittaa samoja juttuja toisistaan tietämättä. Viimeistään kustannustoimittajan homma olisi karsia ylimääräiset pois.

Kirjassa on useita asiavirheitä ja kielioppivirheitä. Nimiä on kirjoitettu väärin, Toini (naisen nimi) on muuttunut välillä Toimiksi ja välillä Toniksi (miehen nimiä) ja erään hiihtäjän etunimi on vaihtunut toisen hiihtäjän kanssa. Neuvostoliittoon kuului muitakin kansoja kuin venäläisiä, mutta kirjassa kerrotaan toistuvasti vain venäläisistä. Neuvostoliitto mainitaan valtiona, mutta kansalaiset ovat aina kirjassa venäläisiä. Kamalaa epäammattimaista sekoilua. Kuka tahansa harrastelijakirjoittaja kirjoittaisi Siiristä kirjan johdonmukaisemmin.

Joitain lauseita olisin itse rakentanut toisin, vaikka en olekaan ammattilainen kirjallisen ilmaisun alalla. Esimerkiksi tämä: ”Kun hän sitten aikanaan vuonna 1946 meni naimisiin, oli miehen, Kalervo ”Kalle” Rantasen, ammatti seppä.”  Tarkoitus oli korostaa lauseessa miehen ammattia ja niin tapahtuukin. Silti lauserakenne on jokseenkin omituinen ja puhekielimäinen. Tällaiset yksityiskohdat antavat kirjoittajasta epäammattimaisen kuvan ja lisäävät epäluottamusta koko tarinan tietojen paikkansapitävyyteen.

Vasta sivulta 163 alkaen tulee sellaista tarinaa ja tekstiä, jota olisin kirjalta toivonut ja odottanut. Sivuja on yhteensä 214. 

No urheilutoimittaja nyt kirjoittaa niin kuin urheilutoimittaja on tottunut kirjoittamaan eikä muuhun pysty. Eihän hän mikään runoilija ole. Toisenlainen kirjoittaja olisi tehnyt Äiteestä toisenlaisen tarinan. Tuntuu vähän siltä, että tällä tavalla kirja on kyhätty kokoon helpoimmalla tavalla ja nopeammin, vaikka onkin täytynyt ”kahlata kilokaupalla sanomalehtiä”, vai miten se nyt oli. 

Tästä kirjasta saattavat pitää ne, jotka ovat 1950- ja 1960-luvuilla seuranneet aktiivisesti hiihtourheilua. He voivat eläytyä vanhoihin muistoihin kirjan kilpailuselostusten mukana. Sen vuoksi sekin kirja, joka kertoo Siiri Rantasesta, olisi pitänyt kirjoittaa jo vuosikymmeniä sitten. Moni haluaisi varmasti tutustua paremmin siihen ihmiseen, joka on minuuttien, sekuntien ja kilometrien taustalla.

https://www.is.fi/maastohiihto/art-2000007733795.html

Kouluarvosanoina Siirille ja hänen elämäntarinalleen 10. Kirjan toteutukselle ja tekstille 5.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.