Kettu ihmisen kaverina

 

"Kesytä minut", sanoi aavikkokettu Pikku Prinssille Antoine de Saint-Exupéryn vuonna 1943 julkaisemassa pienoisromaanissa Pikku prinssi. Kirja pitää sisällään elämänfilosofiaa kaikenikäisille. Kirjassa kettu myös muistuttaa, että ihminen tulee vastuulliseksi siitä, minkä on kesyttänyt. Ihminen onkin kesyttänyt seurakseen useita eläimiä, hyödykseen ja seurakseen ja pitänyt niistä huolta jo tuhansien vuosien ajan. Ihmisen seurana on pisimpään ollut sudesta (canis lupus) kesyyntynyt koira (canis lupus familiaris). Tästä lisää muutaman päivän kuluttua!

Kettu on sen sijaan kesyyntynyt itse ja asettunut asumaan ihmisen lähipiiriin omin luvin ja keinoin. Kettujen vulpes-sukuun kuuluu 12 eri lajia, joista Suomessa asuva kettu, punakettu (vulpes vulpes) on maailman laajimmin levinnyt maalla liikkuva petoeläin. Sitä tavataan lähes koko Pohjois-Amerikassa ja Euraasiassa sekä jonkin verran Pohjois-Afrikassa. Pikku Prinssin kohtaama aavikkokettu (vulpes zerda) elää vain Saharassa ja Suomessa jo äärimmäisen uhanalaiseksi määritellyn naalin (vulpes lagopus) elinpiiriä ovat pohjoisen pallonpuoliskon arktiset alueet, tundrat.

Kettu on elänyt maapallolla kaksi kertaa kauemmin kuin oma lajimme, homo sapiens. Kettu on sopeutunut ihmisen saapumisen lisäksi maapallon moniin muutoksiin ja tälläkin hetkellä se sopeutuu Suomessa edelleen supikoiran saapumiseen. Kettu pystyy sopeuttamaan itsensä monenlaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi pentueet syntyvät sen kokoisiksi, että emo pystyy niistä vallitsevassa ympäröivässä tilanteessa huolehtimaan. Jos ravintoa on vähän, voivat nuoret naarasketut jättää lisääntymisen kokonaan väliinkin. Kettuja metsästetään ja vaikka metsästyslupien määrää lisättäisiin, sillä ei varsinaisesti ole kannan määrään merkitystä. Kettuemot pystyvät täyttämään vajeen synnyttämällä enemmän poikasia.

 

Kettuteini on kiitollinen ruokittava (se myös hankkii ruokaansa itse). Ensimmäisen elinvuotensa aikana kettu maistelee vähän kaikkea, eläin- ja kasviravintoa. Vanhemmiten se mieluiten pitäytyy lempiruuissaan myyrissä ja kaniineissa, mutta tarvittaessa ravinnoksi käyvät myös sammakot, kotilot, kovakuoriaiset, marjat, hedelmät, sienet, siemenet. Kun kettujen elinpiiri on laajentunut lähelle ihmistä, myös ihmisten ruokajäte kelpaa, jos sellaiseen vain pääsee käsiksi. Vai tassuiksi.

Kettu seikkailee Pikku Prinssin ohella monissa saduissa. Useimmissa saduissa kettu kuvaillaan viekkaaksi ja ovelaksi. Eikä aiheetta - kettu on älykäs eläin ja sitä puoltaa sen pitkä historia maapallolla, laaja levinneisyys sekä jatkuva sopeutuminen. Ketun aivot ovat suhteessa ruumiin kokoon suuremmat kuin saman kokoisen koiran, yhtä suuret kuin susien, jotka ovat kettua paljon suurempia. Aivojen koko korreloi älykkyyden kanssa, joten saduilla on todenperänsä.

Omalla asuinalueellani, suurehkon kaupungin lähiössä, on kotitaloni ympäristössä paljon metsää, pieni luonnonsuojelualuekin. Ja kettuja täällä pihapiirissämme on elänyt yhtä kauan kuin mekin olemme täällä asuneet, yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Täällä on myös paljon rusakoita, joka selittänee ketun viihtymisen alueella. Ketut ovat "hyvännäköisiä", kauniin punaturkkisia ja paksuhäntäisiä, ilmeisen terveitä siis. Muutamia talvia sitten olin koiran kanssa lenkillä tutulla metsäpolulla.Yhtäkkiä edessämme oli kettu, vain muutamien metrien päässä. Seisahduimme kaikki kolme tuijottaman toisiamme. Kettu otti ensimmäisen askeleen - suoraan meitä kohti. Apua! Oli ensimmäinen ajatukseni. Mitä nyt tapahtuu? Kettu tuli kohti ja sitten, kaarsi hieman ja lähti ohittamaan meitä vasemmalta ohittaakseen meidät. Käännyin katsomaan ja mitä olikaan takanamme. Toinen kettu, jonka luokse ensimmäinen käveli kaikessa rauhassa ja sitten ne jatkoivat yhdessä matkaa poispäin meistä. Meistä välittämättä. Tilanne oli huikean hieno ja hämmästyttävä. Koirakaan ei reagoinut, ei pelännyt, eikä pyrkinyt perään. Hieno ja ihmeellinen kohtaaminen.

Kettu on saattanut aikojen alussa ihmisen historiassa elää kesyyntyneenä ihmisen kumppanina koiran rinnalla, kunnes koira valikoitui ja vakiintui tähän asemaan monikäyttöisempänä ja tuolloin isokokoisempana. Kettu nimittäin kesyyntyy. Tätä on tutkittu vuonna 1959 Siperiassa alkaneessa ja edelleen jatkuvassa tutkimuksessa. Tutkimuksen alussa tutkijat hankkivat lauman kettuja, joista valitsivat "jatkoon" kesyimmät ja näin aina seuraavistakin sukupolvista. Näiden aina vain kesympien yksilöiden ulkoiset olemukset alkoivat muuttua koiramaisempaan suuntaan. Kuudennen sukupolveen ketut olivat jo aivan kesyjä, lyhytkuonoisia, pentumaisia, osin luppakorvaisia, laikullisia ja kippurahäntäisiä. Ne olivat oppineet kerjäämään ihmisen huomiota ja heiluttivat kiitollisena häntäänsä kuin koirat ikään. Tämä tutkimus osoitti sen, että perimässä kesy luonne ja kesykoiran ulkonäkö liittyvät toisiinsa.

Tällä hetkellä Suomen luonnossa elävä kettu sopeutuu supikoiran läsnäoloon muuttuvalla purukalustolla. Varsinkin naarasketut ovat muuttuneet supikoiran Suomeen saapumisen jälkeen. Ketun hampaista ja kuonosta on tullut petomaisempi ja nämä tekevät ketusta tehokkaamman lihansyöjän. Tämä muutos jättää tilaa supikoiralle seka- ja raadonsyöjänä, kun kettu valikoi ruokavalioonsa enemmän tuoretta lihaa.

Kettu ja monet muut eläimet seikkailevat Aisopoksen eläintarinoissa eli faabeleissa. Näihin eläintarinoihin liittyy useimmiten moraalisia opetuksia. Kuten esimerkiksi sadussa Kettu ja korppi. Monissa suomalaisissa kansansaduissa seikkailee Kettu Repolainen. Disneyn sarjakuvatarinoista löytyy Kelmien kerhon jäsen Mikko Repolainen. Kansantaruihin kuuluu tarina revontulista, jotka kettu eli repo saa aikaan huiskiessaan häntäänsä pakkashangilla

Kettu teki taikinan, suolaisen ja makean, tarjolle leivän vei, itse syönyt ei. Mikä se on? (vastaus postauksen lopussa)

Lähteet: 

Tiede 13/2020, artikkeli Kettu syntyi pärjäämään, kirjoittanut Maija Karala

Wikipedia

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

 

Vastaus:

Käenkaali eli ketunleipä eli revonrieska.