keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Mitä enemmän verta

 

Stephen King: Mitä enemmän verta


Kauhun kuninkaaksi tituleerattu Stephen King on edelleen iskussa. Muutamia kymmeniä kirjoja sitten, tuotantonsa nykykirjojen määrällä laskettuna janan 3/4 tietämillä, olisin sanonut "jälleen" iskussa. Oli nimittäin niin, että jossakin kohtaa ajattelin, että tämän yhden lempikirjailijani kauhun hormi on nyt pölläyttänyt ilmoille sakeimmat ja mustimmat tarinansa ja jäljellä on enää savutonta ja haalistuvaa jälkilämpöä. Eikö mitä - kyseessä oli suvantovaihe. Tyyntä myrskyn edellä. Kirjailija oli kuin pöllimetsässä hakemassa uutta pökköä pesään ja sittenhän sitä korpinmustaa tarinaa on taas syntynyt kirja toisensa perään.

Mitä enemmän verta -teos pitää sisällään neljä mainiota tarinaa. Tarinoita yhdistää ainoastaan jonkun henkilön kuolema - muuten ne ovat kaikki aivan omanlaisiaan. Yllättäen, kuolema tai ainakin sen pelko kuuluu melko oleellisesti kelpo kauhutarinaan.

Aloitustarina kertoo Herra Harriganista häneen ystävystyneen nuoren miehenalun, tarinassa miehistyvän henkilön näkökulmasta. Tarinassa yhdistyy mennyt ja nykyisyys matkapuhelinteknologian kautta monellakin tapaa. Mitä oikeastaan onkaan ihmisten välinen yhteys? Kun teknologia kuljettaa äänemme maailman ääriin, voiko se kuljettaa sen myös rajan yli?

Toinen tarina on apokalyptinen, jossa maailma tuhoutuu yhtäaikaa tarinan 39-vuotiaana kuolevan Chuckin elämän kanssa. Tästä tarinasta pidin itse vähiten, en oikein päässyt tarinaan sisään - syystä tai toisesta.

Kolmas tarina antaa Mersumies-trilogiasta tutuksi tulleelle Holly Gibneylle pääroolin selvittää yliluonnollisen rikoksentekijän tapaus ja samalla syventää Hollyn henkilöhahmoa odottamaan uutta ratkottavaa. Petyn, jos Holly ei ilmaannu johonkin tarinaan vielä uudestaan. Hänessä on valoisaa karismaa. Mitä enemmän verta -tarinan pohjana on myös median verenjano aina vain suurempia ja hurjempia juttuja kohtaan. Ei savua ilman tulta, ei juttua ilman verta -tyyliinhän iltapäivälehdet suitsuttavat artikkeleitaan onnettomuuksista tai tragedioista.

Neljäs tarina kertoo kirjailijan tuskasta synnyttää ensimmäinen kokopitkä romaaninsa. Rotan muodossa ilmaantuva ihmisen halu käydä kauppaa menestyksen ja menetyksen välilllä kertoo ihmisen itsekkyydestä ja turhamaisuudesta hyvyyden käärinliinaan verhoiltuna. Ihminen on, kuten rottakin, selviytymisen mestari, mutta mikä on lopulta sen hinta. Ihminen, älykkäänä kai, sen saattaa ymmärtää, että kohti unelmaa kavutessaan aina jotakin muuta särkyy. Tässä tarinassa on vain vähän perinteistä kauhua tai yliluonnollisuutta, ja silti tarinan tunnelma on piinava, kaikessa hidastempoisuudessaan. Kingin lukijana tietää, että "se" on tulossa - tarina on kehittymässä kohti "sitä". Aina ei tarvita verta ja lihankappaleita tai pirullista hahmoa. Ihmisen pään sisällä käydyt keskustelut ja omat harhanäyt ovat tosielämän kauhua ja paljon pahempaa kuin yksikään ulkopuolinen demoni.

Kingin tarinat ovat matkan varrella saaneet enemmän syvyyttä kaivautuessaan juuri ihmismieleen ja sen mahdollisesti käyttämättömiin voimavaroihin ja yli-inhimillisiin tai yliluonnollisiin kykyihin. Ensimmäinen lukemani Kingin kirja oli Christine -  Tappaja-auto ja seuraava Carrie (esikoisromaani, jonka kirjailija meinasi heittää roskakoriin, mutta onneksi vaimo sai sen estettyä), joista ensin mainitussa auto herää henkiin ja toisessa murrosiän saavuttava tyttö omaa telekineettisiä voimia. Molempiin tarinoihin liittyy päähenkilön kiusaamista, joiden avuksi Carrie saa kykynsä hallita tulta ja siirrellä esineitä ja Tappaja-auto alkaa puolustaa omistajaansa, nuorta miehenalkua, mutta myös karkoittaa mustasukkaisesti tyttöystäväehdokkaita tämän ympäriltä. 

Stephen King omaa taidon luoda kiinnostavia henkilöhahmoja kuljettamaan kauhutarinoita. Tarinat ovat paljon enemmän kuin pelkkää pelottelua ja jysäyttelyä. Tarinat kehittyvät henkilöhahmojensa kautta värittyen lopulta leimallisen kauhun elementeillä. Mersu-trilogiassakin luulin alkuun lukevani tavallista dekkaritarinaa, kunnes pieniä merkkejä yliluonnollisesta alkoi ilmaantua mukaan. Tarinoissa on aina mukana huumoria ja älykkäitä oivalluksia. Eipä ole ihmekään että Kingin kauhukirjat kuuluvat maailman ostetuimpiin ja luetuimpiin. Hän taitaakin seistä ykköskorokkeella kultamitali kaulassaan. Edelleen.

                                   ***

Kunniamaininnan ansaitsee myös Ilkka Rekiaro, joka on asiokkaasti ja taidolla kääntänyt Kingin tiiliskiviä alkuperäistä tekstiä kunnioittaen ja kuljettaen kingimäistä tyyliä kirjasta seuraavaan. Suuri osa suomennoksista on Ilkan käsialaa. Edesmennyt kauhukirjailija Kari Nenonen teki myös loistavaa käännöstyötä. Muun muassa hieno Tukikohta on hänen käännöksensä.

 





Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

4 kommenttia:

  1. Hui, kauhutarinoita.En ole lukenut niitä. Jotenkin myös yliluonnollisuus tarinoissa ei kiinnosta. Mutta kuitenkin luulen, että jos lukisin yhden kirjan, addiktio olisi syntynyt. Nyt mietin, pitäisikö jossakin vaiheessa lukea, niin hienosti esittelit kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Joskus kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti jotain, josta ei usko pitävänsä. Stephen King on taitava tarinankertoja ja hänen kirjoissaan on kauhutarinan ohella myös mainioita henkilökuvauksia ja -tarinoita. Eikä nämä uusimmat ole sillä lailla karmivan pelottavia, kuten esimerkiksi elokuvanakin nähdyt Hohto ja Lemmikkieläinten hautausmaa. Esimerkiksi pienoisromaani Keveys ei ole yhtään pelottava, vaan oudon kiehtova.

      Poista
  2. En ole koskaan lukenut tuon kirjailijan kirjoja, en varmaan luekkaan.
    Kauhu tositarina, joka vieläkin puistattaa, tapahtui v.-74. lähdimme kunnon pyöräretkelle kauniina kesäisenä päivänä toisesta kaupungista toiseen kaupunkiin, lähestyttiin kaupunkia vielä aamu varhaisella, ihmisiä ei ollut liikkeellä ketään muita kuin me, kuultiinkohan me laukaus jostain,alkoi vähän pelottaa,
    mutta ajettiin pyörillä eteenpäin silti,sitten pysähdyttiin, mies makasi vatsallaan pyörätien varrella, mies oli ampunut itsensä, kuultiin että se mies oli ollut teurastamolla töissä,
    hänen hermot ei kestäneet eläinten tappamista ja lihojen leikkaamista, todellakin hermot pitää olla vahvat siinä työssä.
    Nykyään se on siistimpää, tai mistäpä minä tiedän.
    Mitä olisi tapahtunut jos olisimme tulleet ennemmin miehen luo,
    olisiko hän juossut karkuun, olisiko kenties ampunut meitä kohti ja sitten itsensä.??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Kyllä tosielämän tapahtumat ovat aina kaikkein kauheimpia. Sinulle on osunut kohdalle yhtä ja toista ja vielä tuollainen itsemurhatapahtumakin. Varmasti piinasi mielessä pitkään? Ja sitten sitä juurikin miettii, että mitä jos....

      Poista

Kiitos kommentistasi!