Ann Patchettin toistaiseksi ainoa suomennettu romaani Hollantilainen talo (The Dutch House, v. 2019) lumosi minut täydellisesti. Laura Jänisniemen suomennos (v.2019) oli silkkaa lukunautintoa alusta loppuun saakka. Tämä on yksi niistä tarinoista, jotka jäävät lukijan mieleen soimaan kuin kaunis sävellys. Kirjassa on jotakin suurta, mutta ei suurieleistä. Pientä, mutta merkityksellistä. Hienosävyistä, mutta vahvaa.
Tarinan kertojaminä on perheen kuopus, Danny. Perheeseen kuuluu hänen lisäkseen isä Cyril, äiti Elna ja isosisko Maeve. He asettuvat asumaan hulppeaan taloon, jota kutsutaan alkuperäisten asukkaiden, VanHoebeekien mukaan Hollantilaiseksi taloksi. Talosta ei ole kodiksi kaikille sen uusille asukeille upeasta ulkokuoresta ja isoista tiloista huolimatta. Äiti jättää perheensä ja talo saa uuden emännän, kun isä ottaa kumppanikseen ilkeäksi äitipuoleksi osoittautuvan Andrean, jonka mukana taloon muuttavat tämän tyttäret Norma ja Bright. Uusi äidin hahmon ottava talon emäntä on ensisijaisesti rakastunut taloon ja Danny sekä Maeve tuntevat pian olevansa ylimääräisiä. Mutta talo pitää heitä otteessaan taianomaisesti, vaikka he sieltä aikanaan lähtevätkin.
Kirja kertoo tarinallaan, että ihminen on inhimillinen otus, joka voi olla herkkä ja vahva yhtä aikaa. Määrätietoinen, mutta silti eksyksissä. Tarinan perheellä on salaisuuksia, jotka vaikuttavat kaikkien elämään. Perheenjäsenet yrittävät toteuttaa unelmiaan ja toistensa toiveita - eikä tämä yhtälö ole lainkaan helppo. Tämä on tarina perheestä, sen toiveista ja pettymyksistä, kipeistä totuuksista ja tuskallisistakin oivalluksista.
Tässä on jotakin samaa (vaikka tarina on ihan toisenlainen) kuin Delia Owensin kirjoittamassa tarinassa Suon villi laulu.
Molemmat kiehtovat tarinat vangitsivat minut äärelleen ilta toisensa jälkeen. Halusin lukea kirjoja ahmien, mutta toisaalta hidastella, etten pääsisi loppuun liian pian.
Kuva: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!