Minun päiväni

 

Omaeläkerta ja henkilökohtaisesta elämästä kertova blogi perustuvat enemmän tai vähemmän faktaan, joskus täysin totuudessa pitäytyvään, hieman tai hieman enemmän väritettyyn. Kirjoittajalla on oikeus muokata tarinaansa suuntaan ja toiseen.

Omaelämäkerta kertoo joko koko siihenastisesta elämästä tai rajautuu tiettyyn elämänvaiheeseen tai tietyn asian ympärille, kuten esimerkiksi henkilön uraan tai saavutukseen, vaikeuden voittamiseen tai sairauden selättämiseen. Blogissa avautuminen tapahtuu usein lyhyemmän aikajänteen avulla. Blogiin kirjoitetaan omasta elämästä ja sen tapahtumista päiväkirjamaiseen tyyliin, usein niin sanottuja yhden päivän tarinoita.

Aamun paikallislehdessä oli tuo ylläoleva Helmiä sioille -sarjakuvastrippi. Sarjakuvassa Possu puhuu fiktion kirjoittamisesta omien kokemusten pohjalta, mutta "ihan sama" - jäin miettimään minkälaista tarinaa lähtisi syntymään tavallisen päiväni perusteella yhtään sitä värittämättä.

Kas niin. Päiväni 26.5.2021.

Heräsin kahvin tuoksuun. Vetkuttelin sängyssä sen aikaa, että Uko ehtii tehdä voileivät valmiiksi. Nousin. Söimme aamiaisen lehtiä lukien. Pukeuduimme ja hoidimme muut aamutoimet. Lähdimme Nuuskijan kanssa aamulenkille. Lenkin jälkeen jäin pihapuuhiin. Laitoin viljelylavoihin uudet mullat ja kylvin salaatteja, tilliä, persiljaa, korianteria, rakuunaa ja vihanneskrassia. Kukkalavaan kylvin siperian unikkoa ja kesäruusuleinikkiä. Kokosimme sitten yhdessä Ukon kanssa kolmannen kasvilavan päälle pienoiskasvihuoneen, jonka jälkeen söimme kolmatta ja tällä erää viimeistä kertaa tekemääni kaalilaatikkoa. Ruuan päälle nukuimme kahden tunnin päikkärit, joiden jälkeen lähdimme Nuuskijan kanssa metsälenkille. Lenkin jälkeen Uko lähti käymään kyläkaupassa. Ostoslistalla oli: piimää, karjalanpiirakoita, limsaa ja pyykinhuuhteluainetta. Ukon palattua joimme iltapäiväkahvit ja ratkoimme yhdet sudokut. Minulla oli vähän vaikeuksia oman ratkontani kanssa ja Uko hieman auttoi. Lopulta molemmat saimme laittaa %-merkin ruudukon viereen. Siis oikein-merkin. Uko lähti saunanlämmitykseen ja minä tiskasin päivän tiskit. Tänään on siis ohjelmassa vielä saunominen ja saunamakkaran syönti. Saunan jälkeen Uko kuivaa minun hiukseni (luksusta!) samalla, kun katsomme 3/4 jakson suomalaisesta sarjasta Kohtuuttomuuksia, joka on uusinta, jonka Uko muistaa joskus katsoneensa, minä en. Kello on luultavasti noin 23.00, kun ohjelma loppuu. Nuuskija pääsee vielä pikkulenkille ja sitten on vuorossa omat iltapuuhat ja vetäytyminen yöpuulle. Minä luen kirjaa ja Uko kuuntelee äänikirjaa. Sattumoisin meillä on menossa sama kirjasarja, Viveca Stenin Sandhamin murhat. Minä luen 8. osaa Totuuden nimissä, Uko vasta aloitti ensimmäisen osan Syvissä vesissä. Sitten käy niin, kuten joka ilta, että minä nukahdan kirja kädessäni. Uko ottaa kirjan minulta varovasti ja sammuttaa valot. Päivä päättyy.

Ei ollut kovinkaan mielenkiintoista luettavaa. Vaikka päivä itsessään oli meille kiva ja virkistävä, täynnä pientä puuhaa. Mutta että tällaisesta elämänkulusta kirjoittaisin päivästä toiseen ilman väritystä. Siinä alkaisi oma elämä tuntua melko puuduttavalta, vaikkei se sitä olekaan. 

Mietinkin miten jotkut elävät niin monipuolista elämää, että miltei jokaisesta  päivästä saa kirjoitettua vauhdikkaan tarinan. Ja kuinka totuudenmukaisia nuo kuvaukset päivästä ovat. Tai oikeastaan ihmettelen vielä enemmän sitä, miten ketään kiinnostaa toisen ihan tavallinen elämä, kun on omakin elettävänä. 

Jos minä olisin värittänyt omaa päivääni, olisimme aamulla heränneet pihapiirissä käyskentelevän karhun (nähty täälläpäin) murahduksiin, jonka seurauksena Nuuskijan aamulenkkiä varten olisimme pakkautuneet autoon ja kävelleet lenkin kylän keskustassa autotien laitaa pitkin. Lenkillä olisimme törmänneet karanneeseen koiraan (ilmoitus kylän Facebook-sivuilla) ja sankarimaisesti ottaneet sen kiinni, vaikka se yrittäisi näykkiä meitä ja toimittaneet sen kotiinsa. Koiran kotiväki olisi palkkioksi väen vängällä halunnut tarjota meille pizzat paikallisessa maan mainiossa baarissa, jossa olisi yllättäin ollut ruokailemassa puolituttu julkkis (julkkis se on entinenkin julkkis). Kotimatkalla olisimme poikenneet matkan varrella sijaitsevassa maalaistalossa hakemassa juurimunittuja luomukananmunia ja täsmälleen sillä hetkellä olisi käynnistynyt lammasäidin synnytys. Emme jäisi sitä seuraamaan, vaan kiirehtäisimme Punaiselle Tuvalle päiväunille, olisihan jo niiden aika. Iltapäivälenkillä uskaltautuisimme jo tutuille poluille. Mutta kuinka ollakaan, pääsisimme näkemään ihka oikein kotkan (ensimmistä kertaa elämässä). Tai ainakin se näyttäisi siltä. Illalla sauna saattaisi palaa tai ainakin tuli saunan kiukaassa tai makkarat grillissä. Ja sitten, saunan jälkeen tekisimme toisillemme pedi- ja manikyyrit sekä kokovartalohieronnat, joiden jälkeen nukahtaisimme käsi kädessä laventelintuoksuiseen uneen silkkilakanoiden välissä.

Vaikka tuo jälkimmäinen olisi todellisen päivän kuvaus en usko, että ketään jaksaisi loputtomiin kiinnostaa lukea tarinoita vieraan (tuskin tutunkaan), tuikitavallisen ihmisen elämästä ilman, että jutuissa on jotakin muuta pointtia kuin, että heräsin, tein päivän normirutiinijutut ja kävin nukkumaan. Niitä tarinoita on kuitenkin somessa pilvin pimein ja seuraajia yhtä paljon. 

Jos luit tänne asti, niin mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herättää? 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / ESS 26.5.2021

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.