Ainoa kotini

Kirjoittaja Hanna Brotherus (s. 1968) on koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija. Ainoa kotini on hänen esikoisromaaninsa. Kursiivilla kirjoitetut kohdat tässä postauksessa ovat suoria lainauksia kirjasta. Muu on oman pääni tuotantoa, jonka kirjan lukeminen on saanut aikaan.

Viime viikkoina on alkanut lukemiskiintiö tulla jostain syystä täyteen ja lukijana olen muuttunut tosi valikoivaksi. Mikään kirja ei meinaa napata, jos ei heti alkusivuilta lähtien kirja ole riittävän kiinnostava. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että se on yksi parhaista lukemistani kirjoista. 

Tämä kirja alkoi tuntua omalta heti alusta lähtien. Pitkästä aikaa sellainen kirja, jota voin ja saan ahmia. Ainoa koti, josta kirjoittaja mainitsee, on hänen oma kehonsa. Löydän heti yhtymäkohtia omani ja hänen menneisyytensä välillä. Yksityiskohdat poikkeavat monissa asioissa toisistaan paljonkin verrattuna omiini, mutta tunnelma on monessa kohdin kuitenkin hyvin tuttu.

Teos on autofiktiivinen romaani, ei siis elämäkerta vaikka sellaiseksikin se sopisi. Seura-lehden haastattelussa kirjan ilmestyttyä kirjoittaja ei halua itsekään miettiä eikä avata tarkemmin, mikä kirjassa on totta ja mikä ei. Toisaalta se on ihan sama: lukijalle kaikki on totta. 

” Se on jotain syvästi omakohtaisesti koettua, ja sitä, mikä on lainattua, mikä on lisättyä tai vähän muunneltua, on vaikea ja turha eritellä.”

Kirjaa on ylistetty monissa arvosteluissa ja kirjablogeissa. Se on erittäin koukuttava ja uskon, että moni muukin löytää siitä paljon yhteistä oman elämänkaarensa kanssa. 

Kirjoittaja itse, hänen siskonsa sekä tyttärensä kärsivät kaikki syömishäiriöstä. Syömishäiriössä on kyse vakavasta haavasta mielenterveydessä. Pelot, surut ja turhautumiset siirtyvät sukupolvelta seuraavalle. Tytär skannaa äitinsä vapinan, jonka tämä on skannannut äidiltään. Niin on varmasti käynyt tässäkin perheessä.

Vasta kirjan loppupuolella kirjoittaja tunnustaa ja kertoo omasta syömishäiriöstään. Kirjan mukaan se on suureksi osaksi geneettistä ja sen aiheuttaa turvattomuuden tunne. Hän kertoo äitinsä äidin kohtalosta, joka on hyvin saman kaltainen minun kohdallani. Äitini menetti oman äitinsä hyvin nuorena ja samalla pikkuveljensä ja vanhemman siskonsa. Hän jäi kolmisin isänsä ja isoveljensä kanssa. Niistä asioista jäi syvä haava hänenkin mielenterveyteensä loppuiäkseen. Ja siitä on epäilemättä siirtynyt seuraavalle sukupolvelle jotakin, mitä ei edes itse huomaa. 

Minulla ei ole ollut syömishäiriötä, mutta abivuotenani kävin aika lähellä sitä. Painoindeksi oli alimmillaan 18,9. Tulevat elämänmuutokset ja siitä mahdollisesti johtunut turvattomuuden tunne johti siihen, että jätin kaiken sokerin ja rasvan ja liikuin joka päivä kävellen ja hiihtäen kilometrikaupalla. 

Saman perheen lasten luulisi olevan samalla tavalla kasvatettuja. Mutta voi olla, että esimerkiksi tyttö on enemmän leimautunut äitiinsä ja poika isäänsä. Tai päinvastoin. Sisarukset omivat vanhemmiltaan erilaisia arvoja. Usein on niinkin, että perheessä on isän tai äidin tai molempien suosikkilapsia. Suosikin tai epäsuosikin asema voi johtua monista asioista, vaikkapa sukupuolesta tai paikasta ikäjärjestyksessä tai lapsen luonteenlaadusta, jonka vanhempi kokee omanlaisekseen. Tai vaikka sairaudesta, kuten kirjoittajan lapsuudenperheessä. Syömishäiriöstä kärsivä pikkusisko oli sairautensa vuoksi erityisasemassa ja eräänlainen virtahepo, jos lainataan Tommy Hellstenin ilmaisua.

Saman perheen lapset voivat kokea ja muistaa vanhempansa erilaisina kasvattajina riippuen asemastaan sisarussarjassa. Jonkun mielestä esimerkiksi isä oli ankara ja toisten mielestä tilanne on ollut aivan päinvastainen. Näin on voinut käydä, jos vaikka esikoislapsi on ollut isälleen ei toivottu, vahinko, ”väärää” sukupuolta ja jonka vuoksi vanhemmat (tai jompi kumpi) ovat joutuneet vastentahtoisesti avioliittoon. Isä voi olla sen vuoksi ankarampi esikoiselleen. Tai sitten muuten vaan hän ei ole ehtinyt kypsyä isyyteen vielä esikoisensa kohdalla.  

”Kasvoin uskomaan, etten saa tarvita. Kasvoin ymmärtämään, että olin olemassa muita varten.”

Kuopuksena ja ainoana tyttärenä jouduin tilanteeseen, että koin olevani muita varten, koska äidilläni oli vakava fyysinen sairaus, joka rajoitti hänen arkisia toimiaan. Henkisesti hän oli hyvinkin topakka. Jouduin ottamaan paljon vastuuta. Liian paljon. Lisäksi tunsin aina syyllisyyttä, jos olin jossain muualla kuin äidin saatavilla. Oma tarvitsevuuteni jäi sivuseikaksi. Toisaalta minuun luotettiin liikaa ja toisaalta kahlittiin liikaa. En silti koe, ettei minua olisi rakastettu.

Tajusin nämä asiat vasta liian myöhään, vasta aikuisella iällä mutta toisaalta parempi niin. Yritän väistää katkeruuden nyt, kun molemmat vanhemmat ovat jo vuosia sitten poisnukkuneita. Jokainen vanhempi ja ihminen ylipäätään tekee asiat aina kulloisenkin parhaan tietämyksensä mukaan. Näin on ajateltava. 

Enemmän olisi kuitenkin vanhempieni pitänyt ajatella lasta itseään ja omaa tulevaisuuttaan ja rohkaista omiin valintoihin. Kun näin ei tapahtunut, tein täysi-ikäistyttyäni oman irtioton, vaikka se tuntuikin pahalta ja tunsin syyllisyyttä. En tunne kaipuuta lapsuuteen ja nuoruuteen enkä sen aikaisiin maisemiin.

”Meillä ei saanut huutaa ääneen. Meillä ei saanut purkaa negatiivisia tunteita.”

Ei meilläkään. Meillä nähtiin hyvin harvoin mitään suurta draamaa. Meillä ei myöskään vanhemmat riidelleet koskaan, ainakaan lasten nähden ja kuullen. Eivätkä osoittaneet myöskään helliä tunteita toisiaan kohtaan. Ainakaan lasten nähden ja kuullen. Paitsi kerran, kun heräsin pinnasängyssäni johonkin kummaan ähellyksen ääneen. Kurkistin pinnojen raosta vanhempieni suuntaan ja näin jotain, mitä en ollut ennen nähnyt. Vasta vuosia myöhemmin tajusin mistä oli kyse.

”Lapsen ydintehtävä on joka tapauksessa repiä itsensä irti toukan kotelosta ja lentää vapaana.” 

Omien lasteni osalta olen toivonut ja mahdollisuuksien mukaan edesauttanut, että edellä mainittu onnistuisi heiltä kivuttomasti ja ilman mitään negatiivisia tunteita. En siis ripustaudu aikuisiin lapsiini, kuten minuun aikanaan ripustauduttiin. Ja tämän olen myös heille kertonut.

”Lapsen hyvästeleminen kun alkaa jo iholta irtautuessa. Pienokainen kun oppii ryömimään, konttaamaan, kävelemään ja juoksemaan ollakseen vapaa. Hän ajaa ajokortin ja vilkuttaa mennessään.”

Siinä vanhemmat tuntevat toisaalta pohjatonta kaipuuta ja samalla suurta onnistumisen iloa, kun poikanen nousee omille siivilleen. Jälkimmäinen tunne oli ainakin itselläni päällimmäisenä. 

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.