Kaksi kirjaa olen lukenut tai kuunnellut tieto-Finlandian ehdokkaista. Tästä tuli heti tähänastinen suosikkini. Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta. Lukijat: Tuomas Kyrö, Arttu Kurttila ja Ella Pyhältö.
Kirja on monella tavalla ajankohtainen. Pääaiheena on suomalaisen Aleksin osallistuminen vapaaehtoisena Ukrainan sotaan. Sen lisäksi hän kertoo eri lukijoiden äänillä elämästään ja lapsuudestaan muutenkin. Kuinka häntä on kohdeltu tummaihoisena ja kiusattu koulussa sekä harrastuspiireissä.
Aleksi on ollut ammattisotilas jo 15 vuoden ajan. Hän värväytyi aikoinaan Ranskan muukalaislegioonaan, joka on todella rankka ja armoton koulu. Heti aluksi siellä karsitaan ihmisestä pois hänen oma persoonansa ja luodaan tilalle sotilaan persoona. Nimi muutetaan tietysti toiseksi. Moni pakeneekin legioonan riveistä heti alkumetreillä.
Voisi luulla, että ammattisotilaana tienaa suuria summia, mutta näin ei ole. Palkka on suomalaisen keskipalkkaa selvästi pienempi. Kaikki kuitenkin menee mikä tulee. Mitään ei jää säästöön. Miehet viettävät vapaa-aikaansa viikonloppuisin melko railakkaasti. Työnantaja ei rajoita vapaa-ajan viettoa, kunhan ollaan maanantaiaamuisin kello 6.45 seisomassa asennossa pihalla tunnin ajan säässä kuin säässä odottamassa lähtöä helvetilliselle juoksulenkille. Jos ei silloin ole paikalla, on parempi että ei tule enää ollenkaan. Niin kovaa on kuri muukalaislegioonassa.
Aleksin vei Ukrainaan voimakas auttamisen halu. Ammattilaisena hän on pysytellyt hengissä ja vähin vammoin toistaiseksi. Kuolema voi osua kohdalle minä päivänä vain. Viidentoista vuoden kokemuksesta on paljon hyötyä. Varusmiespalvelus ei tee ihmisestä vielä sotilasta. Vasta kokemus tekee sen.
Aleksi kertoo kirjassa myös tilanteen, jossa noin kymmenen metrin päästä hänestä marssi viisi vihollisen sotilasta ja hänen olisi ollut helppo ampua heidät kaikki. Mutta hänen ei tehnyt sitä arvioituaan tilanteen tarkemmin. Heidän perässään marssineet neljä oman puolen kaveria sekä hän itse olisivat tulleet tapetuiksi saman tien.
Kirja sisältää paikoitellen tosi raakaa tarinaa. Voisi melkein sanoa, että K-18 -tasoista. Mutta se ei ole mikään peli, vaan täyttä totta. Kirjassa haastatellaan muiden muassa Aleksin äitiä, joka tietysti on peloissaan poikansa puolesta, joka ei juurikaan voi olinpaikkaansa ja kuulumisiaan kertoa, vaikka äidin puhelinnumero on Aleksin puhelimen muistissa ja äiti käy välillä mielessäkin.
Ilman henkisiä traumoja ei Aleksikaan kokemuksistaan ole selvinnyt, kuten ei varmasti moni muukaan sodan kokenut.
Sonja Saarikosken Naisvangit olen jo lukenut/kuunnellut ja yhden tietokirjallisuuden Finlandia -ehdokkaan ehdin vielä lukea ennen palkinnon julkistusta.
Tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. Ei kaupallista yhteistyötä.
Ihmettelen sitä miksi yleensä tuo kirja on kirjoitettu, vaikka saahan sitä kirjoittaa vaikka mistä, ihmettelen myös että miksi lähteä henkensä uhalla vapaaehtoisesti sotaan.Ja tämän päivän hallituksen päätöksistä, venäjältä tulijat polkupyörillä pääsevät niistä rajan ylitys paikoista joita ei suljettu, eikä suljettavat ole suljettuna kuin muutaman kuukauden, mielestäni ei tuossa ole mitään järkeä. Muistan ajan kun rajat oikeasti olivat kiinni muutama kymmen vuotta sitten, eikä venäjällä sodita, vaan ukrainan rajalla, oikeesti Ukrainasta ihmiset voi ja saavat tulla tänne, sen näkee miten kilttiä me suomalaiset ollaan ulkomaalaisia kohtaan, mutta oman maan ei niinkään.Toisaalta suomi on iso maa, ja tilaa täällä on.
VastaaPoistaraja kiinni, raja auki, ilmeisesti jo n.200 ihmistä on tullut rajan toiselta puolen suomeen, ei se kyllä tunnu ketään haittaavan, eihän ihmisiä voi käännyttää pakkasessa takaisin, paremmat oltavat täällä suomessa on, luinkin jo että osa on jatkanut matkaa muualle, heillä täytyy sitten olla paperit, ei laivaankaan pääse ilman henkkareita. tulee mieleen laulu "mä olen kauttakulku matkalla, tääl ajan meren aalloilla"..tulee vain mieleen se että miten helposti nyt voikaan tulla tänne, eli tännehän voisi tulla vaikka hyvinkin rikkollista ja äärijärjestö porukkaa, meinaan sitä kun suurin osa on miehiä, olen huolestunut noista päättäjistä jotka pitkälti ratkaisevat asioita, että osaisivat tehdä oikeita päätöksiä, eivätkä vain kyselisi toisiltaan ja syyttelisi toisiaan. Ei suomikaan mikään lintukoto ole, päivittäin voi lukea väkivalta tekoja ja tappoja, paljon jää tietämättä mitä neljän seinän sisällä tapahtuu.
VastaaPoista