Kun mielipaha muuttui mielihyväksi

Tämä ei ole varsinaisesti arviointi ylläolevasta Tuomas Kyrön syksyn 2019 uutuuskirjasta, vaan tarina siitä, mitä ajatuksia ja muistoja kirjan lukeminen nostatti mieleen ja miten mielipaha kääntyi mielihyväksi.

Kyllä ei nyt osunut nauruhermoon. Missä vika, mikä tilanne, Tuomas Kyrö.
Olisiko aika etsiä uusia ideoita ja jättää Mielensäpahoittaja jäähylle.
Nuukan Mielensäpahoittajan tarinareppu on jo imetty kuiviin.

Aika kovia sanoja, mutta lukijalla kai on oikeus mielipiteeseen.

Luin kirjan kuitenkin loppuun. Arvasin, että se päättyy onnellisesti - tavalla tai toisella.
Mielensäpahoittajan reissulta löytyi veli ja Mielensäpahoittajan pojat, veljekset löysivät toisistaan ja isästään jotain silmiä avaavaa kotimaassa isän reissatessa Eskortin perässä maailmalla. Reissun varrelta löytyi paljon muutakin. Hyvä lähtökohta jakaa etsintätoimenpiteet yhtäaikaa kahtaalle. Mutta jotenkin tuli väkisin tehdyn maku suuhun. Niinkuin voileipä, joka on tehty kovimpaan nälkään, mutta leikkeleet ovat päässeet loppumaan ja levite härskiintymään. Nälkä laantui, mutta suuhun jäi eltaantunut maku.

Lukiessa ärsytti se, kun kertojaminä vaihtui joka kappaleessa. Jouduin vähän väliä kurkkimaan kappaleen alkuun otsikointia, että kuka on äänessä. Muutamia hauskoja oivalluksia kirjasta löytyi, ne lähtivät Mielensäpahoittajan palkeista. Mutta seuraavaa Mielensäpahoittajaa en ihan mahdottomasti (yhtään) jäänyt tämän luettuani odottamaan.

Ehkäpä tämä oli tekijänsä niin sanottu välityö. Suurempia ideoita odotellessa tehty.

Mutta se, mikä kirjaa lukiessa oli hauskaa, oli muistot, jotka tulvivat mieleeni Mielensäpahoittajan vuoden 1972 Eskortista. Muistoja värimaailmaltaan tunkkaiselta 1970-luvulta. Kun kaikki oli ruskeaa, oranssia, hernekeitonvihreää. Vaatteet, tapetit, keittönkaapistojen ovet, luokkahuoneen tuolit. Pienellä Nyttellä oli ruskeat, keveälahkeiset vakosamettihousut, polyesterinen okrankeltainen poolopaita ja ruskeat Retu-tennarit. Ja meidän perheellä Ford Escort, turkoosi, rekisterinumero IFK-26.

Sillä huristeltiin mummolaan ja Linnanmäelle. Käytiin telttaretkellä ainakin Savonlinnassa, Turussa, Tammisaaressa, Kuopiossa, Hangossa, Kajaanissa ja Kalajoella. Isä ajoi, äiti istui kartturina ja takapenkillä kävi ainainen nahina. Oltiin lehmäbingoa ja lehmiähän riitti tienvarsilla niin, että vaihdettiin hevosiin. Kun tuli kuuma, veivattiin hetkeksi ikkunaa auki. Kun alkoi matkanteko pitkästyttää niin keksittiin muita ajanvietteitä. Arvoituksia tai bongattiin vaihteeksi erivärisiä autoja. Kyllä ei viihdykkeistä ollut puutetta, vain mielikuvitus oli rajana.

Hangossa kävi niin, että saapuessamme leirintäalueelle, satoi kaatamalla ja telttaa ei voinut pystyttää. Nukuttiin koko yö autossa, nelihenkinen perhe ja kattotelineeltä oli tavaratkin otettu auton sisään.

Eskortillä mennä posoteltiin serkkujen luokse pyhäisin kyläilemään ja Riihimäelle hautajaisiin. Auton sisutus oli ajanmukainen, mutta meillä on luksuksena kiharakarvaiset, harmaat, lampaanvillaiset istuinsuojat. Talvella lämpöiset ja kesällä vilpoiset, ei kutittavaiset. Kerran toheloin jäätelön kanssa ja istuinsuoja tuhriintui. Kyllä ei sen jälkeen saatu takapenkillä enää syödä jäätelöä, josta en syyttänyt itseäni, vaan mökötin isälleni. Se oli kuitenkin vahinko, joka sattui, kun yritin imeä jäätelötötterön puoliksisulaneita sisuksia sieltä tuutin kärjestä siinä onnistumatta. Sulanut suklaajäätelö läiskähti syliin ja siitä polvien välistä istuimelle.

Pikku-Nytte ja Ford Escort 1970-luvun alussa

Kyllä muistan senkin, kuinka pahoitin mieleni, kun Eskortti, jota kutsuimme Eskoksi, sitten vaihdettiin uudempaan autoon. Esko lähti ja tilalle tuli oranssi Ooppeli.

Kyllä ei mennyt kirjan lukeminen kuitenkaan hukkaan.

Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat