Kun dekkarista tulee kauhua

Salapoliisiromaani eli tuttavallisemmin dekkari (engl. detective story) eli romaani, jonka keskeisenä osana on rikos ja sen selvittäminen. Lisänä saattaa olla ja usein onkin päähenkilön, salapoliisina toimivan poliisin, tutkijan tai kukanyttutkiikaan murhaa sillä kertaa, usein romanttinenkin elämä ikään kuin toisena tarinana taustalla.

Mikä onkaan ihanampaa, kuin tutustua päähenkilöön samalla, kun hän tutkii ja ratkoo murhia. Seurata henkilön henkeäsalpaavia tilanteita murhatutkinnan pyörteissä ja samaan aikaan hän ratkoo parisuhteeseensa tai lastenkasvatukseen liittyviä tuiki tavallisia ja tuttuja kuvioita ja sotkuja. Ah, niin inhimillistä. ”Suutarin lapsilla ei ole kenkiä” – kuuluu yksi vanha suomalainen sanonta. Tässä sen voisi vääntää muotoon ”Ei ole salapoliisilla ratkaisua omiin ongelmiin eikä johtolankaa onnelliseen elämään”  yhtään sen paremmin kuin meillä tavan lukijoillakaan.

Yhtä kaikki - murhia tutkitaan ja ratkotaan ja syyllistä on useimmiten mahdoton arvata tai päätellä etukäteen. Vaikka kuinka yrittäisi tiristää syyllistä rivien välistä, niin harvoin siinä onnistuu ja osuu oikeaan. Väärä henkilö olisi useimmiten tullut passitettua vankilaan. Ja hyvä niin, koska loppujännitysmomentti se on poikaa. 

Mutta mitä sitten tapahtuu, kun loppuratkaisu vetääkin maton lukijan jalkojen alta sellaisella ratkaisulla, jossa ei ole tolkun häivääkään. Se on lukijan pettämistä mitä suurimmassa määrin.

Antakaas, kun tarkennan tätä.

Siis näin ei voi tehdä (kolme esimerkkiä) –kirjailijat tai siksi aikovat, nyt tarkkana.

Kirjan kerronta voi tapahtua passiivissa, niin että tarina ja asiat tapahtuvat ilman varsinaista kertojaa ja kertomuksen henkilöt vuoropuhuvat kukin vuorollaan.  Henkilöistä puhutaan muodossa hän tekee ja hän sanoo. Kirjassa voi myös olla kertojaminä, jonka näkökulmasta koko tarina kerrotaan. Vahvan uskoni ja luottamukseni mukaan, kertojaminä puhuu totta, kun hän esimerkiksi pohtii murhaajaa tyyliin ”Kukahan se voisi olla” tai hän osallistuu murhatutkintaan tai ruumiin etsintään ja on tietämätön murhatapahtumien kulusta. Mutta sitten tadaa – ammutaan kovilla panoksilla lukijaa suoraan otsaan – kertojaminä onkin syyllinen. Ei näin voi tehdä. Hyväkin tarina ja kerronta vesittyy täydellisesti. Oliko kertojaminä sitten jakomielitautinen eli tarinaa selostaessaan toisen persoonansa vallassa vai mikä tilanne. Vai loppuiko kirjailijalta idea kesken yllätysloppua varten ja päätyi tähän vihoviimeiseen oljenkorteen ja pilasi lukijalta loppufiilikset näin karmivassa loppuunviennissä. 

Toinen lähestulkoon yhtä kauhea pettymys murhatutkinnan ratkaisuksi on 359-sivuisen dekkarin sivulla 352 mukaan tullut hahmo, joka osoittautuu murhaajaksi. Kun lukija on kirjaa kahlatessaan ja kynsiään pureskellessaan jännittänyt, kuka lukiessa tutuksi tulleista hahmoista joutuu syytetyn pallille kuulemaan tuomiota, astuu esille tuo tuiki outo henkilö, joka pamauttaa potin kotiin eli tässä tapauksessa siirtyy valtion leivän ääreen paljastuttuaan murhaajaksi. Näin ei voi todellakaan tehdä. Murhaajaan on pitänyt saada tutustua ja kiintyäkin, jotta loppuhuipennus ja ratkaisu on raastava. Ei jonninjoutava sivuhahmo saa aikaan mitään tunteenpurskahduksia, ihan sama, joutaakin vankilaan, kun ei uskaltanut astua esiin aikaisemmin. 

Kolmantena ehkä pahin loppuratkaisu tai siis se, kun sitä ei ole. Mitä hitsiä. Kun lukija jää tyhjän päälle arpomaan, että miten siinä sitten  oikein kävikään. Vai enkö sitten ymmärtänytkään. Täytyy selata taaksepäin ja lukea loppu uudestaan ja todeta, että näin tässä todellakin kävi. Ratkaisu jäi leijumaan ilmaan kuin savu saunan piipusta. Lähelle, mutta tavoittamattomiin, kuulaaseen syysiltaan kadoten. Jättäen ohuen vanan nuuskittavaksi ja hetken päästä viimeinenkin tuoksunripe on haihtunut kuin savu ilmaan tekeekin. Verilammikko kuivui kokoon ja loppua kohti vieneet jäljet katosivat oltuaan ensin esillä verekseltään. Dekkarin loppuun ei sovi arvoitus. Vai onko tarkoitus, että lukijan päänuppi saakin jäädä itsekseen sekoamaan ilman selvyyttä murhaajasta. Dekkarissa pitää olla loppuratkaisu. Pitää olla. Ei ole vaihtoehtoja. Tai jos kyseessä on jatkokertomus, osat yksi, kaksi ja kolme, se pitää lukijalle kertoa. Muuten menee tunteisiin ja välit poikki kyseiseen kirjailijaan.

Pienempiä loppumokia, mutta ei toisaalta yhtään edellä mainittuja vähempiarvoisia ovat seuraavat epäonnistuneet loppuhuipennukset: 

1) yliluonnolliset tekijät (niille on oma genrensä), dekkarin maailman tulee olla tosielämään soveltuva. Poikkeuksena mainittakoon Stephen Kingin Mersumies-trilogia, jossa onnistuneesti yhdistellään kahta lajityyppiä.

2) ’Se olikin vain unta’ -loppuhuipennus (soveltuu käytettäväksi ainostaan alakoulun ainekirjoituksessa ja sielläkin se alkaa olla aika kulunut ratkaisu)

3) fysiikan lakien vastaiset ratkaisumallit, esimerkiksi pystyseinää pitkin kiipeäminen murhapaikalle tai murhaajan ilmestyminen tai katoaminen paikalta käyttäen yliluonnollisia voimia, esimerkiksi siirtymät todellisuudesta toiseen (scifi-kirjallisuutta)

Kunnon dekkarissa on rehti toimintatapa, niin että lopuksi voi todeta loppuratkaisun selvitessä, että ”Näinhän se tietysti oli" Palaset loksahtavat lukijan päässä paikoilleen niin, että kolina käy ja hymy huulilla voi tuntea yhteenkuuluvuutta salapoliisin kanssa, näin minäkin olisin tämä ratkaissut -tyyliin.

Muutamia klassikkodekkareita:

Eeva Tenhunen: Mustat kalat
Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin (Komisario Palmun ensiesiintyminen)
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (ent. Kymmenen pientä neekerinpoikaa)
Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset ja Syvä Uni

Kuuluisia salapoliiseja: Komisario Palmu, Hercule Poirot, Nero Wolfe, Olavi Susikoski, Sherlock Holmes

Ja klassikkodekkaristeja:
John Grisham. P.D. James, Matti Yrjänä Joensuu, Henning Mankell, Rex Stout, Mauri Sariola, Arthur Conan Doyle

ja uudempia, joihin suosittelen tutustumaan: Jo Nesbø,  Harlan Coben, Max Manner, Mari Jungstedt, Marko Kilpi, Viveca Sten, Åsa Larsson, Virpi Hämeen-Anttila, Leena Lehtolainen

– vain muutamia mainitakseni.