Hesarin viikkoliitteessä 46/2021 (diginä, mahtaako paperiversiona ilmestyäkään) kuukausiliitteen toimittaja Jouni Kemppainen kirjoittaa Merkintöjä -palstalla elämän normihävikistä.
Kemppaisen omaa normihävikkiä oli ollut muun muassa kissan käyttäminen eläinlääkärillä oudon käytöksen vuoksi. Eläinlääkäri oli todennut oireiden johtuvan muuton aiheuttamasta stressistä. Laskun loppusumma oli ollut 411.33 euroa.
Termi on peräisin yhteiskuntatieteiden tohtori Saara Särmältä. Särmä on valtakunnan tunnetuimpia feministejä, mutta ei se mitään haittaa (vitsi).
Kemppainen kirjoittaa, että: ”Yhteiskunnan tasolla elämän normihävikin voi Särmän mukaan yhdistää vaikka työttömyyteen tai syrjäytymiseen. On aina ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta kykene tai halua tehdä töitä. Hänen mielestään sitä voisi ajatella yhteiskunnan normihävikkinä. Se on hinta, joka maksetaan yhteiskuntarauhasta.”
Hävikki on väistämätöntä ja sitä tulee kaikissa tuotantoprosesseissa. Voihan elämänkin ajatella olevan tuotantoprosessi. Sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta. Syrjäytyneitä ja työttömiä ja muita ”kulkumiehiä” on ollut aina. Tosin ei jälkimmäisiä enää nykyään sanan varsinaisessa merkityksessä.
Minunkin lapsuuden maisemaan kuului kulkumies. Hän kävi joskus meillä istumassa sohvalla puoli päivää tai enemmän. Lapsille hän ei koskaan puhunut mitään eikä juuri enempää muillekaan. Söi ja joi kahvit ja jatkoi taas matkaansa. En tiedä, oliko hänellä vakituista asuntoakaan ja missä hän yönsä vietti. Saattoi hän joskus meilläkin yöpyä, mutta ei kovin usein. Ainakin hän oli noussut, syönyt aamupuuron ja lähtenyt jatkamaan matkaansa jo ennen kuin heräsin. Minusta hän oli vähän pelottava ja pelottavan näköinenkin. Hiljainen, vähäpuheinen. Olin aina vähän varuillani kun hän oli käymässä.
Hänen nimensä oli Ensio ja perimätiedon mukaan hän oli äitini pikkuserkku. En tiedä mitä kaikkea tuohon henkilöön liittyi, mutta äiti ainakaan ei pelännyt Ensiota. Kai hän tunsi sukulaisensa tarpeeksi hyvin. Eikä isäkään pitänyt pahana sitä, että hän silloin tällöin poikkesi käymään.
En tiedä, oliko hän koskaan tehnyt mitään työtä ja mistä hän sai toimeentulonsa. Ruskea puku päällä ja ruskea salkku kädessä hän käveli pitkiäkin matkoja. Mitähän siinä salkussa mahtoi olla. Kevyeltä se ainakin näytti. Jos oli rahaa, niin ei ainakaan paljoa, ajattelin silloin. Enoni perheineen asui noin kymmenen kilometrin päässä meiltä ja samalla ”kierroksella” Ensio vieraili heidän luonaan. Meillä hän kävi ehkä pari kertaa vuodessa.
En tiedä sitäkään, oliko tällainen elämäntapa Ension oma valinta vai jotain muuta. Tuskin hän oli siihen millään lailla pakotettukaan. Tuohon aikaan (1970-1980 -luvuilla) sosiaaliturva oli tietenkin heikompi kuin nykyään. Oma arvioni on, että hän oli työkyvyttömyyseläkkeellä ja hänet oli vain ”luotu kulkemaan”.
Normihävikkinä tässä Ension tapauksessa näen sen, että hänen potentiaalinen työpanoksensa ei ollut käytettävissä ja jos hänellä itsellään oli jossain elämänvaiheessa perheen perustamishaaveita ollut (tai sitten ei ollut), niin sekin potentiaali jäi syystä tai toisesta toteutumatta. Ainakin oman käsitykseni mukaan hän oli poikamies.
Hesaria kaikkine liitteineen ja paikallista sanomalehteä tulee luettua nyt paljon tarkemmin, kun tilaukset tuli muutettua digitaalisiksi puolisen vuotta sitten. En olisi tätäkään juttua Elämän normihävikistä tullut nähneeksi.
Digilehteen vielä palatakseni: paperinkeräyslaatikko pysyy yhtä tyhjänä kuin keväällä, kun samalla liimattiin postilaatikkoon ”Ei mainosjakelua” -tarra. Säästyypähän paperia ja metsää eikä tule turhaa hävikkiä niistä kymmenistä mainoksista, joita kannetaan postilaatikkoon eikä koeta tarpeelliseksi lukea.
Kuvat: Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Meillä kävi myös kulkumiehiä. Yleensä he saivat yösijan pieniä työtehtäviä vastaan, yhtä kutsuttiin nimellä Mottero. Hänen työtehtävänään näytti kyllä olevan lähinnä talon naisten naurattaminen. Nuori Emäntä (äitini) ja Vanha Emäntä (isänäitini) kutoivst mattoja kangaspuilla ja Mottero istui penkillä siinä lähellä tarinoimassa.
VastaaPoistaOma lukunsa oli kulkukauppias Korhonen, joka ajeli ympäristön kuolinpesien huutokaupoissa ja myi sitten niistä hankkimiaan tavaroita. Hän ajeli pyörä lastattuna aivan täyteen; sellaista näkee vielä jossain kuvissa Intiasta. Korhonen asui noin kymmenen kilsan päässä kodistani ja poikkesi meillä palatessaan retkiltään. Huhuttiin, että hän oli tappanut vaimonsa ja vankilasta vapauduttuaan katumustyönään polttanut talonsa ja asui savusaunassa. Korhonen rakasti minua ja kahta sisartani. Hän toi joka reissulla meille kullekin namipussin ja äidin kuoleman jälkeen arvokorut (uudet, kultasepänliikkeestä). Kun olen kertonut tätä, niin kaikki ovat sitä mieltä, että hän oli ihastunut äitiimme - ja kuka ei olisi ollut.
En olisi koskaan tiennyt että koirakin voi tuntea stressiä muuton takia, meillä kun viimeinenkin huonekalu oli viety pois, koira alkoi läähättää ja oksentaa ja teki läjän myös lattialle, sen koti ehti olla yli 3 vuotta, mutta pian rauhoittukin uudessa kodissa, ja ulkona oli paljon mielenkiintoisia hajuja.
VastaaPoistaMinä otan vastaan kaikki tarjous-mainokset, kun muuta postia ei enää tule, ja kun isot kaupat on nyt lähettyvillä.
Minäkin muistan lapsuudestani kun eno tuli yht äkkiä Helsingistä meille, hänkään ei puhellut mitään meidän kanssa, istui ja katseli vain, ja oli monta päivää, sitten vuosi -74 kun hänen ainut lapsi Jarkko poika 9v. kuoli hiekkamontussa, alkoi hänen elämässä alkoholikierre, olin käymässä Turusta äidin luona pienen poikani kanssa -80 luvulla,ja eno sattui tulemaan sinne myös, hänen sisimmästä oikein kiehui viha ja katkeruus minua kohtaan kun minulla oli poika ja hän oli menettänyt pojan traagisesti, pelkäsin häntä, koska tuossa tilassa ihminen voisi tehdä jotain pahaa, kerran hän tuli Turkuun meille, mutta ei avattu ovea, niin hän heitti ison kiven talon seinään. Hän kuoli yksin jossain Helsingin asunnossaan, hänen tuhkan lasku tilaisuudessa olin Malmin hautausmaalla 8v.sitten.
Hän olisi tarvinnut apua, mutta miksi miehet ei niinkään hae apua,
sitten tapahtuu niin pahoja asioita, jossa viaton ihminen voi joutua kohteeksi.
Tuli nyt postauksesta mieleen tää enoni.
Muistan, että meilläkin Kainuussa kävi kulkumiehiä, mutta heistä tuli väliaikaisia renkejä. Olivat muutaman viikon ja saivat vähän rahaa, jatkoivat matkaansa.
VastaaPoista