Erikoiset Asiantuntijat: Kivun alla

keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Kivun alla

Eija Laineen esikoisromaani Kivun alla

Kirjan ensimmäinen aukeama on hukuttaa minut aistihavaintoihin. Silmissäni välkehtii kuva kuvan perään ja pääni täyttyy kuvailuista. Ymmärrän heti, että minun on asetuttava kirjan tasolle - hengitettävä sen tahtiin, otettava sanat ja lauseet rauhassa haltuuni, jotta ne tavoittavat tajuntani riittävän hitaasti. Sitten voi yhteinen matkamme alkaa. Ja mikä matka se onkaan - on kuin kulkisin ennalta tuttuja polkuja, olen kuin unessa tai syvällä omissa muistoissani. Annan tarinan viedä.

Päähenkilö Janiksen äiti on jo aikaa sitten kuollut ja nyt on isä kuolemaisillaan. Janis, ainokaiseksikin kutsuttu, on tullut isänsä luokse ja tekee samalla matkan menneeseen; lapsuuteen ja nuoruuteen. Eletty elämä, muistot ja tämä hetki limittyvät sulavasti toisiinsa, kuten oikeassakin elämässä on tapana. Kirjassa tämä aikajanalla liikkuminen käy sujuvasti ilman kappalejakoja. Nykyhetkeen sujahtaa muisto menneestä, palataan ajassa taaksepäin ja kohta ollaan taas takaisin tässä päivässä. Pidin erityisen paljon tästä tavasta liittää yhteen tarinan eri aikatasoja.

Ihminen on eletyn elämänsä muovaama, niin Janiskin. Kaikki se, mitä on tapahtunut tai kokenut, kulkee mukana - halusimmepa tai emme, yritämmepä sitä piilotella tai leikata pois kuin ylipitkäksi kasvaneet otsahiukset. Muistot eivät ehkä ole enää silmiemme edessä, mutta tallessa kuitenkin ja heilahtavat näköpiiriin jonkin asian laukaisemana, pyytämättä.

Hyväksyvä asenne ja ymmärrys omaan historiaan sen mahdollisesta kurjuudesta tai hurjuudesta riippumatta ovat tavallisen ihmisen suurimpia sankaritekoja. Janis on tämän kirjan sankari. Hän osaa tuntea myötätuntoa itseään kohtaan eikä edes yritä loputtomasti ymmärtää muiden ihmisten valintoja. Hän ottaa menneisyyden vastaan, antaa anteeksi eikä takerru isoihinkaan paljastuviin asioihin. Ei sorru surkuttelemaan ikäviä asioita eikä jää piehtaroimaan kenenkään tekemisissä tai tekemättä jättämisissä.

Alkoholistiperheessä joku on aina tarkkailija ja usein siitä tulee tapa elää. Janis tekee havaintoja menneestä ja nykyhetkestä ja hänen huomionsa ovat tarkkoja. Rivien välistä nousee oivallus, että kukaan ei ole vastuussa toisen elämästä. Janikselle ja lukijalle syntyy yhteinen ymmärrys siitä, että perhettä koskevat salaisuudet kuormittavat ja vasta paljastuttuaan ne voivat päästää kuormittuneen jatkamaan eteenpäin. Sillä salaisuus aiheuttaa aina jännitteitä siitä, että "jotain" on taustalla.

Juuri se mihin taipuu ja suostuu - se on tärkeää. Kun hyväksyy historiansa osaksi itseään, kun se kuitenkin on osa itseä - sillä on merkitystä elämästä selviämiseen.

Janis ei antaudu syyllisyydenkään vietäväksi. Hän ei jää vartioimaan isän viimeisiä henkäyksiä, vaan hengittää itse ja kulkee jo kohti tulevaa. Äidinkin kuolema oli aikanaan helpotus. On rohkeaa toimia vastoin odotuksia - pelkäämättä ettei vaan loukkaisi muita. Eniten siinä kuitenkin loukkantuisi itse.

"En tiedä, olenko unessa, valveilla vai rajamailla. Nipistän kättäni ja säpsähdän tuottamaani kipua. Jo kolmas vuorokausi kaupungissa. Mikä viikatemiestä vaivaa? Noutaja jakaa kuoleman sijaan pelkkää kärsimystä. Kello näyttää loputonta alkuiltaa. Kuljetan sormea isän kädessä, jonka pinnalla lepäävä tumma suoni piiloutuu rystysen alle. Iho tuntuu viileältä, ikäänkuin suonissa virtaisi kylmää vettä. Tanssitan sormia terävillä rystysillä kuin koskettimilla. Siirrän peiton syrjään. Laihojen jalkojen ihoon on noussut sinipunervia mustelmia. Kaivan laukusta villasukat ja asettelen ne tikkumaisiksi kuihtuneiden varpaiden peitoksi."

Kuinka teksti voi olla yhtä aikaa realistista ja samalla kauniin kuvailevaa, jopa himpun runollista, hellivää. Yhteen hetkeen sisältyy niin paljon. Luopumista ja turhautumista kuoleman odotukseen. Tällaisiin hetkiin lukijankin täytyy seisahtua, jotta ehtii nähdä kaiken. Aistia koko pysähtyneen hetken, jossa yhdistyvät loppumetrejään kulkevan ihmisen kehon viestit, toive kuoleman saapumisesta ja hyvästijättö. Tällaisia tilannetta tarkkailevia hetkiä on kirjassa paljon. Esimerkiksi kuvaus Janiksesta lukemassa alkoholistiäitinsä kuolinsyyraporttia. Ja kuinka hän lopuksi ruttaa asiakirjan tiiviiksi palloksi ja heittää olkansa yli. Kuin lopullisen taaksejätön eleenä. Paperitollo putoaa lähes äänettömästi lattialle, mutta Janiksen päässä ääni on kova. "Siinä oli erään ihmisen elämä."

Kirjan puhutteleva kansikuva.

Kun palaamme kuolevan vanhempamme luokse, palaamme sen äärelle, josta elämämme on alkanut ja jolle se on rakentunut. Isänsä kuolinvuoteen ääreltä Janis aloitti matkan menneeseen, jonka hän ei ole antanut määrittää itseään. Janis on luottanut Iiri-mummon sanontaan: "Tapahtui mitä tapahtui, Janis, niin älä huoli. Kyllä aika korjaa." On nimittäin niin, että kirja jätti mieleeni päällimmäiseksi positiivisuutta ja toiveikkuutta. Kirjan maailmaan oli myös helppo löytää yhtymäkohtia omasta eletystä elämästä. Tämä elävöitti tarinan todentuntuiseksi. Tietty sukupolvien välillä oleva puhumattomuus on tuttuakin tutumpaa, samoin kuin aikuistuvan nuoren melko äänetön ja toimeton kapinointi ja tuonaikaisten vanhempien tapa olla vanhempia.

Janiksen tarina on kaunistelematon, mutta kerronnassa ei sorruta ylilyönteihin. Kieli on sujuvaa ja siellä täällä tekstin lomassa on oivalluksia ja hauskoja sutkautuksia, jotka keventävät aihetta sen sanomaa heikentämättä. Vuoropuhelu on luontevaa ja kokonaisuus on hallittu. Lukijana mielenkiintoni pysyi helposti yllä koko kirjan pituisen matkan. Kirjailija on kuin ottanut Janiksen tarinan syliinsä ja sylin lämpimästä päästänyt sen ihmisten ilmoille. Tarinalla on juuret ja se kasvaa täyteen mittaansa juuri sopivan pituisena. Mitään ei puutu, mitään ei ole liikaa.

Suosittelen kirjaa luettavaksi - kenelle tahansa, mutta erityisesti 50+ ikäisille kanssasisarille, joilta luultavimmin löytyy eniten ymmärrystä ja samaistumispintaa päähenkilön elämään tai aikalaiskuvaukseen - olipa perheessä samanlaisia ongelmia tai ei. Toisaalta, tarina on ajaton ja Janiksen lapsuus voisi sijoittua yhtä hyvin myös tähän päivään