Tää päivä meidät yhdisti

Eteläpohjalainen Isäntä ja hämäläinen Erikoinen Asiantuntija Nymma on varustettu melko erilaisilla temperamenteilla. Pari viikkoa sitten viimeksi jossain tilanteessa Isäntä totesi, että ”Oot sä viilipytty”. Myötä- ja vastamäessä on tullut kitkuteltua tätä kirjoitettaessa 34 vuotta.

Rakkauden hedelminä olemme saaneet kaksi ihanaa tytärtä, jotka nyt ovat jo aikuisia naisia ja omissa kodeissaan ja avioliitoissaan.

Isäntä on kotoisin seudulta, jossa ei puhuta eteläpohjalaista murreta ihan sellaisenaan, joksi se yleensä mielletään, esimerkiksi Juha Miedon tyyliin. Mutta kyllä Isäntä yhä edelleenkin tuloo ja menöö, vaikka on noin 40 vuotta sitten lähtenyt kotiseudultaan. Ihminen voi kuulemma lähteä Pohjanmaalta, mutta Pohjanmaa ei lähde ihmisestä. Tämä ei päde yksistään edellä mainittuun, vaan muihinkin kotiseutuihin. Ehkä jotkut seudut ovat leimallisempia kuin toiset.

Tiettävästi kyseiselle murrealueelle on porukkaa muuttanut joskus muinoin runsain mitoin Savon suunnalta, siinä lienee selitys hieman erilaiselle murteelle. Olenkin monesti miettinyt, että Isäntä taitaakin loppupelissä olla jossain määrin savolainen. No, löytyihän itseltänikin MyHeritagen DNA-testissä sukujuuria Baltiasta, Skandinaviasta ja Irlannista. Aika paljonkin, yli 10 prosenttia.

En minäkään täysin puhdasrotuinen hämäläinen ole. Mukana sukupuussamme on pientä twistiä itäiseltä Uudeltamaalta isän esi-isien puolelta. Isän äidin ensimmäinen puhuttu kieli oli ruotsi. Voikohan kieli olla jotenkin geeneissä, kun itse en koulussa kokenut ruotsin kieltä mitenkään vaikeana. Minulle se oli helpompaa kuin muut kielet. Äidin puolelta on löytynyt puhdasta hämäläisyyttä ihan Kanta-Hämeeseen asti.

Hääpäivän aamuna tänä vuonna keittelin rakkauden tekona Isännälle ja itselleni kaurapuuroa gluteenittomista kaurahiutaleista.

Eilen oli Isäntä hankkinut perinteisen hääpäiväkimpun, jossa on samoja kukkia kuin aikanaan oli oikeassa kimpussa. Vaaleanpunaisia ruusuja (alkuperäiset olivat ns. miniruusuja), liiloja freesioita sekä kieloja. Kielojen saatavuudessa on monena vuonna ollut ongelmia, kesäkuun puolivälissä kielon kukinta on usein jo ohi. Ja siis hääpäivä on kesäkuun puolivälissä, ei tänään.

Isäntä on hankkinut kimpun aina samasta kukkakaupasta. Kauppias muistaa jo sukunimen. Ensi vuonna hän aikoo tilata "sen tavallisen". Kukkakauppias muistaa jo sen, mitä kukkia kimppuun laitetaan. Alkuperäisessä oli myös jotain roikkuvaa, joka putosi osittain kirkon eteiseen jo menomatkalla, kun oli niin tuulinen sää ja kun suntio avasi ovet molempiin suuntiin (sisään ja ulos ja totesi, että "Vielä voi lähteä kumpaankin suuntaan."), meinasi lähteä lentoon sekä huntu että kimppu.

Pari vuotta sitten opiskelukaveri kertoi tarinan, missä kirkkoon vihittäväksi tullut nuoripari oli aikataulusyistä joutunut jättämään kirkkoharjoitukset väliin ja pappi oli vain pikaisesti neuvonut, että "Polvistutte sitten heti kun tulette". Siis alttarille, tietenkin. Pari oli ottanut ohjeen kirjaimellisesti ja olivat polvistuneet heti kun tulivat kirkkoon sisälle.

Mutta eipäs passaa nauraa muille, kun munattiin itsekin. Kirkosta poistuessa emme menneet oven taakse tai morsiushuoneeseen tms. mikä paikka se kulloisessakin kirkossa on, missä vastavihitty pari piiloilee ja odottaa, että hääväki poistuu kirkosta ja sen jälkeen ikään kuin tulevat heidän jälkeensä kirkosta pois. Ei vaan jotenkin tajuttu. Kirkkoharjoitus oli tehty papin kanssa samalla kertaa kuin vihkikeskustelu, eikä siinä mistään poistumisista puhuttu mitään. Me kävelimme suoraan kirkon portin pielessä odottavaan autoon ja kuski kaasutteli saman tien juhlapaikalle. Siellä sitten odotettiin ja ihmeteltiin, että missä se hääväki viipyy. Varmaankin olivat jääneet kirkon oven ulkopuolelle meitä turhaan odottelemaan. Heidän juhlapaikalle tulemisensa kesti nimittäin ihan jumalattoman kauan. Siltä se ainakin tuntui.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja tekstin kopioiminen tai muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Blogin ja postauksen linkkiä saa jakaa.