Kotkottia

Vuonna 1949 Alli ja Liisi löivät viisaat päänsä yhteensä ja päättivät kirjoittaa ”Maija keittää" - keittokirjan. Vuonna 1958 ilmestyi paranneltu versio nimellä ”Maija keittää kotona”. Minulla on hallussani kaksikon kirja, vuodelta 1986 (5. painos), jossa kirjan nimi on taipunut "Kodin keittokirja" -muotoon. Tässä minun painoksessani on alkuperäiseen lisäyksenä tullut muun muassa mausteet ja pakastaminen.

Ensimmäinen keittokirjani, joka on kyllä jäänyt vähälle käytölle. Ehkä olin kirjan hankkiessani liian nuori näin vaativiin ohjeisiin. Kirjan takakannen mukaan kirja on suunnattu ennen kaikkea niille perheenemännille, jotka toivovat tarkkoja ohjeita. Minä kun olen ollut alusta alkaen sellainen suurpiirteinen kokkaaja.

Kirjan kuvitus on typistetty muutamaan värikuvaan kirjan alkuun. Kuvista herää vahvat muistot lapsuuteni ruokapöytään 1970-luvulla. Lisäksi on yhden aukeman sieniopas, jossa punainen kärpässieni mainitaan syötäväksi, ryöppäyksen ja huuhtomisen jälkeen. Sappitatti mainitaan vastaavasti myrkylliseksi. Tänä päivänä todetaan sen olevan vain pahanmakuinen. Mielestäni opin kuitenkin jo ala-asteella 1970-luvun alussa, että punainen kärpässieni on myrkyllinen. Ei auta ryöppäys tai mikään mukaan konsti.

Lähes kolmesataasivuisen kirjan sisältö näyttää vallan samanlaiselta, kuin tänäkin päivänä keittokirjoissa, mutta huomioi kiinnittyy siihen, että kana- tai muut linturuuat puuttuvat sisällysluettoelosta kokonaan. Voiko olla näin? Selailen kirjaa ja löydän kuin löydänkin, kolme sivua linturuokia veriruokien ja jänis-ja kaniiniohjeiden välistä. Kappaleesta löytyy lintureseptien vähäisyyteen selityskin. Lintujen käsittely ruuaksi on niin työlästä, että linnut säästetään pyhien ja juhlien herkuiksi. Sallitaan kuitenkin lintujen valmistus sairaiden eineeksi.

Eikö mitä, helppohan ne kananfileesuikaleet on valmistaa. No juu, ei kai sitten tuohon aikaan. Silloin ostettiin kokonainen lintu (jollei sitä käyty omalta takapihalta hakemassa) ja ruuanvalmistus aloitettiin mahdollisesti ihan alusta eli elävästä linnusta.

Kirjan mukaan ruuaksi sopii valmistaa sekä kesyjä että metsä- ja vesilintuja.

Ensin varmistetaan, että lintu on tuore: tuoksuu raikkaalle ja silmät näyttävät kirkkailta. Kielen tulee olla kirkkaanpunainen. Käytetään mieluiten nuoria lintuja, jotka tunnistaa parhaiten kynsistä ja nokasta, joiden tulee olla terävät.

Ensialkuun lahtauksen jälkeen lintua riiputetaan pää alaspäin kylmässä paikassa 3 – 5 vuorokautta.

Lintu puhdistetaan, mielellään asialle erikseen varatussa huoneessa, joka on suojattu sotkujen välttämiseksi paperilla. Sitten alkaa kynintä. Höyhenet kerätään talteen. En käy kyninnän tekniikkaa tarkemmin läpi tai lähtee untuvatakki kiertoon.

Sitten tehdään toimenpide, johon liittyy pää ja lihakirves. Siipien taitto. Jalat käsitellään tavalla, jota en tohdi tähän kirjoittaa enkä sitäkään miten jänteiden kanssa toimitaan.

Seuraavaksi normitoimintaa kanan tai muun linnun ruuanvalmistusprosessissa. Avaus, poistetaan erinäisiä elimiä käsin. Joitakin sisälmyksiä voidaan käyttää, kuten kivipiira, maksa ja sydän. Nämä halkaistaan ja veri huudotaan pois. Voidaan keittää linnun mukana, niillä saa kastikkeeseen mukavaa lisämakua.

Avaamisen jälkeen lintu pestään kylmällä vedellä useaan kertaan. Jos on käynyt niin, että saatavilla oli vain vanhaa kalkkunaa, voi sitä liottaa etikka- tai suolavedessä maun parantamiseksi.

Vaihtoehtoisesti linnun voi myös nylkeä, jota suositellaan eritoten vesilinnuille. Asiasta kiinnostuneet voivat hankkia lisätietoa googlaamalla.

Tämän jälkeen lintu on valmis ruuanvalmistusta varten. Linnut voidaan joko keittää tai paistaa. Kirjassa suositellaan, että vanhat linnut keitetään mieluummin, nuoret paistetaan joko padassa tai uunissa. Ennen pataan laittoa lintu sidotaan vahvalla langalla, jottei se leviä paiston aikana. Paistettavan linnun voi täyttää esimerkiksi luumuilla. Ja sitten vain kieuhumaan tai paistumaan. Vanhan linnun keittoaika hiljaisella tulella on noin 2 – 3 tuntia. Nuoren linnun paistoaika 1-3 tuntia. Ei synny valmista vartissa niinkun kana ja nuudeli tänä päivänä.

Sitten tietysti kanan kylkeen soosi, joka lintupaistille on aina vaaleaa ja paksua. Voi ja vehnäjauhot kiehautetaan, ei ruskisteta ja lisätään sitten sopiva määrä paistolientä. Tämä on ihan tuttua huttua. Lopuksi maustetaan kermalla ja madeiralla (voisi kokeilla) ja suolalla.

En kyllä rupeaisi kanaa tai muuta lintua valmistamaan näin pitkän kaavan kautta. En vaikka olisi kyse sairaalle ihmiselle tarjoilusta. Kyllä vain kelpaa edelleen marketin fileesuikaleet, reisi-koipi tai rintaleikkeet. Ei tarvitse tarkistaa linnun tuoreutta katsomalla tulevaa ruokaa silmästä silmään tai avata nokkaa kielen tsekkausta varten.

Aloin vielä miettiä sitä, että lapsuudenkodissani silloin 1970-luvulla ei kyllä kovin paljon ollut tarjolla kana- tai muitakaan linturuokia. Kaupunkilaisperheenä meillä ei tietysti ollut takapihalla omaa kanalaa, isäni ei harrastanut metsästystä eikä maalla asuvalla mummollakaan ollut kanoja. Kanan syömisestä lapsuudessa muistan oikeastaan vain yhden kerran, kun olimme jossakin reissussa ja ostimme kaupasta valmiiksi grillatun broilerin. Että se oli hyvää. Koulussa tarjoiltiin kanakastiketta mustaviinimarjahyytelön kera. Kastike oli vaaleaa, niinkuin pitääkin, mutta kun tumma hyytelö sotkeentui kastikkeeseen, siitä tuli niin ällön näköistä sotkua, että se vaikutti suoraan makukokemukseen. Kanakin taisi olla juuri sitä vanhempaa rouvaa, niin sitkalta se suussa tuntui.

Mutta mitä ihmettä tarkoittaa otsikon kotkotti. Se on nimitys helpolle kanaruualle, joka valmistuu fileesuikaleista ja ruokakermasta ja nautitaan riisin tai nuudelin kera. Nimi sai ideansa vieläkin helpommasta pikaruuasta, nötköttistä, joka valmistuu niin, että aukaistaan purkinavaajalla Naudanliha-säilykepurkki ja lusikoidaan lihajaloste purkista suoraan suuhun.

Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixabay