Kekkosen ajan lapsena sana Kekkonen oli yhtä kuin presidentti. Ei ollut muita eikä tullut muita ennen kuin ehdin melkein aikuiseksi. Kekkonen oli monella tapaa suuri mies. Niin suuri, että varjo peitti vaimon ja koko valtakunnan. Onko se sitten suuruutta, jättää vaimo huomiotta. Kekkonen varmasti arvosti vaimoaan jollain tapaa - vai pitikö itsestään selvyytenä. Ihan varmasti emme pääse kahden ihmisen suhteesta koskaan sanomaan täydellistä totuutta. Meillä on vain toisen käden tietoa. Huhuja, juoruja, perättömiä lauseita ja totuuksina kerrottuja tarinoita. Totuus lepää haudassa Kekkosen pariskunnan kanssa.
Sanotaan, että menestyvän miehen takana on nainen. Tai naisia. Onko jaloutta ensimmäisenä naisena alistua toiseksi. Jättäytyä toiseksi. Päästää toinen edelle ja pysyä silti taustalla, nimellisesti ensimmäisenä kuitenkin. Onko kyseessä vaimon taktikointi, keskinäinen tietoinen tai hiljainen sopimus vai pakkorako.
Palataan ajassa taaksepäin. Vuoteen 1974, joulukuun toiseen päivään. Touhusin omiani, niin kuin 8-vuotias nyt kotonaan touhuilee koulupäivän jälkeen. Leikin ehkä nukeillani tai piirtelin, mitä nyt tavallisesti koulupäivän jälkeen läksyt tehtyäni puuhastelin. Yhtäkkiä aistin, vanhempieni äänteen kiihtymisestä ja äänen voimakkuuden nousemista, jotain tapahtuneen. Lapset, usein näennäisesti syventyneenä omiin leikkeihinsä, kuulevat kyllä kaiken. Niin minäkin. "Sylvi Kekkonen on kuollut" - radion ääni koveni ja isän ja äidin ilmeistä näin, että nyt on syytä olla hiljaa. Muistan tämän kaiken, kuin eilisen päivän.
Kun uutinen oli vastaanotettu, vanhemmat laittoivat kahvipannun porisemaan ja minä pyysin lupaa lähteä käymään yläkerrassa asuvan parhaan ystäväni luona. Puin päälleni punaisen toppatakkini, jonka hupussa oli keinokarvainen reunus. Nappasin mukaan olkalaukkuni, sen, jonka tavallisimmin otin mukaani, kun pyhäisin kävimme sukulaisten luona kyläilemässä.
Onneksi ystäväni oli kotosalla.Hänkin oli kuullut uutisen ja luvan saatuaan puki ulkovaatteet päälleen, päähineeksi kauniin, valkoisen keinoturkislakin, josta olin hieman kateellinen. "Ota olkalaukku", komensin. Ja hän otti.
Oli pakkasta ja jäimme rappukäytävän eteen, katoksen alle puimaan juuri kuulemiamme uutisia tasavallan ensimmäisen naisen kuolemasta. Kekkonen oli meille tuttu mies, kuten tuolloin kaikille suomalaisille. Ja hänen vaimonsa oli juuri kuollut. Olimme hyvin järkyttyneitä.
"Niin hyvä ihminen", hoimme kerta toisensa perään. Puhuimme hiljaisella, vapisevalla äänellä ja yritimme tiristää kyyneltä silmäkulmaan, siinä onnistumatta. Olimme vakavia ja vaitonaisia. Kunnes muistotilaisuutemme oli ohitse.
Sylvi unohtui minulta 45 vuodeksi. No, tokihan hänestä on ollut mainintoja julkisuudessa, joita olen mahdollisesti tullut lukeneeksi. Mutta mitään niistä ei ole jäänyt mieleeni, toisin kuin tuo hänen kuolinpäivänsä.
Ja nyt, olen palannut muistoissani Kekkosen aikaan ja tutustumaan tarkemmin hänen aikansa ensimmäiseen naiseen, Sylviin. Tämä tutustuminen, joka alkoi hänen kuolemastaan, ja jatkuu nyt monen vuoden päästä, aikaansaa aivan uuden näkökulman häneen ihmisenä, varjoista valoon nousevana, määrätietoisena, huumorintajuisena ja itsenäisenä naisena.
Olin kolmikuinen elokuussa 1966, kun Sylvi pakkasi kassinsa ja koiransa Isan Morris Mininsä kyytiin ja lähti ajamaan kohti Katerman kesäasuntoa. Loistavaa, Sylvi! Ajoit ajokortin reilusti keski-iän ylittäneenä ja myös käytit taitojasi kuningatar Elisabethin lahjoittamalla kulkupelillä. Matkan tarkoitus oli käydä läpi omia kirjoitelmia ja hävittää niitä, jottei jälkipolvi päätyisi noloihin kuvitelmiin.
Sylvin ystävä, kirjailija Marja-Liisa Vartio oli menehtynyt kesäkuussa vain 41 vuoden ikäisenä. Ystävyys ja viisaan ystävän elämä jäi kesken, mutta sai jatkoaikaa Sylvin jatkaessa päänsisäisiä keskusteluja Marja-Liisan kanssa. Sylvi vietti muutamat elokuun päivät mökillä vielä kerran Marja-Liisan kanssa, kuten niin usein ennenkin, ja haki itselleen muotoa ihmisenä, kirjailijana ja presidentin puolisona. Painoi veistä syvemmällä kipukohtiin muistellessan puolisonsa yksityiselämää, joka kukoisti toisaalla, myös toisten naisten luona. Kuinka vahva on Sylvin täytynyt olla, kantaa kasvoillaan naamaria ja paaduttaa sydämensä jäädessään taka-alalle. Sairaus hapersi hänen kehoaan ja fyysisesti pieni ihminen painui vielä enemmän kumaraan.
Maalainen Sylvi oli sydämeltään, vanhan maailman ihminen. Väistyvää lajia. Näin hän kuvaili itseään. Kuinka maaseutu on hänelle kuin lasi kylmää kaivovettä hellepäivänä, lypsylämmin maito ennen nukkumaanmenoa. Kuinka lumoavasti kuvailtu Sylvin mielenmaisemia ja toiveita.
Kun ihminen on yhtä aikaa vahva ja herkkä, kuin ohutta pitsiä ja vahvaa pellava samassa pakassa. Kuinka ristiriitaiseksi on täytynyt olonsa tuntea, kun asema on vaatinut näyttäytymään rinnalla, mutta todellinen osa oli olla rinnalta pois pyyhkäisty. Kuinka raastavia ovat olleet ne hetket, kun Sylvi on hyvästellyt Urhon lähtemään yöksi toiseen syliin. Kuinka silloin voi jäädä pesemään huulipunatarhoja paidoista ja silittämään uusia valmiiksi.
Kirjan toinen kertojaminä, kuvanveistäjä Essi Renvall kipuilee tykönään Sylvin muotokuvan luomis- ja oman elämänsä tuskissa. Kuinka kuvata niin ristiriitainen ihminen, joka on kuin arvoitus itse. Jonka salaisuuden tuntevat kaikki, mutta jonka ohi kohteliaasti katsotaan. Uskottomuus tai vapaa avioliitto? Siihen ei Sylvi taivu. Asiat nyt vain menivät niinkuin ne menivät, siihen hänen oli tyytyminen.
Sylvin elämään oli astumaisillaan ihminen, joka toi hetkellisesti hekuman takaisin. Tai aavistuksen siitä. Mutta hän ei langennut, vaan piti selkänsä suorassa tässäkin tilanteessa.
Mitä sanoi Urho, kun Sylvin ensimmäinen teos Kiteitä ilmestyi. "Miten", kysyi Urho - varmasti uskotellen itselleen, että kirja on ansiotta ja armosta julkaistu. Kuinka mieltä viiltävää sen on täytynyt olla, jos oma puoliso, muiden ohella, uskoi näin.
Uhriko vai marttyyri. En usko - Sylvi rakasti sitä, mitä hän sai onneksi olla. Äiti pojilleen. Vaimo miehelleen - ainakin aluksi. Lopuksi se elämä kuitenkin aina muuttuu muuksi, kuin miten se alkanut, hän uskotteli itselleen.
Elokuun alkupäivät vuonna 1966 olivat selkeitä, lämpötila vajaa +20 astetta. Minä kolmikuisena olen saanut ulkoilla vaunuissa ja vetää nokosia harson alla. Sylvi tepasteli Katerman mökillä Isa-koiran kanssa tuttua polkua paljasjaloin havuneulasia jalkapohjissaan ja nautti siitä olotilasta, kun sai olla hetken vapaa kulissin asettamista kahleista. Vapautuiko hän niistä henkisesti koskaan. Ainakin hän sai puhella niistä ystävänsä kanssa.
Kirjan kieli oli soljuvaa ja solisevaa, kuin pulppuava kevätpuro tai lauluunsa pakahtumaisillaan oleva peipponen. Kirjailija Johanna Vento näppäili tarinaansa herkästi ja vahvasti kuin kannelta soittaen saaden ilmoille laulun, joka soi kauniina kuin mustarastaan keväinen huiluääni kuulijan korvassa.
Tämän kuvan Sylvistä haluan tallettaa sydämeeni kaikkien muistojen päällimmäiseksi. Rohkea, itsenäinen nainen, kaikesta huolimatta.
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!