Erityisen merkityksellisiä kohtaamisia

Kouluaikani ensimmäinen merkittävä lukukokemus oli Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Kipinä kirjaan iski toisluokkalaisena, kun opettajamme luki meille kirjaa ääneen aina toisinaan tuntien lopuksi. En olisi malttanut odottaa viimeistä koulutuntia ja sitä, luetaanko kirjaa juuri tuona päivänä. Kun kirja oli kuunneltu loppuun, jäi minulle kirjaan syvä kaipuu. Niinpä säästin viikkorahoistani ja lähdin kohti paikallista kirjakauppaa. Kirja löytyi kaupan hyllyltä ja otin sen käsiini. Myyjä hyökkäsi paikalle kieltämään kirjojen selailun. Johon pääsin vastaamaan polleasti: ”Mutta minä ostan tämän.” 24 markkaa oli kirjan hinta.

Luin kirjan samalta istumalta ja sen jälkeen uudestaan ja uudestaan. Kirja kosketti minua jo tuolloin jostakin syvältä ja koskettaa edelleen. Se on ainoita kirjoja, joita luen uudestaan.
Lukuharrastus jäi tämän kirjan myötä vahvasti elämääni. Tosin, se oli alkanut jo aiemmin.

Paikkakunnallani oli tuolloin kaupungin keskustassa LASTENkirjasto. Sain ensimmäisen pahvisen kirjastokorttini viisivuotiaana. Isän kanssa käytiin kirjastossa ja lainasin kirjoja eläimistä ja satukirjoja isän minulle luettavaksi. Meille tuli jo tuolloin myös Aku Ankka -lehti, jonka isä luki minulle unohtamatta koskaan ruudun ainoatakaan LÄÄHiä tai MÄISKIStä.

Tiinat, Viisikot, Sosit, Pikku Naiset, Lindgrenin muut kirjat, Pikku Niket tuli luettua. Sitten seurasi Harlekiinit teini-iän kynnyksellä ja sen jälkeen Agatha Christiet. Tässä vaiheessa olinkin jo yläasteella. Kaiken yläasteelle ja teinirakkauksiin liittyvän ihanuuden ja ahdistuksen purin kirjoittamalla päiväkirjaan, teinikalenteriin ja runovihkoon.

Yläasteen ja myöhemmin myös lukion äidinkielen opettajani antoi jo varhain, vuonna 1982, vinkin kirjoittaa muistiin kaikki luetut kirjat. Ja näin aloinkin heti tehdä. Listan ensimmäinen kirja on tuolloin koulussa ”pakolla” luettu Nicky Cruzin kirja Juokse poika juokse ja toisena J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Sitten niitä kirjoja alkoikin listaani kertyä.

Samainen opettaja huomasi minut. Aran ja hiljaisen runotytön ja kannusti: ”Kirjoita, sen sinä osaat.” Niinhän minä tein. Kaikenlaisia pieniä kirjoitelmia, juttuja ja runoja kouluaineiden lisäksi. Aineeni luettiin usein ääneen, poikkeuksetta lähes joka kerta, kun ainekirjoitukset palautettiin.

Kotikirjoittelujani sen sijaan ei saanut kukaan luettavakseen. Kerran kyhäelmiäni oli jäänyt koulupöydälleni ja äiti pääsi niitä lukemaan. Kehui, että olivatpa hyviä. Se teko oli virhe ja vääryys hänen taholtaan, mielestäni, ja minulle tuli asian tiimoilta jonkin tovin kestävä kirjoituslukko.

No, lukko hapertui aikanaan ja kirjoittaminen jatkui. Panostin tosissani kouluaineisiin opettajan kannustuksen vuoksi ja sainkin häneltä toistuvasti innostavaa palautetta.
Kirjoitimme sitten ylioppilaiksi ja erkanimme kuka minnekin jatkokoulutuksiin ja työelämään. Sinne jäi myös äidinkielenopettaja vastaanottamaan uusia ainekirjoittajia. Kului monta vuosikymmentä. Luin ja kirjoitin miten milloinkin, toisinaan enemmän, useimmiten vähemmän. Luin, mutta kirjoittaminen jäi vähemmälle.

Mukaan elämään tuli some ja sitä kautta pieni kirjoittaminen yleisölle mahdolliseksi. Facebook on kirjoittamisen kanavaksi kovin suppea ja jonkinlaista kirjoittamisen ja ajatusten sanoittamisen tarvetta oli edelleen olemassa. Tuossa kohtaa olin pyöritellyt mielessäni kirjan kirjoittamista. Mistä aiheesta? Omaelämänkerrasta tulisi kovin ohut ja dekkarijuonen väsääminen tuntui liian monimutkaiselta. Tulin ehdottaneeksi yhteisen kirjan kirjoittamista  Nymmalle ja siitä se ajatus sitten vaihtui blogin kirjoittamiseksi, kun kokonaisen kirjan aihe on edelleen hakusessa.

Ihanaahan tämä on ollut. Vuosien saatossa kertyneet sanat, lauseet, sanankäänteet pyrkivät vyörynä ulos aivokuoren alta ja sormenpäät verillä niitä on näppälty wordille muistiin. Mikä ihana tunne on tehdä jotakin luovaa, inspiroitua, innostua, ideoida, väsätä, julkaista ja saada palautettakin. Että juttu on osunut joskus jonkun nauruhermoon, tuonut iloa ja uusia ajatuksia. Alunperin päätettiin, että mitään suurempia tavoitteita ei kirjoittamiselle oteta, mutta nälkä kasvaa syödessä. Eikä se haittaa, kunhan asia pysyy jonkinlaisessa raamissa. Vaikka jokainen voi kuvitella, miten joku kiva asia voi viedä mennessään.

Kerroin taannoin Nymmalle edellä mainitun opettajani antamasta virikkeestä lukemiseen ja kirjoittamiseen. Miten hän suositteli pitämään kirjalistaa luetuista kirjoista ja miten hän kannusti kirjoittamaan. Kuinka iso ja tärkeä merkitys nuorelle ihmiselle on jonkun aikuisen huomio ja kannustus. Kun joku huomaa, että kiinnostusta ja ehkä pientä lahjakkuuttakin asiaan saattaa olla.

Ajatukseni ovat monesti blogin äärellä palanneet varsinkin lukioaikoihin. Löysin äskettäin aarteitteni joukosta lukion ensimmäisellä luokalla kirjoittamani pienen kuvaelman ihanasta hetkestä, jonka tässä ohessa julkaisen. Kertomus  rakastuneen 16-vuotiaan nuoren naisen onnellisesta hetkestä. Omastaniko? Se jääköön salaisuudeksi.

Mutta yllättäin, eilen, tapahtui jotakin aika hassua. Hassua siinä on asioiden yhteensattuma. Kolmenkymmenenviiden vuoden tauon jälkeen törmäsin kaupungilla tuohon lukioaikaiseen opettajaani. Pysäytin hänet ja vietimme hienon keskusteluhetken. Alkoi sataa ohutta tihkua ja kastuimme, mutta se ei haitannut meitä kumpaakaan. Kerroin hänelle hänen merkityksestään, jonka vaikutus on kestänyt tähän päivään saakka ja jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Kerroin opettajalle myöskin blogistamme ja hän otti blogin nimen ylös ja lupasi tutustua.

Uskon, että ihmisillä, joita kohtaamme elämässämme, on kaikilla jokin tärkeä merkitys meille. Tässä tarinassa heitä on mainittuna neljä: tietenkin isäni, joka vei minua ahkerasti kirjastoon pienestä pitäen ja luki minulle,  nämä kaksi opettajaa, se ihan ensimmäinen ja viimeinen, ennen ammatillisia opintoja - ja tietenkin Nymma <3

Onnellinen hetki  (vuodelta 1982)

Aika valuu hiekkaan hitaasti soljuen lämpimien sormien välistä. Todellisuus katoaa ympäriltä nopein askelin kantaen mukanaan raskasta surujen taakkaa. Hiljaisuus saapuu ystävänä, turvallisuus painuu ihoa vasten suloisin sitein.

Ote heltiää ajasta, tämä paikka häviää unohduksen mereen. Ajatus nousee tuoksuvana lentoon korkealle, siniselle taivaalle pumpulipilvien pehmeään syliin.

Käsi kädessäsi olen nukahtanut yön heittäessä viittansa taivaankannelle, tähtien pilkkoessa pimeyttä. Yöperhonen löytää puolisonsa ja ahven ui kuunsiltaa pitkin kohti uutta aamua.



Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat