Runoja ja pakkolausuntaa

Tätä kirjoitettaessa on Eino Leinon päivä sekä runon ja suven päivä. Niinpä Erikoiset Asiantuntijat  päättivät heittäytyä Erikoisen runollisiksi. Koulujen alkaminen on taas ajankohtaista ja syysaamu kirpeä kohta koittaa.

Jouduin alakoulun juhlissa aina lausumaan runoja. En ikinä ollut pyytänyt päästä moiseen hommaan, enkä mielestäni ollut osoittanut siihen mitään erityislahjakkuuttakaan. Se oli joku opettajan kuningasajatus. Tai sitten parempiakaan vaihtoehtoja ei ollut tarjolla. Esittämäni runo on varmaan ensimmäinen lukemani ylipäätään ja ihan pirukseen pitkä. Olin vaan siitä helpottunut, etten joutunut sitä LAULAMAAN.

Opettaja nimittäin kysyi, että "Haluatko mieluummin lausua vai laulaa?" Muita vaihtoehtoja ei ollut (selvää kiristystä). Olin epäilemättä siis multitalentti jo alakoulussa! 😅 Jos olisin silloin osannut sanoa EI, olisin vastannut, että en kiitos kumpaakaan. Ehkä se olisi ollut paras vaihtoehto kaikkien kannalta. Itsellekään ei olisi jäänyt niin pahoja traumoja esiintymisestä. Kyllä kuulijat silti taputtivat käsiään, säälistä varmaan. 😂 

Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie. Kotiportilta kouluun asti minun askeleeni vie.

Syysaamu kirpeä koittaa yli heräävän kaupungin ja sen laidassa koski soittaa tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahta puolta - miten tunnen ne tarkalleen! Yli niiden mäeltä tuolta kohoo kirkko tornineen.

Ja mun matkani keskitiellä näky ihana, aamuinen: tytön sinisen kohtaan siellä ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa läpi pienen puistikon. Sen penkillä kuutamossa ens runoni tehty on.

Ja puiston puiden takaa - miten lempeine silmineen! - mua katsoo kaunis, vakaa runoruhtinas, piispa Franzén.

Ja koulun aitaa vastaan jo vanhan rehtorin nään. Miten tuttu astunnastaan ja ryhdistä miehisen pään!

Syysaamu kirpeä koittaa yli heräävän kaupungin ja sen laidassa koski soittaa tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan ja kaikki niin kaunihiks saa. Mua jossain kaukana aivan, elo ihana odottaa.

- Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie. Ah, enkö ma hautahan asti myös

koululainen lie? 

                                                   

En ymmärtänyt sanoista paljoakaan. Kotiportti? Heräävä kaupunki? Koski soittaa? Sininen tyttö? Karkelo? Puistikko? Runoruhtinas? Piispa Franzèn? Rehtori? Astunta? Miehinen pää? Läksyn vaiva? Elo ihana koittaa? Ah? Hauta? 

Maalaislapselle nämä kaikki olivat ihan outoja asioita. Meidän pikkukoulussa ei ollut mitään rehtoriakaan, kolme opettajaa vain. Läksyistä minulla ei siihen aikaan ollut mitään vaivaa, tuskin niitä edes oli. Mietin, että mitä senkin koululaisen päässä on mahtanut liikkua, joka on tuollaiset laulunsanat väsännyt. AH, elää kyllä jossain ihan eri maailmassa hän. Mutta ihan oikeasti, tässä tekstissä on hyvin päästy syksyisen viileän aamun tunnelmaan kiinni.

Sen verran ovat laulun sanat jääneet vaivaamaan, että olen myöhemmin googlettanut tapahtumien sijoittuvan Oulun kaupunkiin. Patsaasta puhuttaessa kyseessä on piispa, runoilija ja kirjailija Frans Mikael Franzenin patsas, joka sijaitsee Franzenin puistossa Oulun tuomiokirkon vieressä. 

Seuraava koettelemus oli sitten itsenäisyyspäivän juhlassa. Ja tämä olikin sitten astetta pahempi. Yön vallat ja uhka sekä sorron alle taipuminen oli alakouluikäiselle ihan outoja ja pelottavia juttuja. Ei tullut nuorelle opettajallekaan mieleen, että niiden merkitystä olisi voinut vähän avata. Ehkä esitykseenkin olisi saatu enemmän tenhoa ja syvyyttä. 😁

Oi Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa, yön uhka karkoitettu on jo pois,  ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa kuin itse taivahan kansi sois'. Yön vallat aamun valkeus jo voittaa, sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa.

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle pääs' seppelöimä suurten muistojen, oi nouse, Suomi, näytit maailmalle sa että karkoitit orjuuden ja ettet taipunut sa sorron alle, on aamus' alkanut, synnyinmaa.

Kuvat: Pixabay