Potentiaalinen moottorisahamurhaaja

Tositarina

Meillä on mökillä mukava rajanaapuri, metsänomistaja. Ollaan hyvissä väleissä ja hänen metsästään saadaan hakea joulukuusi ja korjata tuulenkaatamat puut omiksi polttopuiksi. Viimeksi mainittu on kätevää molempien osapuolten kannalta.

Viime myrsky kaatoi taas puita hänen metsäpalstaltaan ja suoraan kulkemamme metsäpolun päälle. Havaittiin tämä puiden kaatuminen, kun käytiin kevättalvella ensimmäistä kertaa metsälenkillä.

Tapahtumahetkellä oli synkkä ja myrskyinen kesäpäivä. Alkoi aamupuuhien ja ruuan päälle mukavasti ramaisemaan. Ennen vetäytymistä päiväunille Uko kävi katkaisemassa porakaivosta sähkön, jottei mahdollinen nouseva ukonilma katkaise sähköjä ja riko porakaivon pumppua. Vedettiin sitten parin tunnin päikkärit tuttuun tyyliimme. Herättyämme ruvettiin tekemään lähtöä metsälenkille, kun ei mitään ukonilmaakaan ollut nukkuessamme kehittynyt. Ajattelin juoda lasillisen vettä ennen lähtöä, mutta vettähän ei tullut, kun pumpusta oli sähkö pois päältä.

Johon Uko sitten sanoi: ”Mennään nyt vaan lenkille ja kun TULEN takaisin, niin laitan pumpun päälle.”

”Mitä – meinaatko murhata minut sinne metsään, kun tulet yksin takaisin”, kysyin.

Naurettiin sitten yhdessä.

Puimme päälle ja olimme tekemässä lähtöä.

”Taidankin ottaa moottorisahan mukaan, niin korjataan nyt heti kesän aluksi ne puut siitä polulta pois” tokaisi Uko muina miehinä.

Nimenomaan, muina miehinä ja nyt kun ajattelin, se äskeinen yhteinen nauru – Ukon naurussa oli jokin kolkko sointi.

”Puut pois polulta kätevästi kesän alkuun? Vai kätevästi loman alkuun kesäleskeksi?” näitä mietin vain mielessäni.

Mutta yhtä kaikki, lähdimme moottorisahan kanssa metsään. Saavuimme ensimmäisen polun päälle kaatuneen puun luokse.

”Pitele tuosta rungosta vähän kohollaan”, Uko neuvoi.

Tuumasta toimeen.

”Lähempää sahanterää kiinni”, tuli uusi määräys.

”Ei kai se voi lipsahtaa käsille”, hätäännyin hieman.

Mutta Uko vain puisteli päätään ja vetäisi sahan laulamaan. Ensimmäinen runko napsahti mukavasti poikki ja pölli nostettiin polun sivuun. Matka jatkui. Seuraava runko olikin järeämpää sorttia. Eikä aikaakaan, kun sahan terä jumittui puoleen väliin. En jaksanut kannatella runkoa, joten Uko komensi minut puikkoihin. Eli tarttumaan moottorisahaan.

”Koitat vetää sitä itseesi päin”, Uko neuvoi.

No, mutta sehän on seuraavaksi otsassani ajattelin ja samaan hengenvetoon hoksasin, että miten ovelasti naamioitu tapaturma se olisikaan. Uko saattaisi antaa tukin kanssa yhtäkkiä löysää ja moottorisaha suorastaan singahtaisi ja halkaisisi rungon sijaan meikäläisen kupolin.

”En jaksa kannatella ja nostaa tätä sahaa”, oli pakko tokaista, mutta se oli vain puoli totuutta.

Toinen puoli oli se, että en uskaltanut ja vielä pieni osatotuus oli, etten halunnut kuolla. Ongelma ratkesi sitten niin, että rahaasimme rungon alle pienemmän pöllin kannattelemaan runkoa ja saha irtosi jumistaan. Olin havaitsevinani Ukon olemuksessa turhautumista. Mutta eikö mitä, runkoja ja mahdollisuuksia oli vielä muutama jäljellä. Seuraavaa kohti siis.

”Nostata runkoa, niin terä ei jumiudu”, oli Ukon seuraava neuvo.

Nostatin, minkä pystyin ja runko saatiin poikkaistua. Viimeinen enää jäljellä. Nyt kai sitten, hyvästi maailma – ajattelin. Mutta yllätyksekseni Uko sanoikin, että voisin kerätä polulle jääneitä oksan kappaleita polun sivuun. Viimeistä rungosta hän selviäisi yksin. Mitä ihmettä – tunsin melkein pettymystä. Mikä nyt rupesi mättämään kesken murhasuunnitelmien – vai oliko niitä sitten ollutkaan. Palattiin takaisin mökille, sähköt ja vesi päälle ja kahvin keittoon. Niinkuin aina metsälenkin jälkeen.

Iltapäivälehdet jäivät ilman uutista tragediasta: ”Naismetsuri tunaroi sahan kanssa ja katkaisi latvan itseltään.”