perjantai 16. elokuuta 2019

Potentiaalinen moottorisahamurhaaja



Tositarina

Meillä on mökillä mukava rajanaapuri, metsänomistaja. Ollaan hyvissä väleissä ja hänen metsästään saadaan hakea joulukuusi ja korjata tuulenkaatamat puut omiksi polttopuiksi. Viimeksi mainittu on kätevää molempien osapuolten kannalta.
Viime myrsky kaatoi taas puita hänen metsäpalstaltaan ja suoraan kulkemamme metsäpolun päälle. Havaittiin tämä puiden kaatuminen, kun käytiin kevättalvella ensimmäistä kertaa metsälenkillä.

Tapahtumahetkellä oli synkkä ja myrskyinen kesäpäivä. Alkoi aamupuuhien ja ruuan päälle mukavasti ramaisemaan. Ennen vetäytymistä päiväunille Uko kävi katkaisemassa porakaivosta sähkön, jottei mahdollinen nouseva ukonilma katkaise sähköjä ja riko porakaivon pumppua. Vedettiin sitten parin tunnin päikkärit tuttuun tyyliimme. Herättyämme ruvettiin tekemään lähtöä metsälenkille, kun ei mitään ukonilmaakaan ollut nukkuessamme kehittynyt. Ajattelin juoda lasillisen vettä ennen lähtöä, mutta vettähän ei tullut, kun pumpusta oli sähkö pois päältä.

Johon Uko sitten sanoi: ”Mennään nyt vaan lenkille ja kun TULEN takaisin, niin laitan pumpun päälle.”

”Mitä – meinaatko murhata minut sinne metsään, kun tulet yksin takaisin”, kysyin.

Naurettiin sitten yhdessä.

Puimme päälle ja olimme tekemässä lähtöä.

”Taidankin ottaa moottorisahan mukaan, niin korjataan nyt heti kesän aluksi ne puut siitä polulta pois” tokaisi Uko muina miehinä.

Nimenomaan, muina miehinä ja nyt kun ajattelin, se äskeinen yhteinen nauru – Ukon naurussa oli jokin kolkko sointi.

”Puut pois polulta kätevästi kesän alkuun? Vai kätevästi loman alkuun kesäleskeksi?” näitä mietin vain mielessäni.

Mutta yhtä kaikki, lähdimme moottorisahan kanssa metsään. Saavuimme ensimmäisen polun päälle kaatuneen puun luokse.

”Pitele tuosta rungosta vähän kohollaan”, Uko neuvoi.

Tuumasta toimeen.

”Lähempää sahanterää kiinni”, tuli uusi määräys.

”Ei kai se voi lipsahtaa käsille”, hätäännyin hieman.


Mutta Uko vain puisteli päätään ja vetäisi sahan laulamaan. Ensimmäinen runko napsahti mukavasti poikki ja pölli nostettiin polun sivuun. Matka jatkui. Seuraava runko olikin järeämpää sorttia. Eikä aikaakaan, kun sahan terä jumittui puoleen väliin. En jaksanut kannatella runkoa, joten Uko komensi minut puikkoihin. Eli tarttumaan moottorisahaan.


”Koitat vetää sitä itseesi päin”, Uko neuvoi.

No, mutta sehän on seuraavaksi otsassani ajattelin ja samaan hengenvetoon hoksasin, että miten ovelasti naamioitu tapaturma se olisikaan. Uko saattaisi antaa tukin kanssa yhtäkkiä löysää ja moottorisaha suorastaan singahtaisi ja halkaisisi rungon sijaan meikäläisen kupolin.

”En jaksa kannatella ja nostaa tätä sahaa”, oli pakko tokaista, mutta se oli vain puoli totuutta.

Toinen puoli oli se, että en uskaltanut ja vielä pieni osatotuus oli, etten halunnut kuolla. Ongelma ratkesi sitten niin, että rahaasimme rungon alle pienemmän pöllin kannattelemaan runkoa ja saha irtosi jumistaan. Olin havaitsevinani Ukon olemuksessa turhautumista. Mutta eikö mitä, runkoja ja mahdollisuuksia oli vielä muutama jäljellä. Seuraavaa kohti siis.

”Nostata runkoa, niin terä ei jumiudu”, oli Ukon seuraava neuvo.

Nostatin, minkä pystyin ja runko saatiin poikkaistua. Viimeinen enää jäljellä. Nyt kai sitten, hyvästi maailma – ajattelin. Mutta yllätyksekseni Uko sanoikin, että voisin kerätä polulle jääneitä oksan kappaleita polun sivuun. Viimeistä rungosta hän selviäisi yksin. Mitä ihmettä – tunsin melkein pettymystä. Mikä nyt rupesi mättämään kesken murhasuunnitelmien – vai oliko niitä sitten ollutkaan. Palattiin takaisin mökille, sähköt ja vesi päälle ja kahvin keittoon. Niinkuin aina metsälenkin jälkeen.

Iltapäivälehdet jäivät ilman uutista tragediasta: ”Naismetsuri tunaroi sahan kanssa ja katkaisi latvan itseltään.”

3 kommenttia:

  1. Huh nyt tuli mieleen isännän isäpuoli, jonka kanssa kävivät metsätöissä, isäpuolella oli moottorisaha, hän oli kaikille kolmelle isän menettäneille pojille sadistinen ja kiero, hän oli koittanut lavastaa moottorisahan kanssa,
    että isäntä 16v.olisi muka itse vahingoittanut itseään, mutta ei onnistunut.
    En nyt kaikkee kehtaa kertoa hirmu isäpuolesta, näitä on olemassa,
    kun hän kuoli 99½v., ei hän jättänyt euron euroa perintöä vaimonsa kolmelle pojalle,
    paitsi omalle pojalleen 300,000 tuhatta, hän saikin ostettua sillä upean omakotitalon vesistön läheltä itä-suomesta, hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, jos hän kuolisi ennemmin kuin me, ei me otettais sitä taloa, onhan siinä paljon menoja, ja niin kauakana.
    Tietysti harmittelen isännän puolesta, ja ajattelen että ehkä isäpuoli kärsi myös sota traumoista.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi! Tulee niin surkea olo ja paha mieli, kun kuulee näistä uskomattoman julmista vanhemmista, olkoon he biologisia tai eivät, vanhempia joka tapauksessa. Jotain traumaattista on heillä varmasti ollut omassa elämässään, asioita, johon eivät ole saaneet mitään apua. Onneksi nykyään kaikesta puhutaan enemmän ja avun hakemisenkin kynnys on matalampi.

    VastaaPoista
  3. Luulen että osa hänessä aiheutti sota traumat, mutta myös luonnehäiriö, hän oli sota veteraani, kun oli saanut osuman kehoonsa, kun oli sotaveteraani, niin hänelle lähes kaikki oli ilmaista.
    Luultavasti hän itse sai omalta isältään myös oikein isän kadestä lapsena,
    kun silloin ennen kasvatettiin lapsia väkivaltaisesti,
    se tekee myös joistakin ihmisistä julmia, ja petoja.
    Hänen viimeinen sisko kuoli 2 viikkoa sitten 90 vuotiaana.
    Viimeisin keskustelu mieheni isä puolen kanssa oli sellainen:mies sanoi että hän unohtaa ne menneet, mutta isäpuoli ei pyytänyt anteeksi.
    No ne ajat on tosiaan menneet, mutta mies joskus kertoo mulle isäpuolestaan vieläkin, ja minä kuuntelen.

    (Juuri nyt perjantain puolella, Ilkka kanerva kuoli eilen.)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!