Viides teoria

Tähdet ja Avaruus -lehti 6/2019 esittelee neljä teoriaa maailmankaikkeuden synnystä. Artikkelissa pohditaan lisäksi ajan käsitettä. Se onkin ollut kautta aikojen vaikein asia määriteltäväksi eikä ajan olemukselle ole olemassa yhtä ainutta vedenpitävää teoriaa. Tutkijoilla ei edelleenkään ole yksimielisyyttä ajan alkuperästä. Ilmestyikö aika alkuräjähdyksessä. Vai onko aikajanoja useampi rinnakkaisissa multiversumeissa. Tänään tiedämme, että universumimme syntyi 13,8 miljardia vuotta sitten, Mutta miten siihen alkuun päädyttiin.

Ihmisen ymmärryksessä asioilla on alku ja loppu. Mutta mitä on ennen alkua ja mitä lopun jälkeen. Pohdin tätä maalaisjärjelläni tieteellisestä näkökulmasta. Mutta minun pohdintani ei sulje pois uskonnollistakaan näkökulmaa, koska mielestäni ne voivat olla mahdollisia yhtäaikaa. Se, että Jumala loi ei tarkoita sitä, että alkuräjähdystä ei olisi ollut. Tai toisin päin.

Olen kuullut sanottavan, että siihen mihin ihmisen ymmärrys loppuu, otetaan Jumala tai tutkimaton tilalle "paikkaamaan" tietämättömyyttämme. Ihan oikein. Kunnes tiedämme enemmän.

Neljä alussa mainittua teoriaa ovat seuraavanlaiset.

1) Supistuva ja laajeneva maailmankaikkeus, jolla ei ole alkua eikä loppua.Erikoisen Asiantuntijan mielessä se on kuin pötkössä olevat pulleat nakit, joissa nakin päät ovat kohtia, joissa maailmankaikkeus supistuu kohti loppuaan ja seuraavassa taas pullahtaa uuteen elämään. Elämän helmi- (nakki-) nauha. Aikakäsitettä ei tarvitse ratkaista ennen ja jälkeen -tilanteessa, koska sitä ei tässä vaihtoehdossa ole. Yksi sykkivä maailmankaikkeus ja aika sen sisällä.

2) Ennen alkuräjähdystä ei ollut mitään. Ja oliko edes alkuräjähdystä. Vuonna 2018 menehtynyt Stephen Hawking tutki vuosikymmenten ajan tätä vaihtoehtoa. Aika ei ulotu alkuräjähdystä kauemmas. Maailmankaikkeudella ja ajalla oli siis tämän teorian mukaan alkunsa, yksi alkupiste - singulariteetti. Hawkingin mukaan, jos lähdettäisiin pikakelauksella takaisinpäin, kohti singulariteettia, maailmankaikkeus kutistuisi kutistumistaan kohti olemattomuutta, mutta ei koskaan häviäisi. Mitään tyhjästä syntymistä ei siis olisikaan tapahtunut, vaikka ihmisen näkökulmasta se niin näyttäytyykin. Kaikki oli jo silloin mitä on nytkin. Huh - vaikea hahmottaa!

3) Universumi universumien joukossa. Joukko tutkijoita uskoo, että oman universumimme ulkopuolella on multiversumi, rinnakkaisten maailmankaikkeuksien joukko. Multiversumi synnyttää uusia universumeja, joiden aika alkaa kulkea oman alkuräjähdyksen hetkellä. Näiden muiden maailmankaikkeuksien luonnonlait ja ulottuvuudet luultavimmin poikkeavat omastamme kaikilla mahdollisilla tavoilla. Aika on kuitenkin olemassa kaikkialla samanlaisena. Aika itsessään ei kulje mihinkään. Tämä hetki jää tähän ja tuossa odottaa jo seuraava. Multiversumissa menneen ja tulevan eroa ei pysty erottamaan. Ajan hahmottaa muiden määreiden avulla, kuten esimerkiksi valon kulkeman matkan avulla. Aika "vain" on. Kun multiversumissa syntyy alkuräjähdyksen kautta uusi universumi, alkaa paikallinen ajan kuluminen tässä uudessa maailmankaikkeudessa. Synnyttäneessä multiversumissa käy kello edelleen omaa aikaansa. Aika on siis eear (ei ennen alkuräjähdystä)  ja jar (jälkeen alkuräjähdyksen). Tämän keksin itse edellisen teorian perusteella,

4) Kaksisuuntaisen ajan teoria. Kuten edellä mainitsin, aika on pohdituttanut ihmiskuntaa kautta aikain. Myös ajan kääntämisen mahdollisuus. Voisi kello käydä taaksepäin? Missä? Ja millä tavalla? Tutkijat ovat tuoneet esille teorian, jossa multiversumi koostuisi kaikkeuksista ja joista osassa aika saattaisi kulkea vastakkaiseen suuntaan kuin meidän universumissamme. Multiversumien alkuräjähdyksestä alkaen ajan nuoli olisikin osoittanut ajallisesti sekä eteen- että taaksepäin. Alkuräjähdyksestä olisi syntynyt universumeja pareittain, joiden aika olisikin alkanut kulkea eri suuntiin ikäänkuin peilikuvina. Oman universumimme peilikuvauniversumi näyttäytyisi meille hyvin kaukaisena menneisyytenä. Luonnonlait olisivat keskenään samanlaiset, mutta muutoin peilikuvauniversumi olisi ominaisuuksiltaan käänteinen omaamme nähden. Peilikuvauniversumin koostumus voisi olla antimateriaa oman materiamme sijaan. Peilikuvauniversumissa elävä "henkilö" ei kuitenkaan eläisi elämäänsä takaperin, syntyisi vanhana ja kuolisi vauvana, vaan henkilön henkilökohtainen ajan kokemus olisi "oikean suuntainen", kehdosta hautaan. Se vain näyttäytyisi vastakkaisen universumin henkilölle tällaisena, peilikuvana, kun erkaudumme toisistamme ikäänkuin historiaamme kohti. Voisiko deja vú -tuntemukset selittyä tämän teorian avulla - tuli vain mieleen? Jos peilikuvauniversumissa eläisikin jokaisen universumimme olennon oma peilikuvahahmo? Huima ajatus!

5) Mitä jos tämä kaikki onkin vain osa jotakin huikeaa ihmiskoetta. Tai universumikoetta. Tai vaikka mitä. Jos oma Maamme, planeettajärjestelmämme, Linnunratamme, universumimme, multiversumi ovatkin jonkin eliölajin pelikenttä. Olisimmekin kuin legopalikat. Koelaboratorio. Jossa oma Maamme olisi yhden pelaajan koemaailma ja hän kisailisi toisia pelaajia vastaan, joilla olisi omat koeplaneettansa. Merkuriuksen ja Venuksen asukit olisivat jo menehtyneet epäonnistuneiden kokeilujen  ja tutkimusten johdosta. Mars olisi autioitunut vastikää ja aurinkokuntamme kaasuplaneetoille elämää vasta kehitettäisiin. Puhumattakaan muiden galaksien pelikentistä. Meille Maan asukeille olisi annettu kokeen edetessä pelimerkkejä, lisää tietoa, valtaa, materiaa kehittymiseen ja vaurastumiseen. Sitten katsottaisiin, miten osaamme käyttää näitä poletteja hyväksemme. Hyväksemme vai tuhoksemme! Kun yksi planeetta tuhoutuu, alkaa uusi koe jollakin toisella "alustalla". Pelaako peliä Jumala joukkoineen vai toinen, meitä viisaampi eliölaji. Ei voi tietää.


Minua kiehtoo ajatus kaiken loputtomasta salaperäisyydestä. Ehkei ole tarkoituskaan saada kaikkea selville. Sitä perimmäistä. Olkoon se tietoon tai uskoon perustuvaa. Kuten Stephen Hawkingkin esitti teoriassaan, vaikka pakittaisimme kohti alkuräjähdystä, emme koskaan pääsisi aikaan ennen sitä, koska sitä ei ole. Tai EAn jatkoteoria: ymmärryksemme ei vielä riitä sen käsittelemiseen. Ihminen ponnistelee kohti kaiken tietämistä. Olemme ikäänkuin saavuttamaillasimme sen, mutta koko ajan se karkaa käsiemme ulottuvilta. Ehkä sen pitää olla niin. Että etsimme loputtomasti. Ei tule valmista. Ja se pitää meidät liikkeessä, kuten universumikin tekee.

Tekstin pohjana on Tähdet ja Avaruus -lehden (06/2019) Laura Koposen artikkeli Ennen alkua.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixapay

Ei kaupallista yhteistyötä jutussa mainittujen tahojen kanssa.