Kun katumus ei riitä

Joka ikinen kerta, kun kuulen puhuttavan koulukiusaamisesta, muistuu mieleeni oma kokemukseni alaluokilta.

Olimme kolmannen luokan keväällä sydän pakahtuen hyvästelleet opettajamme, jonka tiesimme syksyllä vaihtavan toiseen kouluun. Pelolla ja jännityksellä odotimme koulun ja neljännen luokan alkua ja uutta opettajaa. Sehän voisi olla ihan kuka ja millainen tahansa.

Parveilimme koulun pihalla odottaen syksyn ensimmäistä kellojen soittoa ja sen tapahduttua ryntäsimme kiireesti luokkaan odottamaan opettajaa paikalle.

Olimme asettuneet istumaan pulpettien ääreen, kun luokan ovi kävi ja sisään astui tiukkaan nutturaan ja pyöreisiin silmälaseihin, siniseen paitapuseroon ja puolihameeseen sonnustautunut, ruskeisiin läskipohjakenkiin solahtanut vanhalta näyttävä nuori gasellinsilmäinen naisopettaja. Selvästi arastellen ja hiljaisin askelin luokan eteen käyvä ja opettajan korokkeelle varovaisesti nouseva vaatimaton ja väritön hahmo. Kuiskaavalla äänellä hän esitteli itsensä tulevan lukukauden opettajaksemme.

Syvä hiljaisuus vallitsi hetken luokassa. Niin syvää hiljaisuutta ei sen jälkeen koskaan kuultu luokassamme sinä lukuvuonna. Eikä hiljaisuutta ylipäätään. Se päättyi siihen lyhyeen hämmästyksen hetkeen, kun opettaja käänsi selkänsä meihin päin kirjoittaakseen nimensä taululle ja seuraavien päivien aikataulua. Ensin alkoi sipinä ja supina, sitten kihinä ja kuhina, ilveily, tirskunta, hihitys. Sormilla osoittelu ja sanaton ilmeily.

Ja jos siinä kohtaa opettajan ääni olisi noussut ja olisi käynyt kunnon komento, se olisi ehkä loppunut siihen. Ehkä. Mutta koska näin ei käynyt, emme saa koskaan tietää, olisiko se auttanut.

Se oli julmaa. Me 10-vuotiaat osasimme todella olla ilkeitä. Meillä ei varmaankaan ollut kykyä empatiaan siinä määrin, että olisimme pystyneet asettumaan opettajan asemaan ja lopettamaan sen typeryyden.

Meitä opetti muutkin opettajat ja heidän tunneillaan vallitsi kuri ja järjestys. Oma opettajamme opetti meille ainakin äidinkieltä, luonnontietoa, musiikkia, matematiikkaa. Ja uskontoa. Josta tulikin hänelle kaikkein piinaavinta. Olimme nähneet, että hän kuljetti mukanaan omaa Raamattua, nahkakantista, vetoketjulla suljettavaa. Ja sekö meitä huvitti suunnattomasti. Mitä muutakaan olisi voinut odottaa lempilukemistoksi hänen kaltaiseltaan, mielestämme.

Hän kulki kouluun vaihteettomalla naistenpyörällä. Syksyllä ja kevällä pukeutuneena tummansiniseen poplariin ja baskeriin. Ylämäet hän talutti ja ison alamäen lasketteli poplarin helmat heiluen ja kassi iloisesti pyörän tangolla keinahdellen. Hän ei ollut koskaan sairaana eikä poissa koulusta, vaikka varmasti – näin uskon, koulutyön aloittaminen ei ollut hänelle helpoimmasta päästä. Myöhemmin kuulin, että olimme hänen ensimmäinen luokkansa hänen valmistuttuaan opettajaksi.

Kerran olimme porukalla keksineet kiroilla uskonnon tunnilla. Ketkä siitä sitten jäivät verekseltään kiinni? Minä ja ystäväni. Opettaja puhutteli meitä kaikkien kuullen ja meidän piti tietenkin uhitella.

-Lupaatteko, että ette enää koskaan kiroile, opettaja pyysi.

-Niin minun ei tarvitse ilmoittaa tästä kotiin, kun sovimme sen nyt, hän jatkoi.

-So-vit-tu, on se so-VIT-TU, meidän puolestamme, vastasimme yhteen ääneen paino sanan kahdella viimeisellä tavulla. Ja koko luokka hirnui taustalla.

Silloin yhtäkkiä opettajan silmistä valui kyyneleet. Äänettömät, eleettömät kyyneleet. Hän katsoi meitä silmiin ja kääntyi pois, astui ulos luokasta ja palasi hetken päästä takaisin.

Hän ei koskaan soittanut koteihimme kiroilusta. Eikä koskaan palannut tähän asiaan. Mutta luokkamme rauhoittui, kun kevät oli jo käsillä. Ihan viimeiset viikot vietimme rauhassa, rauhoituimme itse ja annoimme työrauhan opettajalle ja samalla toisillemme. Ehkä jotakin liikahti silloin kyynelten hetkellä kaikkien sydämessä. Niin voimakas oli tuo liikahdus, että muutos tapahtui kuin sopimuksesta, vaikkei sellaista koskaan tehtykään.

Sain kevättodistukseen käyttäytymisestä kiitettävän, niinkuin kaikki muutkin luokkatoverini.

Saimme tuntea jotakin suurempaa kuin sanoin voisi edes yrittää kuvailla. Armollista ymmärrystä nuoruutta ja sen hulluutta kohtaan. Tämä armollisuuden lahja on painunut takaraivooni sieltä koskaan poistumatta.

Kului vuosia ja palasin asumaan samoille seuduille, jossa olin käynyt alakouluni. Entinen koulumatka vaihtui työmatkaksi ja ohittaessani vanhan kouluni nämä muistot ovat palanneet mieleeni useammin kuin kerran tai kaksi.

Sydämeni miltei pysähtyi, kun palasin ajassa taaksepäin muutamia kymmeniä vuosia sitten. Opettaja poplarissa talutti pyörää ylämäkeen, käsilaukku pyörän sangalla, baskeri päässä piilottaen kätköihinsä tiukan nutturan. Kuin hyppy menneeseen, aikamatka aikuisuudesta takaisin lapsuuteen. Tunsin surua ja katumusta. Mutta en saanut tehtyä sitä, mitä olisin kaikkein eniten halunnut tehdä. Pyytää anteeksi.

Ehkä rangaistukseni on tämä. Ikuinen, piinaava muisto tästä kiusaamastamme opettajasta, joka kuitenkin oli loppujen lopuksi yläpuolellamme ja antoi meille anteeksi, vaikkemme sitä koskaan häneltä pyytäneetkään.

Kuvat: Pixabay