Päivän työt tehtyäni kokkasin ruokaa Ruokaboksin aineksista Isännälle ja itselleni ja luin hetken aikaa kirjaa, josta mahdollisesti myöhemmin teen postauksen tänne blogiin. Ainakin alku vaikuttaa kirjassa lupaavalta. Kirja on Camilla Greben Veteen piirretty viiva. Sitten olikin jo Haukkulin iltapäivälenkin aika. Vallitsevissa olosuhteissa Isäntä lenkittää Haukkulin nykyään aamuisin ja minä iltapäivisin. Joskus on ollut tapana toisinkin päin.
Haukkulilla on ollut jotain vatsavaivoja viime päivinä ja se on ollut tänäänkin aika vaisu, joten päätin ettei tehdä pitkää lenkkiä tällä kertaa.
Kävelimme sen huushollin ohi, jossa on pienessä pihakopissa/tarhassa kaksi huskyä, jotka huutavat ihan kamalalla äänellä. Ne eivät hauku, eivät ulvo, vaan rääkyvät. Se kuulostaa ihan hirveältä. Taas ne rääkyivät, kun lähestyimme niitä. Haukkuli ei reagoi siihen ääneen mitenkään. Joku omistajaperheestä töräytti ovenrakosesta jollain torvella, joka sai rääkyjät hiljenemään. Jos asuisin niiden naapurissa, niin muuttaisin varmaan pois.
Tässä linkki postaukseen, jossa kirjoitin muun muassa noista samoista huskyistä.
https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/07/elaimellisia-aania-asutuksen-keskella.html
Käveltiin pari sataa metriä ja seuraavaksi tapasimme toisen naapurin, joka kohtelee pientä jackrusselinterrieriään huonosti. Olin jo valmiudessa huomauttamaan asiasta, mutta tämä tyyppi on muita ihmisiä pakoileva, joten en onnistunut nytkään. Juuri kun olin pääsemässä sanomaan, molemmat loikkasivat sivuun metsäpolulle.
Seuraava eläimiin liittyvä näkymä ja muistikuva tuli kohdalle pienen matkan päästä. Eräs lähimaastossa asuva sankari kaasutteli pari vuotta sitten urheilumallisella Mersullaan oravan ylitse aivan Haukkulin ja minun silmien edessä. Eikä tietenkään pysähtynyt, vilkaisi vain taustapeiliin, josta ehkä näki sätkivän oravan, jolla oli takaruumis aivan littana.
Minulla ei ollut sydäntä eikä sopivia kenkiä päästää oravaa kantapäällä tuskistaan, vaan juoksin kotiin, jonne jätin Haukkulin ja menin rappuharjalla kopauttamaan oravaa. Siinä vaiheessa se kuitenkin oli ilmeisesti jo kuollut. Ainakin se oli liikkumaton. Heitin kurreparan sitten meidän sekajätepönttöön. Paradoksaalista kyllä, sen mersumiehen lempinimi on Kurre.
Näistä surullisista muisteluista takaisin tähän päivään. Lenkin loppupuolella kohtasimme vielä yhden naapurin ja kaksi tiibetinterrieriä, jotka räksyttävät aina meidät nähdessään. Haukkuli ei lopsauta niille korvaansakaan. Ne ovat kuulemma jotain muotovalioita. Ihmettelen sitä, koska minkä tahansa ”sertin” saadakseen koiran pitäisi ymmärtääkseni myös osata käyttäytyä muita koiria ja ihmisiä kohtaan varsinkin näyttelyssä. Tai jospa ne näyttelyssä osaavat, mutta eivät muualla.
Ei meidänkään Haukkuli osaa aina käyttäytyä. Enkä syytä siitä Haukkulia, vaan sen ihmisiä. Sillä on näillä kulmilla pari-kolme rähinäkaveria, jotka kohdatessaan se nostaa sellaisen äläkän, että itseäkin välillä pelottaa. Ainakin yksi niistä on sellainen, jota Haukkuli ei ole edes nokatusten tavannut. Kuitenkin pitää alkaa murisemaan jo kymmenien metrien päässä. Ei sitä pienen terrierin tunne-elämää voi aina ymmärtää.
Kuvat: Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!