Kun kädet hävisivät

Tämän vuoden maaliskuun puolesta välistä alkaen alkoi yöllä tapahtua kummia. Heräsin muutaman tunnin nukuttuani siihen, että käteni olivat hävinneet. Ensi alkuun näin tapahtui silloin tällöin, ei siis joka yö, ja kädet löytyivät ja tokenivat pienen ravistelun jälkeen. 

Kevät eteni ja puutumista alkoi olla useampina öinä eikä se enää loppunut pieneen eikä suurempaan ravisteluun eikä venyttelyyn. Puutuminen saattoi kestää toista tuntia ja mitä silloin tein? Valvoin, koska oli pelottavaa mennä ilman käsiä takaisin nukkumaan.

Toukokuun puolella puutuminen levisi. Selkä lapojen välistä puutui. Rintakehä puutui. Kaula puutui. Leukaperät puutuivat. Posket puutuivat. Nenänpää puutui. Korvalehdet puutuivat. Käsien lisäksi jokainen neliösentti kainaloista ylöspäin puutui jossain vaiheessa. 

No, arvaatte ehkä etten tätä puutumisepisodia vain seuraillut, vaan kävin lääkärissä - useammankin kerran. Myös kiirevastaanotolla ja akuuttivastaanotolla. Kävin myös hierojalla, fysioterapeutilla, laboratoriokokeissa  röntgenkuvissa, varjoainekuvassa ja kolmessa eri magneettikuvauksessa (tutkimuksiin oli muitakin syitä kuin puutuminen kuten pitkään jatkunut kylkikipu). Jumppasin ja venyttelin. Yöunet lyhenivät alle viiteen tuntiin, joka piti sisällään heräilyä ja valvomistakin.

Kaikkien kokeiden ja tutkimusten johdosta löytyi niin sanottuina sivulöydöksinä vaikka mitä, mutta ei syytä puutumiseen. 

Oma työterveyslääkäri laittoi viimein lähetteen fysiatrille ja vihdoinkin, vaikka olin toivoni jo melkein menettänyt, selitys ja vaivan alkusyykin alkoivat löytyä.

Fysiatri teki niin sanotun kliinisen tutkimuksen eli haastatteli ensin ja kuunteli tarkalla korvalla ja tutki sitten kropan. Jo alkoi Lyyti kirjoittamaan.

Taannoin noin kaksi vuotta sitten loukkasin jalkani kesäloman ensimmäisenä päivänä. Voitte lukea episodista tästä linkistä: Viimeinen pisara. Tuolloin kaikki ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä ja siitä voitte lukea tästä: Tuskallisia joutopäiviä ja miten asia sitten lopulta eteni: Tohtori Uni (Tohtori Uni muuten enää ole työpaikkaläkärimme).

Kaksi vuotta sitten alkaneet tapahtumat lyhyesti:

- liukastuin ja loukkasin jalkani

- murtumia ei heti löydetty, jalkaa hoidettiin ruhjeiden ja turvotuksen perusteella jumppaamalla

- murtumat (kolmen varpaan tyvet) löytyivät muutaman viikon kuluttua ja sain uudet hoito-ohjeet

- nilkutin menemään toisen jalan varassa ties missä asennossa

- jalka parani ja noin puoli vuotta tapahtumien jälkeen aloin kärsiä kylkikivusta, johon ei tepsinyt oikein mikään. Eniten kipu haittasi öisin

- kun kylkikipuun ei löytynyt apua, totuin siihen

Ja nyt fysiatrin vastaanotolla kaikki oli yhtäkkiä päivänselvää. Olen saanut aikaiseksi virheasennon, jonka seurauksena lanneranka oli monta senttiä vino. Josta syystä olen ollut kokonaan vinossa ja lihaskalvot aivan jumissa. Fysiatri mobilisoi rangan suoraksi ja lupasi, että kylkikipu loppuu ja puutumiset myös. 

Kylkikipu hävisi saman tien eli yhden yön yli nukuttuani se oli hävinnyt. Kivun ja jumin hoitoon kuuluu tietynlainen venyttely, jota aloin heti tehdä. Helpot liikkeet, joiden tekemistä en lopeta, vaikka vaiva on poissa.

Käsien puutuminen väheni yö yöltä ja nyt kun fysiatrilla käynnistä on neljä yötä, on  puutuminen vähentynyt hieman. Tähänkin vaivaan liittyy venyttelyt, joita tein jo ennen fysiatrilla käyntiä ja jotka oikeastaan vain pahensivat tilannetta, mutta nyt kun paikat ovat niin sanotusti paikoillaan, venyttely auttaa.

Tähänkin episodiin liittyy se totuus, että ihmiskeho on kokonaisuus. Kun joku kohta pettää, se vaikuttaa ennemmin tai myöhemmin toisaalle. Ja se "toisaalla" voi olla hyvinkin kaukana siitä vahingoittuneesta kohdasta. 

Tästä olen ottanut nyt opikseni. Ei ole uusi asia, että ihmisen pitää venytellä. Tämänhän tietävät eläimetkin. Katsopa makuulta nousevaa koiraa tai kissaa - mitä ne tekevät ensimmäiseksi? Venyttelevät.

Kuvat: Pixabay